Lauri Rantamoijanen, Saki Kono, Zoltán Takács. Kuva © Eila Tarasti.
HYMSin kevätkonsertti Kielikeskuksen juhlasalissa, Fabianinkatu 26, Helsinki, 25.5.2022; trio Zoltán Takács, viulu, Lauri Rantamoijanen, sello ja Saki Kono, piano
Minusta tuntuu, ettei ole enää ihan korrektia käyttää ilmaisua ’naissäveltäjä’ – Helvi Leiviskä (1902–1982) sen kiteytti jo klassisessa vastauksessaan kysymykseen, miltä tuntuu olla naissäveltäjä: ”En minä tiedä, kun en tiedä millaista on olla miessäveltäjä.” Joka tapauksessa tämän HYMSin kevätkonsertin yhdistävä teema oli kolme naista, jotka olivat eteviä ammattimuusikkoja, mutta kohtasivat vaikeuksia vain siksi, että olivat naisia. Joskin tämäkään myytti ei ihan pidä paikkaansa Leiviskän kohdalla, mistä kohta lisää.
Fanny Mendelssohn-Bartholdy (1805–1847) oli siis Felixin vanhempi sisar. He kuuluivat Abraham Mendelssohnin nelihenkiseen lapsikatraaseen joka sai erinomaisen koulutuksen ja yleissivistyksen: kieliä, matematiikkaa, historiaa, filosofiaa, kaikkea mahdollista. Heidät ristittiin myöhemmin myös protestanteiksi, jolloin nimeen liitettiin Bartholdy. Kaikkien dokumenttien valossa Fanny taisi olla lahjakkaampi kuin veljensä: Felix näytti aina ensin jokaisen ideansa ja sävellyksensä Fannylle odottaen arvostelua ja hyväksymistä. Fannyn sävellyksenopettaja taas oli Zelter, J.W. von Goethen arvostama säveltäjä. Muutenkin perhe ihaili Goethea. Myöhemmin Fanny oli keskeinen voima heidän ylläpitämässään salongissa Berliinissä.
Fannyn pianotrio on muodoltaan vankka, tyyliltään biedermeyeria, eli rönsyilevää melodiaa ja Empfindsamkeitia. Nämä seikat lavalle astunut Zoltán Takácsin kokoama trio toi esiin vakuuttavasti, he pysyivät kamarimusiikillisen orgaanisesti yhdessä, jokuhan sanoi jo 1700-luvulla että kamarimusiikki on keskustelua tasavertaisten partnerien välillä. Ensiosa sisälsi pianon virtuoosisia asteikkoja mutta eräänlaisena sointipintana.Trion toinen osa oli eräänlainen Lied ohne Worte, kolmas osa alkoi kadensoivalla resitatiivilla, mutta kääntyi sitten eräänlaiseksi balladiksi.
Fanny ei siis voinut tehdä säveltäjän uraa, koska se ei ollut sopivaa naisille. Tätä on mm. Charles Rosen, teoksen The Romantic Generation kirjoittaja, erityisesti valittanut.
Entä Clara Wieck-Schumann (1819–1896)? Hänen jännittävä, mutta traaginen elämänsä tuli jo esille muutama vuosi sitten Ari Helanderin ansiokkaassa esitelmässä HYMSille. Clara oli hieman samanlainen ihmelapsi isälleen, kuuluisalle pianopedagogille Friedrich Wieckille, kuin Wolfgang isälleen Leopold Mozartille. Isä Wieckillä oli paljon lapsia, mutta hän välitti vain tytöistä, pojat saivat sangen karua kasvatusta, hakkaamista ja potkimista pienistäkin virheistä; kun Robert tuli mukaan kuvioihin, tämä kirjoitti: olenko tullut ihmisten pariin? Isä Wieck kirjoitti Claran puolesta minä-muotoista päiväkirjaa. Mutta Clarasta tuli kuin tulikin loistava pianisti jo varhaisella iällä. Muu koulutus jäi puutteelliseksi, mitä Clara myöhemmin pahoitteli. Goethe kuuli Claraa ja sanoi, että tämä soitti kuuden pojan voimilla. Hän tapasi myös Lisztin ja Chopinin. 1828 Robert Schumann tuli Wieckin oppilaaksi ja päätyi lopulta naimisiin 1837 Claran kanssa.
Myös Claran sävellykset ihastuttivat aikalaisia taidokkuudellaan, Wienissä hän sai maan korkeiman musiikkitittelin: Kuninkaallisen ja keisarillisen kamarivirtuoosin arvon. Mutta kotona Clara sai soittaa vain silloin kun Robert ei säveltänyt (vrt. elämää Ainolassa!). Kun Robert joutui hermoparantolaan ei Clara käynyt häntä juuri katsomassa. Heidän lapsistaan Felixiä luultiin Johannes Brahmsin pojaksi. Clara ei halunnut että lapsista kenestäkään tulisi taiteilijoita, joka saattaisivat kenties häpeään isänsä nimen. Robertin kuoleman jälkeen Clara lopetti säveltämisen, pukeutui aina mustiin ja aloitti kansainvälisen pianotähden uran. Kaiken tämän opin em. Ari Helanderin luennolla.
Claran trio on muodoltaan kypsä, ja aikaansa seuraava, Chopinin nokturnoa muistuttavaa tekstuuria välillä, fugeraavia kohtia. Laulavaa kvaliteettia. Pianisti tulkitsi fraaserauksen erinomaisen tarkasti ja toteutti muutkin kuviot selkeästi, kaikki äänet kuuluivat aina. Takacsin viulu kommentoi pianoa samoin kuin Rantamoijasen sello, jonka upea sointi sukelsi esiin soolokohdissa. Missään tapauksessa ei tule mieleen, että tämä olisi jotenkin lyyrisyyteen painottuvaa naisen säveltämää musiikkia, vaan se on absoluuttista musiikkia kaikessa ankaruudessaan.
Leiviskän trio taas oli hänen oppilastyönsä, jota hän ei edes kelpuuttanut omaan opusluetteloonsa. Eila Tarasti on Leiviskän elämäkerrassaan Nouse ole kirkas (2017) käsitellyt tätä teosta seikkaperäisesti. Hänen alustuksensa tai pieni esitelmänsä ennen esitystä valaisi sopivasti tämän musiikin taustaa. Mikä hämmästyttävä lahjakkuus! Leiviskä täytti tuolloin 22 vuotta, eikä tämä kuulosta nyt miltään oppilastyöltä, vaan aivan kypsältä hetkittäin suorastaan modernistisiselta. Mitä oli Jean Sibelius saanut aikaan tuossa iässä eli 1887?
Leiviskä oli säveltänyt 22-vuotiaana jo ensimmäisen neliosaisen sinfoniansa.
Trion muotonkemys on yllättävän kypsä, ja teoksen alkua luonnehtii ankara synkopoitu teema oktaaveissa, siinä ilmenee oikeastaan systemaattisesti tuo Robert Schumannin ’rytminen dissonanssi’ ts. säkeiden alku aina tauoilla. Mutta välillä tekstuuri on impressionistisen kuuloista tai romanttisen vuolasta arpeggiointia. Teoksessa on tietty muodon ankaruutta ja vakavuutta. Se kantaesitettiin tuoreeltaan Helsingin musiikkiopiston oppilasnäytteissä 25.5.1925 Ruotsalaisessa normaalilyseossa, soittajina olivat Leo Funtek, Eino Raitio ja Ossian Fohström. Arvostelijoita miellyttivät teoksen cantilenat ja temperamentti. Opettaja Melartin myös mainittiin.
Nyt esitetyn version oli uudelleen toimittanut pianisti Saki Kono. Hän myös soitti vaikean pianostemman suurella ammattimaisella varmuudella ja innoituksella. Samaa voi sanoa viulistin ja sellistin osuuksista. Mainittakoon tässä vielä, että Leiviskän pianotrio ja pianokvartetto ilmestyvät Fennica Gehrmanin kustantamina ja ennen kaikkea, että konsertin ajankohta Helsingissä 25.5. oli Leiviskän 120. syntymäpäivä.
– Eero Tarasti