Beethovenin Kristus Öljymäellä Elbphilharmoniessa Sir Simon Rattlen johdolla. Kuva: Daniel Dittus
Kenties innostavin Beethovenin syntymän 250-vuotisjuhlien ulottuvuuksista avautuu mahdollisuuksina kuulla niitä teosharvinaisuuksia, jotka ovat pudonneet kantaohjelmistomme kyydistä. Vaikka joidenkin teosten kohdalla niiden vaipuminen unholaan on perin ymmärrettävää, mahtuu tähän joukkoon kuitenkin ainakin yksi mestariteos, nimittäin säveltäjän ainoa oratorio, Kristus Öljymäellä (Christus am Ölberge, 1803/1804/1811).
Beethoven sävelsi pääsiäisoratorionsa Theater an der Wienin -residenssinsä ensimmäisinä kuukausia. Teos kuultiin ensimmäisen kerran akatemiakonsertissa vuoden 1803 huhtikuussa yhdessä toisen sinfonian (1801-02) ja kolmannen pianokonserton (1800) kanssa. Oratorio saavutti kohtalaisen suosion, mistä kielivät sen monet esitykset Beethovenin elinaikana.
Vaikka Kristus Öljymäellä ennakoikin Leonorea (1805) ja sen lopullista muotoa Fideliona (1814), oratorio on kuitenkin äärettömän kiinnostava teos itsessään. 1800-luvun alkuvuosien Wienissä Haydnin kaksi suurta oratorioa, Luominen (Die Schöpfung,1797-98) ja Vuodenajat (Die Jahreszeiten, 1799-1801) nauttivat valtaisaa suosiota, kuten monet Händelin oratoriotkin.
Toisin kuin maineikkaat edeltäjänsä, Beethoven etsiytyi oratoriossaan intiimimmän ilmaisun äärelle. Franz Xavier Huberin librettoon pohjaava Kristus Öljymäellä syntyi verraten tiiviin sävellysrupeaman tuloksena vuoden 1803 ensimmäisen parin kuukauden kuluessa. Samoihin aikoihin Beethoven työskenteli myös Eroican (1802-04) parissa.
Olkoonkin, ettei Huberin teksti edusta kaikkein hienovireisintä saksalaista runoutta, siinä esittäytyy kuitenkin varsin humaani kuvaus Kristuksen eksistentiaalisesta kriisistä tuona viimeisenä yönä Getsemanessa. Nykyajan näkökulmasta Huberin raamatullisista lähteistä poikkeava libretto omaa kuitenkin erinomaista välittömyyttä ja puhuttelevuutta, joita Beethovenin innoittunut musiikki sattuvasti korostaa.
Beethovenille itselleen pääsiäisajan kärsimyskuvaus jäsentyi kouraisevan omakohtaisesti, kuten voimme säveltäjän Heiligenstadtin testamentista lukea. Beethovenin peruuttamattomasti etenevä kuuroutuminen kärjistyi kaiken läpäiseväksi kriisiksi, jonka läpikäymisessä oratoriolla oli varmasti osuutensa.
Huberin libretossa on kolme solistia. Beethovenin partituurissa Jeesuksen rooli on sävelletty poikkeuksellisesti tenorille perinteisten baritoni- ja bassoroolien sijaan. Onkin spekuloitu, että Beethovenin varsin omaperäinen ratkaisu olisi ollut Richard Wagnerin innoittajana hänen viimeisen suuren tenoriroolinsa, Parsifalin sävellystyön taustalla.
Oli asianlaita sitten niin tai näin, Beethovenin musiikillinen kuvaus Vapahtajasta on joka tapauksessa ainutlaatuisen vaikuttava niin haavoittuvuudessaan kuin sankarillisuudessaankin.
Libreton toinen laaja soolo-osuus on Serafin eli Jeesuksen suojelusenkelin rooli, jonka laulaa sopraano. Bassosolistin, eli Pietarin, osuus on kahta pääroolia selvästi suppeampi. Kolmatta solistia tarvitaankin vasta oratorion viimeisessä osassa. Kuoro puolestaan saa laulettavakseen monituisia rooleja aina enkeliparvesta Jeesuksen vangitsijoihin.
Vaikka oratoriota esitettiinkin alkuvuosina siinä määrin ahkerasti, että partituurista ilmestyi painettu laitos vuonna 1811, vuosisadan edetessä Kristus Öljymäellä alkoi kuitenkin vähitellen pudota muodin kelkasta. Beethovenin myöhäisemmän tuotannon mestarillisten kuorosävellysten varjossa varhainen oratorio painui lopulta unohduksiin.
Sittemmin teosta on esitetty satunnaisesti, kuriositeettina. Onpa siitä saatavilla jokunen, tasoltaan kirjava levytyskin. Silti Kristus Öljymäellä on tänä päivänä käytännössä tuntematon suuren säveltäjän teos.
Tätä taustaa vasten Sir Simon Rattlen omistautuminen oratorion esittämiseen yhdessä Lontoon sinfoniaorkesterin ja -kuoron kanssa on ollut yksi ennakkoon kaikkein kiinnostavimmista Beethoven-juhlavuoden ohjelmistovalinnoista. Kristus Öljymäellä kuultiin ensimmäisen kerran tällä kokoonpanolla Lontoon Barbicanissa tammikuussa. Kuluvalla viikolla teos on mukana Rattlen ja LSO:n Keski-Euroopan kiertueohjelmassa.
Viikon mittainen kiertue käynnistyi tiistai-iltana Hampurin Elbphilharmoniessa tiistaina. Oratorion solisteina lauloivat sopraano Elsa Dreisig, tenoir Pavol Breslik ja basso David Soar.
Beethovenin oratorion solistit Elsa dresig, PavolBerslik ja David Soar. Kuva: Daniel Dittus
Liki tunnin mittainen oratorio käynnistyy oivallisella orkesterijohdannolla, jonka lomassa kuullaan pasuunoiden jylhiä aiheita, pararumpujen pahaenteistä kumua, kuulaita puhallinrepliikkejä sekä jousten nopeita juoksutuksia. Alkusoitto muodostaakin oman pienoisdraamansa, joka sai Rattlen ja LSO:n käsissä vaikuttavan tulkinnan, jonka herkeämätön intensiteetti ja huikea sointiasu saattoivat oratorion tapahtumat hienosti liikkeelle.
Alkusoittoa seuraavat Jeesuksen resitatiivi ja aaria, jotka kuvaavat Vapahtajan synkimpien hetkien yksinäisyyttä, joka on luonteeltaan niin konkreettista kuin eksistentiaalistakin. Serafi saapuu Jeesuksen luo, mukanaan taivaallinen enkelijoukko. Nämä valavat Kristukseen uskoa ja antavat hänelle voimaa astua edessä avautuvalle ohdakkeiselle polulle.
Breslik ja Dreisig lauloivat soolonumeronsa ja duettonsa kerrassaan häikäisevästi. Jeesuksen ja Serafin kohtaamisen välittömyys teki kuulijaan syvän vaikutuksen. Lontoon sinfoniakuoron esiintyminen oli mitä vakuuttavinta, kauttaaltaan rytmisesti tarkkaa, kuulaasti artikuloitua ja puhdasta.
Beethovenin kuorosatsi on Kristuksessa alati riemastuttavan kekseliästä ja inspiroitunutta tehden kunniaa säveltäjän edeltäjille, niin Händelille ja Haydnille kuin Mozartillekin. Erityisesti Taikahuilun (1791) vaikutteita voi aistia monissa käänteissä. Tekstin heikkouksista huolimatta niin solistien osuudet kuin kuorokohtaukset nousevat aina upeasti siivilleen.
Jeesuksen pidätyskohtauksesta Beethoven rakentaa taidokkaan säveldraaman, jonka kontrapunktiset jännitteet ovat äärettömän toimivia. Lontoon sinfoniakuoron tenorit ja bassot tarjosivat hurjan elämyksen Rattle kiihkeiden tempojen siivittämänä.
Oratorion loppukohtauksen aloittaa tertsetto, jota seuraa suuri päätöskuoro. Draaman käännekohdassa Jeesus käskee häntä puolustavaa Pietaria laskemaan miekkansa ja tyynnyttämän raivonsa. Myötätunnon astuessa vihan tilalle avautuu portti pelastukseen. Mieltäylentävä tertsetto oli solistien yhteispelin voimannäyttö, todellinen ilo.
Beethovenin päätöskuoro kohoaa huumaaviin korkeuksiin. Kristuksen pelastustyön täyttymystä ylistävä kuoro pääsee lopetuksessaan täyteen hehkuunsa yhdessä orkesterin kanssa. Rattle, LSO ja -kuoro veivätkin oratorion kertakaikkisen puhdistavaan päätökseen, jonka loisteliasta värikylläisyyttä Elbphilharmonien rikas akustiikka syleili täysin mitoin.
Vaikka elämmekin vasta helmikuuta, ei liene kuitenkaan liian aikaista todeta tämän Kristus Öljymäellä -produktion olevan yksi Beethoven-juhlavuoden kirkkaimpia huipentumia. Onkin toivottavaa, että nämä Rattlen ja lontoolaisten esitykset sekä tuleva levytys edesauttavat tämän mestarillisen oratorion paluuta osaksi ohjelmistoamme.
Illan alkupuolella kuultiin Alban Bergin Viulukonsertto (1935), jonka tummanpuhuva sointimaailma sopi hyvin Beethovenin pääsiäiskertomuksen pariksi. Bergin konsertto on sävelletty Alma Mahlerin ja Walter Gropiuksen teini-ikäisenä kuolleen tyttären, Manon Gropiuksen muistolle. Säveltäjänsä viimeinen valmistunut teos pn yksi 1900-luvun hienoimpia konserttoja.
Viulukonsertossa on kaksi osaa, jotka jakautuvat edelleen kumpikin kahteen pääjaksoon. Näistä muodostuu riipaiseva sointimatka surun ja viimein lohdun maisemiin. Musiikillisesti teos vaeltaa täyden kierroksen saman materiaalin aloittaessa ja päättäessä konserton.
Bergin viulukonsertto on ikään kuin sanaton requiem, jonka partituurissa kohtaavat moninaiset musiikilliset vaikutteet, joista tunnetuin lienee toisen osan Bach-sitaatti, koraali Es ist genug. Dodekafonisia ja tonaalisia elementtejä yhteen sulauttava viulukonsertto on mitä suurenmoisin luomus.
Sir Simon Rattle ja LSO Elbphilharmoniessa tiistaina. Kuva: Daniel Dittus
Elbphilharmoniessa konserton vaativan soolo-osuuden soitti Lisa Batiashvili, jonka virtuoosisen henkevä omistautuminen ja virheetön tekniikka tekivät vaikutuksen. Rattle ja LSO pukivat niin ikään teknisesti ja tyylillisesti haastavan orkesterisatsin syvähehkuisiin väreihin huolehtien samalla ihailtavasti tekstuurien läpikuultavuudesta.
Henkilökohtaisen kokemuksen tasolla tiistai-illan esitys, niin kaikin puolin erinomainen kuin se olikin, ei kuitenkaan ihan päässyt samoihin syvyyksiin kuin Isabelle Faustin ainutlaatuinen tulkinta LSO:n ja Rattlen kanssa Barbicanissa tammikuussa 2018. Mutta jääköön tämä kaikki kuitenkin vain taidokkaan esityksen subjektiiviseksi reunahuomautukseksi.
– Jari Kallio
Lontoon sinfoniaorkesteri
Sir Simon Rattle, kapellimestari
Lisa Batiashvili, viulu
Lontoon sinfoniakuoro
Simon Halsey, kuoron valmennus
Elsa Dreisig, sopraano (Serafi)
Pavol Breslik, tenori (Jeesus)
David Soar, basso (Pietari)
Elbphilharmonie, Hampuri
Ti 18.02.2020, klo 20