Aram Hatšaturjan
Spartacus Kansallisoopperassa 4.11.2021
Meidän aikanamme on jo päästy yli siitä käsityksestä, että baletin tulee olla kaunista ja että sen tulee olla kaukana kaikesta groteskista ilmaisusta. Mielikuvamme baletista ei rakennu enää tuttujen ja Maruis Petipan koreografioiden varaan, vaan sitä on värittänyt primitiivinen Igor Stravinskyn Kevätuhri sekä monet muut sen jälkeen tulleet baletit. Kuitenkin Kansallisoopperan esittämä Aram Hatšaturjanin Spartacus (1956) yhdistää Lucas Jervies koreografiassaan klassisen baletin karuihin taistelukohtauksiin.
Spartacuksen ensimmäinen näytös aukesi juhlallisella tunnelmalla, kun roomalainen kenraali Crassus on palannut voitokkaana sotaretkeltään. Lavan täyttivät tässä kohtauksessa punaisia lippuja heiluttavat nuorukaiset. Sanomattakin lienee selvää useammalle historiaa tuntevalle, millaiseen assosiaation tämä synkronoitu lippukoreografia päättyy. Etenkin, kun taustaa koristi valtava alttarinomainen rakennelma. On tietenkin vakuuttavaa nähdä niin suuri joukko ihmisiä liikkuvan samalla tavalla samanaikaisesti. Kun lavalle tuotiin vangitut traakialaiset, ei koreografia jättänyt tilaa tulkinnalle henkilösuhteista. Spartacuksen ja hänen vaimonsa Flavian suhde on epäilemättä romanttinen; myös hänen ja Hermeksen välinen ystävyys tehtiin selväksi. Tämä on tietenkin mukavaa henkilölle, jolla ei ole käsiohjelmaa eikä pysty samalla seuraamaan baletin synopsista.
Ensimmäisen näytöksen alkukohtauksessa saimme esimakua baletin väkivaltaisuudesta. Orjakauppias nimittäin löi Spartacusta toistuvasti. Toisessa kohtauksessa pääsemme seuraamaan gladiaattorien taisteluharjoituksia. Kiehtovaa oli se, kuinka tämä taisteluliikkeiden harjoittelu välittyi katsojalle klassisen baletin painottomuuden illuusion kaltaisena. Vaikka liikkeet olivat iskujen tekemistä, tapahtui se niin soljuvasti, että lyönneistä katosi väkivaltaisuuden ulottuvuus. Tässä harjoituskohtauksessa sai myös kuvan esityksessä väkivaltaisuuden ohella toistuvasta teemasta nimittäin vähäpukeiset miehet. Tästä tuli auttamatta mieleeni hiljattain lukemani Alva Noën kirja Omituisia työkaluja. Kirjassaan Noë pohtii pornografian merkitystä taiteessa. Hänen mukaansa sillä ei ole taiteellista meriittiä, sillä sen olemassaololla on tavoite, päämäärä. Taiteen taas tulee olla irrallinen päämäärästä. Lienee jokaisen sopivaa pohtia, onko tällä vähäpukeisuudella syvempää merkitystä vai onko se vain markkinointikeino herättää huomiota suuremmassa yleisössä. Se voisi esimerkiksi kuvastaa henkilöhahmojen hierarkiaa eli mitä vähemmän vaatetta sitä alempaa kastia on.
Tämän taisteluharjoituskohtauksen jälkeen pääsimme seuraamaan gladiaattorien välistä taistelua. Siinä paljastui, miten upeasti lavastaja Jérôme Kaplan asettaa antiikin tyylin minimalistiseen estetiikkaan. Lavastus muistutti nimittäin amfiteatteria, yksinkertaistettuna minimalistisuuden suodattimella. Lavasteiden karu harmaa väritys oli mielenkiintoinen ratkaisu. Se luo vaikutelman kuin olisimme jossain tuntemattomassa paikassa, kaukana kotoa. Näimme gladiaattoritaisteluja. Ensin kahden nimettömän roolin välisen ja sen jälkeen Spartacuksen ja tämän Hermeksen kamppailun. Koreografia heijasti henkilön mielentilaa eli sen piilevää konfliktia. Spartacus vaikuttaa kyseenalaistavan jokaista Hermekseen kohdistuvaa iskuaan. Taistelu päättyy, kun Spartacus tappaa ystävänsä. Tästä järkyttyneenä hän ja muut gladiaattorit ryhtyvät kapinaan. Ensimmäisen näytöksen päättävä hetki oli suorastaan henkeä salpaava. Gladiaattorit Crassuksen valtaistuinalttarin rakennelman päällä muodostavat ylöspäin osoittavan kämmenmonumentin. Näin sormi päätyy osoittamaan kohti yleisöä, jolloin se jotenkin oudolla tavalla rikkoi lavan ja katsomon välisen neljännen seinän. Spartacus kiipeää kaadetun monumentin päälle. Tässä kohtaa lavaestetiikka muodostui niin vakuuttavakasi, että väkisinkin katsoin näkyä silmät suurena.
Toisen näytöksen avaa kylpyläkohtaus Crassuksen kodissa. Jälleen kerran tämä antiikin tyyli minimalistisena oli hienosti toteutettu. Kuitenkin se, mitä lavalla tapahtui, oli jokseenkin kummallista. Esiripun väistyttyä kohtaa katsoja kylpeviä miehiä; tähän kohtaukseen sisällytetty koreografia ei oikein päästänyt minua sisään. Katselin tilannetta vähän kummeksuen, kun kylpevät miehet nostivat itseään ylös kylvystä ja laskeutuivat sinne takaisin. Mennään näytöksessä eteenpäin ja yhtäkkiä kylpevien miesten ympärillä pyörii naisia, jotka liikkuvat kylvyltä toiselle. Tämä kohtaus palautti mieleeni jälleen Alva Noën.
Näytöksen jälkipuoliskolla kapinaan nousseet gladiaattorit valtaavat Crassuksen kodin, kun he saapuvat hakemaan Spartacuksen vaimon Flavian. Tilanne eskaloituu ja he jäävät kiinni Crassukselle. Spartacus ja Crassus taistelevat, ja se päättyy Spartacuksen eduksi. Lyötynä Crassus ei pysty estämään gladiaattoreita ja orjanaisia pakenemasta.
Kolmannen näytöksen avaa Spartacuksen ja Flavian pas de deux. Tästä saimmekin nopean esimaun ensimmäisessä näytöksessä, kun heidät erotettiin toisistaan ja Spartacuksen kaipuu ilmaistaan katsojalle hetken kestävällä pas de deux’llä. Tätä suurenmoista pas de deux’tä säestää baletin tunnetuin musiikki eli niin kutsuttu Spartacus adagio. Henkeäsalpaava pas de deux’n koreografia on tyyliltään hyvin klassista balettia edustavaa. Se toteutti painottomuuden illuusion moitteitta. Etenkin, kun pas de deux’n kliimaksissa Spartacusta esittänyt Tuukka Piitulainen nosti Falviaa esittäneen Linda Haakanan vaivattomasti. Piitulainen suoritti myös nostot oikeaoppisesti pitäen polvet vapaana lukosta ja jalat suorina. Pas de deux’n vakuuttavuutta lisäsi vielä se, että lavalla ei tuolla hetkellä ollut muuta kuin alla, jossa paloi tuli. Täytyy myös antaa arvostusta Piitulaisen ja Haakanan väliselle dynamiikalle eritysesti tässä kohtauksessa.
Pas de deux’n jälkeen muut karanneet gladiaattorit ja muut orjat liittyvät Spartacuksen ja Flavian seuraan ja juhlivat heidän vapauttaan. Tässä kohtaa huomasin eritysesti, kuinka hienosti lavastuksen valkoinen tausta toimi, sillä valaistus loi sivujen taustoille tanssijoiden siluetteja. Se oli suorastaan upea efekti, ja loi vaikutelman tanssista leiritulen ääressä. Tämä ei kestä kauaa, sillä Crassus saapuu armeijoineen heidän leiriinsä. Seuraa intensiivinen taistelukohtaus, jossa valaistus on lähes minimaalinen ja taistelijoita ilmestyy valoon varjosta. Hetkittäin koko lava valaistaan sekunnin murto-osaksi. Jälleen kerran todella vakuuttavaa lavaestetiikkaa.
Taistelu ei pääty Spartacuksen eduksi, vaan Crassuksen armeija on liian voimakas. Tulee mieleen jo Joutsenlammesta tuttu irvikuva pas de deux, kun Crassus ja hänen vaimonsa Tertulla tanssivat keskenään mustiin pukeutuneina (musta joutsen -efekti). Tämän jälkeen verinen Spartacus tuodaan heille näytille. Tertullian iloitessa miehensä voittoa saapuu lavalle loputkin torsostaan veriset gladiaattorit raahaten perässään pylvästä. Yksitellen Crassuksen sotilaat asettavat heidät seisomaan näille pylväille. Pylväälle nostetut gladiaattorit seisovat ristin muodossa, mikä siis tietenkin assosioi roomalaista rangaistuskäytäntöä ristiinnaulitsemista. Tässä kohtaa lavaestetiikka oli jälleen suorastaan henkeäsalpaavaa, kun kahdeksan henkilöä pitelee käsiään suorana korokkeen päällä seisoessa. Näky oli niin vakuuttava, että osa esityksen päättävästä Flavian soolosta meni ohi, kun katsoi lavastusta kuin jotain suurta merkkimaalausta.
Baletin musiikista vielä nopeasti. Orkesteri soitti hyvin ja kapellimestari Philippe Béran työssä ei ole mitään moitittavaa. Hatšaturjanin musiikki ei ole itselleni järin tuttua, mutta huomasin usein yhteyksiä hänen toiseen tunnettuun balettiin Gajane. Monessa kohdassa Spartacuksen orkestraatio oli lähes identtinen Gajanen Sapelitanssin kanssa. Se voi tietenkin olla myös uskollisuutta omalle tyylille. Mutten voi kieltää, että kolmannen näytöksen Spartacus adagio kuulostaa upealta ja vakuuttavalta. Usein myös kävi niin, että lavan tapahtumat veivät huomiota musiikilta, joka paikoin jäi muzak–tyyppiseksi tiedostamattomaksi taustaääneksi. Joskus saattaa pohtia, että katsooko vai kuunteleeko balettia, mutta tässä esityksessä itse enemmänkin katsoin.
– Ville Aamurusko