Moses Pergament. Kuva © Anna Riwkin / Kungliga Biblioteket Stockholm
Konsertti Ritarihuoneella 23.5.2022, Martin Malmgren, Tuuli Lindberg, Sebastian Silén ym.
Nimi Moses Pergament kyllä löytyy antologiasta Suomen säveltäjiä, joka antaa tämän Ruotsissa maineikkaan suomalaissyntyisen musiikkihenkilön elämän perustiedot. Silti minun on myönnettävä, etten ennen tätä konserttia ollut kuullut tahtiakaan hänen musiikkiaan. Kerrataanpa tuosta Erkki Salmenhaaran kirjoittamasta hakusanasta seuraavaa: hän syntyi 1893 Helsingissä ja kuoli 1977 Tukholmassa, hän oli maassamme vähän paremmin tunnetun Simon Parmetin veli. Hän opiskeli mm. Helsingin yliopistossa, Pietarissa ja Berliinissä, piti menestyksekkään sävellyskonsertin 1914 Helsingissä opiskeltuaan mm. Erkki Melartinin ja Ilmari Krohnin johdolla; Yrjö Kilpinen kuului tuolloin myös hänen tuttavapiiriinsä.
Pergamentista tuli Ruotsin kansalainen 1918, sillä hänen oli lähdettävä 1915 välttääkseen Venäjän armeijan. Ruotsissa hänestä tuli vaikutusvaltainen musiikkikriitikko vuosikymmeniksi Svenska dagbladetiin sekä kapellimestari ja säveltäjä. Hänen pääteoksensa on vokaalisinfonia Den judiska sången 1944. Itse asiassa hän wagneriaanina suunnitteli Nibelungen Ringin kaltaista monumentaaliteosta juutalaisen kansan kohtaloista. Pergamentin arvostusta kuvaa se, että Djagilevin venäläinen baletti tilasi häneltä baletin Krelantems och Ederling, mutta sitä ei keritty toteuttaa ennen kuin Djagilevin yritys meni konkurssiin; baletti kyllä esitettiin sitten Tukholmassa. Hänellä on myös konsertto Kol nidre sellolle ja orkesterille, pianokonsertto, sekä kamari- ja vokaalimusiikkia. Pergament edisti Suomen asiaa Ruotsissa sodan aikana ja kirjoitti mm. Sibeliuksesta. Suomeksi häneltä on hauska esseekokoelma Retkiä musiikin maailmassa (1945), jonka viimeinen luku käsittelee orkesterin soittimien kapinaa harmoniaa vastaan; se tuo mieleen suomenruotsalaisen runoilijan Henry Parlandin teoksen Sakernas uppror.
Nämä olivat siis faktat tämän konsertin taustalla, jonka pääjärjestäjä ja Pergamentin uudelleenlöytäjä on pianisti Martin Malmgren. Mutta todellisuus tosiasioiden takana oli paljon värikkäämpi. Siitä oli kutsuttu paikalle kertomaan Carl-Gunnar Åhlen, Pergamentin seuraaja Svenska Dagbladetin pääarvostelijana, aikoinaan tangosta Göteborgissa väitellyt musiikkikirjailija, Pergamentin elämäkerran kirjoittaja, mitä teosta ei muuten saa mistään kirjastosta Suomessa. Ja Henri Rosengren, historioitsija, jonka erikoisalaa oli Wagner ja antisemitismi, ja jolta oli peräisin tämän konsertin hieman raflaava otsake Judarnas Wagner.
Ensinnäkin Pergament pääsi Suomeen lahjomalla Pietarissa lääkärin, joka väärensi asiakirjat ja passin ja näin hän tuli Tornion kautta Ruotsiin. Mutta uran aukeaminen Ruotsissa ei ollut helppoa siellä musiikkipiireissä yleisen antisemitismin johdosta. Sitä on selostanut Kurt Atterbergin ja Pergamentin kirjeenvaihdon kautta Petra Garberding kirjassaan Musik och politik i skuggan av nazismen (2007), jonka onneksi löysin kirjahyllystäni.
Atterbergin mukaan kukaan muu kuin Ruotsissa syntynyt ruotsalainen ei voinut kirjoittaa ruotsalaista musiikkia. Pergamentin olisi ensiksi koettava ’försvenskning’ tullakseen kelpoisaksi. Lisäksi ruotsalaisen musiikin piti olla romanttista, joka kuvasi käsitettä svenskt musiklynne. Kansallisromantiikka oli siis ainoaa autenttisesti ruotsalaista. Pergamentin musiikki ei mahtunut tähän raamiin, vaikka hän kirjoitti myös ruotsalaishenkisiä teoksia à la Hugo Alfvén. Pergament sanoi kuitenkin kirjeisssään, että saattoi hyvin olla yhtaikaa ruotsalainen ja juutalainen. ”Jag är jude! I själ och hjärta, Och jag har alltid varit den första att framhäva denna ära” (op. cit. s. 182).
Mutta sitten hän sanoo mielenkiintoisesti: ”Att jag utger mig för att vara svensk och icke finne har sina vägande själ. Trots att både jag och mina föräldrar äro födda i Finland har vi icke varit finska medborgare, lika litet som någon annan jude varit före 1918, då min släkt fick finskt medborgarskap och då jag redan var svensk och inte ville vara något annat!” (ibid.) Kun Pergament haki musiikkikriitikon paikkaa se yritettiin kaikin tavoin estää. Eihän Ruotsin pääsanomalehden musiikkiarvostelija voinut olla juutalainen – ja kaiken lisäksi suomalainen! Hän kuitenkin sai viran.
Uteliaisuus oli siis huipussaan, kun nämä taustatarinat mielessään alkoi kuunnella Ritarihuoneen kamarimusiikkikonserttia. Se piti alun pitäen järjestää Yliopiston juhlasalissa, mutta sen vuokra on noussut käsittämättömiin korkeuksiin, eikä siellä mikään taho enää voi järjestää tällaisia tilaisuuksia.
Illan tähti oli sopraano Tuuli Lindeberg, joka esitti Malmgrenin kanssa sikermän Pergamentin varhaisia lauluja, joista muuan oli omistettu Armas Järnefeltille – hänhän tuki Pergamentia Ruotsissa. Kiinnitti huomiota miten luontevasti laulustemma kohosi pianon harmonisesta tekstuurista; tyyli oli saksalaisen ja ranskalaisen liedin tai mélodien välimaastoa.
Duo viululle ja sellolle oli ilmeikästä musiikkia Toivo Kuulan muistolle, erityisesti sello sai osakseeen soittaa liikuttavan melodista satsia. Teoksen esittivät vakuuttavasti Anna-Maria Huohvanainen, viulu, ja Laura Martin, sello. Tätä seurasi sonaatti viululle ja pianolle (1918–1920) vaikuttava, lähes sinfoninen teos, jonka soitti Sebastian Silén jälleen Malmgrenin kanssa. Silénillä oli erinomainen kyky muotoilla teosta ja antaa viulun laulaa aivan kuin jossain Franckilla tai Faurélla. Osien karaktäärit painottuivat klassisesti. Pergamentin kyky rakentaa laajoja jännitteisiä kaaria, lähes sibeliaanisia nousuja oli ilmeinen, mutta myös koraalimaisten melodioiden hersyminen.
Mutta Pergamentin säveltäjäntemperamentti jo ilmeni äkillisinä klusteri sointupurkauksina. Malmgren toteutti ne dramaattisesti. En ihmettele, että tällaisia rajuja eleitä kirjoittanut säveltäjä matkusti Peterson-Bergerin luo – kun tämä oli sanonut Pergamentin olevan ’loinen’ Ruotsin musiikkimaailmassa – ja läimäytti tätä kasvoihin; siitä sitten kirjoitettiin paljon mediassa. Mutta hänen karaktääriinsä kuului myös hiljaisia meditatiivisia tuokioita, sibeliaanisia hymnejä. Oli vilauksia hebrealaisista sävelmistä ja Stravinskya ja Bartókia. Kuitenkin yhtä kaikki siinä oli aina omintakeinen leima.
Väliajan jälkeen edettiin taas ajallisesti lauluihin vuosilta 1943 ja 1951, mm. Maeterlinckin runon L’infidèle-tekstiin. Edelleen kuultiin sonaatti huilulle ja pianolle vuodelta 1966, jossa tyyli oli nyt vaihtunut keveämmän neoklassiseksi. Tulkitsijoina Iryna Gorkum-Silén ja Malmgren. Jousikvartetossa alku oli soinnillisesti vaikuttavaa tiheää tekstuuria jousien ylärekisterissä, kuin sirkkojen siritystä niityllä; muoto yhä supistui tässä vuoden 1975 teoksessa ja ruotsalaisuutta saatiin kuulla allegrossa. Kvartetti koostui Andrew Wen Hao Ng’sta, viulu, Gloria Ilveksestä, viulu, ja Vadim Grumezasta, alttoviulu ja Barbara Mussafia-Bugnotista, sello. Ylimääräisenä kuultiin liikuttava Chanson triste; se edusti juutalais-suomalaista melankoliaa, likellä jotain Heino Kaskea.
Lisää Pergamentia! Matti Raekallio kertoi väliajalla, että Malmgren on äänittänyt jo pianokonserton Sasha Mäkilän orkesterin kanssa, ehkä se saadaan vielä lavalle ja levylle. Ja nyt, ottaen huomioon säveltäjän teknisen taituruuden, on aivan selvää, ettei unelma juutalaisten Ringistä ollut tuulentupia, vaan olisi voinut syntyäkin. Miten Pergamentin olisi käynyt, jos hän olisi enemmän ylläpitänyt kontaktia Suomeen, jossa hänen sävelkieltään olisi varmasti ymmärretty ehkä paremmin kuin uudessa kotimaassan Ruotsissa. Hän olisi liittynyt sarjaan Ruotsin musiikin Suomessa syntyneitä suuruuksia linjalla Johan Helmich Roman (Rauma) ja Bernhard Henrik Crusell (Nykarleby). Mutta ei ole myöhäistä käynnistää Pergamentin renessanssia täälläkään. Kun sanoin musiikkiarvostelija Carl- Gunnar Åhlenille, että Suomessa ikävä kyllä kuulee ruotsalaista musiikkia valitettavan harvoin, hän vastasi: ”Niin ei mekään sitä kuulla, ne soittavat vain Sibeliusta!”
– Eero Tarasti