Suomen kesä on taas täynnä festivaaleja eikä niitä voi koskaan ollakaan liikaa. Vaikutus paikkakunnan elämään on innostava, ne mobilisoivat suuren määrän ihmisiä toimintaan, joka koetaan arvokkaaksi – ja on sitä, oikeaa kulttuurianimaatiota.
Mariinskin orkesterin viimeinen konsertti Mikkelissä, Mikaelin salissa 5.7. toteutui ilman maestro Gergijeviä, hänet korvasi Santtu Rouvali, yksi näitä suomalaisia kapellimestari-ihmeitä. Ohjelmassa oli Griegin pianokonsertto, solistina Irina Zahharenkova, ja väliajan jälkeen tämän osuuden huipentajana Dvořákin Uuden maailman sinfonia nro 9 e-molli.
Esitelmässäni ennen konserttia pohdinkin aihetta Musiikki ja maantiede. Ranskalaisen Jean-Aubryn mukaan La musique est la fleur de la terre même eli Musiikki on aina maansa kukka. Olin jo aiemmin pohtinut kysymystä Mitä on pohjoinen musiikki? josta puhuin Vitterhetsakademin symposiossa Göteborgissa pari vuotta sitten ja julkaisin suomeksi esseen Synteesi-lehdessä. Halusin mainita yhden tyypillisesti pohjoismaisen musiikillisen kappaleen tai lausuman, ja ilman muuta valitsin Griegin konserton. Norjalaisille sen alku tuo kuulemma mieleen vuonojen vesiputoukset. Kun Grieg soitti sitä Roomassa mm Lisztille tämä syöksyi salin toiselta puolelta huudahtaen: ”Ihastuttavaa, g eikä gis, tämä on kerrassaan ruotsalaista (!).”
Zahharenkovan tulkinta liikkui kuitenkin miltei slaavilaisen dramatiikan merkeissä. Kyseessä oli vahva näkemys teoksesta ja sen virtuoosisesta tekstuurista, joka antoi tosin myös tilaa hieman oikukkaille nyansseillekin.
Santtu Rouvali ja Mariinski – miten jännittävä yhdistelmä. Yleensä suomalainen johtaja ja venäläiset soittajat tuottavat erinomaisen tuloksen, täydentävät toisiaan, Muistan kun Esa-Pekka Salonen johti Mariinskilla kerran Sibeliuksen viidennen. En tiedä, oliko orkesteri nyt hieman hämmentynyt, sillä Rouvalin lähestymistapa eroaa jyrkästi Gergijevistä. Gergijev lähtee aina klangista ja sen hiomisesta. Rouvali taas musiikin laajoista muodoista ja sen puitteissa ilmeikkäästä fraseerauksesta. Hän pitää kätensä kohollaan ja käyttää puikkoa ja näyttää kuin lentoon lähtevältä kotkalta. Mutta musiikin sinfoninen muoto hahmottuu, selkeästi ja vastaansanomattomasti. Samalla Rouvali johtaa myös kuulijoita, jotka hänen eleitään seuraten jäsentävät sinfonisen rakenteen tarkoin. Rouvali on johtanut Tampereen orkesteria ja kysyin sen yhdeltä tapaamaltani soittajalta, että mitä he ajattelevat. ”Pelkkää positiivista, Rouvali johtaa suuret muodot mutta antaa soittajien ’meiningin’ toimia itsestään”. Joka tapauksessa täytyy sanoa että Mariinski saatiin näin vihdoin soittamaan sinfoniaa niin kuin kuuluu – tämä oli superluokan tulkinta. Rouvalia pitää aina mennä kuulemaan kun vaan mahdollista, näin olin jo aiemmin päättänyt.
Vielä oli tarjolla kamarimusiikkia 9.7. nimittäin Sitkovetsky-trion konsertti, jossa oli sangen vaativa ohjelma eli Ravelin ja Tshaikovskin triot ja alkunumerona Schumannin Fantasiakappaleita. Triossa soittavat Aleksander Sitkovetsky viulu, Isang Enders sello ja Wu Qian piano. Kaiken kaikkiaan taiturillinen kokoonpano. Ravel osoittautui lopulta melko monumentaaliseksi ja dramaattiseksi teokseksi. Tshaikovskin trio on taas yksi kamarimusiikin järkäleitä. Sitä on lupa hieman lyhentää ja näin trio olikin tehnyt viimeisessä osassa. Usein myös variaatioista saatetaan jättää pois fuuga eli nro VIII, mikä on aina vahinko sillä kyseessähän on fuugan parodia: Venäjän Viiden ideologiassa ei Bachia otettu vakavasti. Sitkovetsky-trion näkemys tästä koko teoksesta oli täysin vakuuttava, erittäin professionelli jos uskaltaa sanoa. Ainoastaan vaatimattomasti toisin julki, että kun teos alkaa teemoja, ei saa soittaa liian ekspressiivisesti: sävy on kertova: ’Olipa kerran…’ myöhemmin tulee tilaisuus paisuttaa. Taas aivan finaalissa vetäisin pianon massiiviset akordit ja murtosoinnut taustalle sillä pääasia on viulun ja sellon piangendo melodiassa. Mutta aivan oikein: lopussa piano toistaa ilmeettömästi surumarssikuvion ja vain viulu ja sello itkevät. Esitys oli suuri nautinto teknisessä valmiudessaan.
Ikävä kyllä en päässyt seuraamaan – Varkauden vierailun takia – Kalevi Ahon seminaaria ja uutta harmonikkakonserttoa – mutta sitä varmasti kuullaan jatkossa. Enkä myöskään loppuhuipennusta ts. Vivon konserttia Erkki Lasonpalon johdolla. Koko festivaalia johti menestyksekkäästi Teemu Laasanen.
* * *
Markus Hallikainen, sello
Mikkelistä on puolentoista tunnin ajo Varkauteen, jonne on myös syntynyt lupaava, jo perinteeksi muodostunut Varkauden KesäKlassinen-festivaali. Se menee harmi kyllä osittain päällekkäin Mikkelin kanssa. KesäKlassinen tosin on yksinomaan kamarimusiikillinen. Festivaalin on koonnut nuori Zürichista valmistunut sellisti Markus Hallikainen ja hänen tukenaan on mm.hänen opiskelutovereitaan ulkomailta: Elias Nyman viulu, Jussi-Matti Haavisto altto (Lohjan orkesterin kantavia voimia), Johanna Koponen viulu ja Kalle-Pekka Koponen sello.
Festivaalin idea on viedä musiikkia moniin paikkoihin kaupungilla alkaen isosta Varkaus-salista aina Luttilan kappeliin, Tehtaan kouluun, Varkauden pääkirkkoon ja Rauhalan kartanoon. Varkautelaiset ovat löytäneet tämän viehättävän pienimuotoisen ja mobiilin festivaalin. Olin mukana kahdessa konsertissa: ensiksi Kaks Ruusua -ravintolan hienossa salissa, joka oli entinen tehtaan ruokala. Varkaudessahan kaikki on enemmän tai vähemmän ’tehtaan varjossa’ (onneksi selluloosan haju on saatu katoamaan).
Myös konserttien ohjelmat ovat raikkaan ennakkoluulottomia, kaikkia eri tyylilajeja ja muotoja. Kaks Ruusua -ravintolasalin konsertissa kuultiin aluksi harvinaisuus: Phantasy Quartet, Brittenin ensimmäisiä sävellyksiä, eräänlaista neoklassisimia. Sitä seurasi Kaija Saariahon Nocturne viululle, jonka esitti Annemarie Åström – joka myös ilmeikkäästi lausui yhden runon. Muutoin yksi tämän konsertin antavia voimia oli oboetaiteilija Kristiina Salmi, hän työskentelee myös oopperan orkesterissa. Tätä seurasi Mozartin oboekvartetto F-duuri kokoonpanolla Helinä Nissi altto, Johanna Koponen viulu ja Kalle-Pekka Koponen sello. Konsertin yllättävät loppunumerot olivat Piazzollan tango ja Morriconen teos Gabriels. (Morriconen tapasinkin kerran Roomassa yhdessä symposiossa, elegantti italialainen valkeaan pukuun ja mustiin aurinkolaseihin sonnustautunut herrasmies, joka luki puheensa tiukasti paperista.) Mukaan liittyivät nyt ensembleen Jussi-Matti Haavisto altto ja Markus Hallikainen sello.
Palasimme Varkauteen vielä Mikkelistä osallistuaksemme kartanokonserttin Rauhalassa, jonka nykyinen emäntä Kirsti Lumiala oli avannut festivaalille. Viehättävä tunnelma noissa saleissa, vaikka yleisöä sai olla vain 40 henkeä. Markus Hallikaisen hieno muusikkous puhutti Bachin Es-duuri soolosellosarjassa, hän toi esiin teoksen piilevän moniäänisyyden ja tanssien oikeat rytmiset karaktäärit. Sitten kuultiin Johanna Koposen ja pianisti Alisa Methuenin soittamina Debussyn kaksi preludia; ja Wieniin johdattelivat Kreislerin Liebesleid, sekä Sibeliuksen valssi. Nämä numerot ihastuttivat yleisöä, joka sai sitten kahvit kartanon ruokasalissa.
Varkaudessa kuultiin myös laajempia teoksia kuten Mendelssohnin Oktetto Es-duuri op. 20, ja Schönbergin Verklärte Nacht. Elias Nymanilla oli sooloilta, joka huipentui Bachin Chaconneen. Kaiken kaikkiaan Varkaus on löytänyt oman lajinsa musiikkifestivaaliemme kentällä. Uskon, että se tulee olemaan suuri menestys jatkossa.
– Eero Tarasti