W.A.Mozart
Pitkäperjantaina 15.4.2022; Mikkelin kaupunginorkesteri, Jonas Rannila kapellimestari, Päivi Pylvänäinen, sopraano, Essi Luttinen, mezzosopraano, Mika Nisula, tenori, Heikki Kilpeläinen, baritoni, Requiem-kuoro (valmenbus Jonas Rannila)
Paavalin kirkko, jossa itse asiassa olin käynyt vain kerran aiemmin, muistaakseni YS:n konsertissa, on askeettinen uusgoottilainen punatiilikirkko Mäkelänkadun ja Sturenkadun risteyksessä. Kirkon akustiikka on sangen sovelias mm. orkesterille, joten sitä on alettu käyttää useamminkin. Tämän konsertin menestys oli taattu: pitkäperjantaina on tapana käydä messuja ja passioita kuulemassa; tässä tapauksessa kyseessä oli vielä hyväntekeväisyyskonsertti Ukrainalle. Tietenkin suuren ja eläytyvän yleisömäärän läsnäolo luo aina erityistä tunnelmaa tilaisuuteen.
Totta kai paikalla oli myös Mikkelin orkesterin ystäviä todistamassa yhtyeen pääkaupunkivisiittiä. Orkesteri oli täydennetty puhaltajilla; se keitä he olivat, olisi ollut syytä kertoa ohjelmassa. Sitä paitsi olen jo ainakin kolmekymmentä vuotta toistanut sitä, että Mikkelin jousiorkesteri pitää täydentää vakituisesti puhaltajilla, jotta se pääsisi soittamaan keskeistä sinfoniarepertuaaria. Aiemmin se olisi ollut helppoa kun kaupungissa oli varuskunnan soittokunta. Tietenkin Saimaa sinfonietta on parannusta tilanteeseen.
Joka tapauksessa tämä kokoonpano ja erittäin pätevä kuoro takasi sen, että teos soi mahtavasti, jos sallitaan tällainen muoti-ilmaisu. Kuoroasiantuntija Timo Karvinen kertoi, että laulajissa oli väkeä mm. Manifestum-kuorosta. Solistit oli valittu edustamaan hyvin erilaisia äänityyppejä sopraanon vibratosta jykevään baritoniin ja kirkkaasti kantavaan tenoriin, puhumattakaan Essi Luttisen jo tutusta mezzosopraanosta. Tämä auttoi polyfonisten ensemblekohtausten hahmottamisessa.
Mutta ennen kaikkea ansio vaikuttavasta esityksestä oli Jonas Rannilan, joka ohjasi teoksen monumentaalimuodon vakuuttavan tarkasti ja karaktäärin aina löytäen. Ei ihme, sillä monipuolisempaa koulutusta kuin tällä nuorella kapellimestarilla, on vaikea kuvitella. Hänen erikoisalaansa ovat nimenomaan laulu- ja kuoroteokset niin oopperalavoilla kuin sinfoniakonserteissa.
Mozartin Requiemiä ympäröi arvoituksellisuuden kehä, kun ajattelee sen syntyhistoriaa ja asemaa musiikin historiassa. Wolfgang Hildesheimerin Mozart -elämäkerta ilmestyi suomeksi Päivi ja Seppo Heikinheimon suomennoksena 1984, saksaksi se oli tullut julki jo 1977. Se vaikutti kirjailija Peter Schafferin tunnettuun Amadeus-näytelmään, jonka filmatisointi Milos Formanin toimesta syötti kaikkien mieleen tietyn kuvan Mozartista. Tapasin 1987 Peter Schafferin Kaliforniassa, tuolloin Amadeus-elokuva oli maineensa huipulla. Paitsi että se pyrki olemaan realistinen kuva säveltäjänerosta, se myös toi esiin kaikki nuo romanttiset myytit Salierista myrkyttäjänä ja tuntemattomasta vieraasta Requiemin pelottavana tilaajana. Sittemmin romantiikan hohto karisi tilaajan yltä, kun hän paljastui huijarisäveltäjä kreivi von Walseggiksi, joka esitti Requiemin myöhemmin omana teoksenaan.
Requiem jäi pahasti kesken ja sen täydensi Mozartin oppilas Franz Xaver Süßmayr, Konstanzen ystävä ja aivan pätevä säveltäjä. Ilman hänen apuaanhan ei teosta ollenkaan tunnettaisi. Hän onnistui oivallisesti asettuman Mozartin nahkoihin, joskaan hänen polyfoninen myöhäisbarokkia jäljittelevä tyylinsä ei ole niin rohkeaa kuin Mozartin.
Toisaalta Requeimiä ei voi sikäli pitää testamenttisävellyksenä, että Mozartin kuolema ei ollut mitenkään ennalta kirkossa kuulutettu. Vaikka kirjeenvaihto paljastaa tiettyä aavistelua oli lääkärien diagnoosi kuolinsyystä rokkokuume. On mahdotonta sanoa, mikä tauti oli kenties sen takana. Mozart eli koko rasittavan työntäyteisen ja suunnattoman luomisvoimaisen elämänsä terveenä; hän ei siis sinänsä ollut noita Kurzleben-tyyppejä, vaan olisi jatkanut työtään vielä monin nerokkain teoksin, ellei olisi käynyt toisin.
Mozartin elämä murtui jo ennen hänen poismenoaan. Norbert Elias, saksalainen sosiologi, piti syynä Mozartin itsetuhoon sitä, että wieniläinen aatelisyhteisö, siis konserttien tilaajat ja maksajat hylkäsivät hänet Figaron jälkeen. Hän ei siis onnistunut vielä luomaan uraansa pelkkänä ammattisäveltäjänä ilman hovia… toisin kuin sitten jo Beethoven.
Charles Rosen on merkkiteoksessaan The Classical Style sijoittanut Requiemin laajempaan tyylihistorialliseen yhteyteen. Nimittäin katolinen kirkko ei juuri suvainut soitinmusiikkia kirkoissa, sen mielestä laulu oli ainoa oikea tapa palvella Luojaa ja mieluiten vielä a cappella. Rosenin mielestä musiikilla saattoi kirkossa olla kaksi tehtävää: joko juhlistaa jumalanpalvelusta tai toimia uskonnollisten tunteiden ilmaisuna. Jos kyseessä oli juhlistaminen sopi tavallaan hyvin, että Kyriet ja Sanctukset sävellettiin briljanttiin orkesterityyliin. Mutta jos ajattelee, että Kyrie eleison tarkoittaa: ’Herra armahda meitä’ sopi tämä tyyli huonosti itse sanoman sisältön ja näin kaikki liian loistokkaat messut olivat oikeastaan sopimattomia kirkkoon. Lisäksi tuli mukaan italialainen ooppera vokaaliosuuksiin – ja sellaisia paikkoja on Mozartillakin toki.
Rosenin mielestä oli kyseessä täysbarokin kontrapunktin omaksuminen kun Mozart kirjoitti Requiemin. Näin ollen klassinen säveltäjä antautui arkaismiin. Mozart vaati, että fuugat oli soitettava niin hitaasti ,että teemojen sisääntulot saattoi erottaa. Bachilla tämä ei toteudu, mutta Mozartin Requiemissä on se tendenssi – tosin Paavalin kirkon kaikuisa akustiikkaa saattoi vaikeuttaa fugeeraavien osien artikuloitua esitystä. Joka tapauksessa Mozart oli mestari myös jäljittelemään toisia tyylejä. Niinpä Requiemin kaksoisfuuga on läheistä sukua Händelille, joskaan sen kromatiikka ei ole händelmäistä.
Kirkkomusiikin ehkä protestanttisissa maissa luontaisin ilmaiseva aspekti tulee esiin Requiemin tunnetuimmassa osassa Lacrymosa, josta Mozart ehti kirjoittaa vain muutaman tahdin. On hämmästyttävää, miten hienosti Süssmayr sentään osasi täydentää sen. Tähän osaan päättyy Mozartin osuus. Hildesheimerin mielestä on väärää romantisointia olettaa, että siinä kynä kirposi Mozartin kädestä. Musiikki on siihen saakka nimittäin kirjoitettu niin selkeällä käsialalla, ettei se ole voinut syntyä sairasvuoteella.
Silti kuoleman aavistelu on jo Mozartin kirjeissä vuosia aiemmin ilmiselvää ja liikuttavaa; erikoista on, että hän päiväsi Requieminsä: Requiem di me, W A Mozart mpr 1792, ”Requiem minulta Mozartilta, manu proria, omakätisesti” eli siis vuotta myöhemmin aivan kuin olisi tietänyt, ettei saisi työtä valmiiksi v. 1791… vaan sitten kun olisi terve.
Joka tapauksessa Requiemin kaltaiset suuret teokset ylittävät nämä aikalaisfaktat.. se herää henkiin aina uudestaan ja varustaa kuulijoiden mielet ikuisen levon ajatuksilla.
– Eero Tarasti