Alphonse Marie Louis de Lamartine, Henri Decaisnen maalaus. © Wikipedia.
Helsingin kaupunginorkesterin konsertti Musiikkitalossa oli loppuunmyyty eikä ihme, kun ohjelmassa oli Mozartia ja Lisztiä. Mutta siihen lomaan oli taitavasti ujutettu uudempaakin, harvoin kuultua Busonia ja kerrassaan uutta italialaista nykymusiikkia. Busonin Berceuse élégiaque on viehättävä, nostalginen sointitutkielma; tulee mieleen vanha Busoni, joka jaksoi enää istua Berliinin rautatieasemalla ja katsella junien saapumisia ja lähtöjä. Sibelius teki kyllä vääryyttä kollegalleen halveeraamalla tämän säveltäjäntaitoja: ”Miksi tuo loistava pianovirtuoosi yrittää olla säveltäjä, kun se on kaikki niin harmaata ja ikävää”, hän kirjoitti salaiseen päiväkirjaansa. Busoni oli kuitenkin uuden musiikin profeetta aikanaan ja hänelle Sibeliuskin sai olla kiitollinen monesta vaiheesta urallaan.
Garrick Ohlsson soitti Mozartin pianokonserton nron 25, jota sitäkin oikeastaan harvemmin kuulee. Erittäin hallitusti, jokainen ääni erottuen kuin rakeina, ehkei helminä, mutta samalla hienostunein pikkunyanssein ja hidastuksin. Tuli jossain määrin mieleen Charles Rosen lavalla. Ylimääräisenä oli Chopinin cis-mollivalssi, joka lienee Ohlssonin tavaramerkki, koska hän soitti saman vuosi sitten encorena Barcelonassa, jossa häntä kuulin Beethovenin neljännessä.
Väliajan jälkeen Francesco Filidein (1973–) teos Fiori di fiori. Kyseessä oli ohjelman mukaan urkujen äänikertojen, pillien ja puhallustapojen innoittama musiikillinen fresko. Urkujen avantgardistinen käsittely kontekstualisoi ja vieraannutti sitten mm. Frescobaldi-lainauksia. Mutta suoraan sanoen ei teos sinänsä ollut mitenkään urkumainen, vaan pikemminkin se liittyi ilma-elementtiin. Jousisto pantiin huitomaan tahdissa jousillaan ja synnyttämään tuulen vihuria muistuttavia ääniä ja lyömäsoittimissa oli kaikenlaisia teknisiä ja värikkäitä erikoisuuksia. Mutta yhtä paljon tämä oli musiikkiteatteria, jossa soittajat saivat kokeilla rajojaan. Mieleen tuli filosofi Gaston Bachelardin teos L’air et les songes, (Ilma ja unet) eli ilma yhtenä poetiikan aineksena kaikkine johtopäätöksineen.
Ilta huipentui kuintenkin Lisztin sinfoniseen runoelmaan Les préludes. Osaan ulkoa sen mottorunon, Lamartine-lainauksen: Notre vie est-elle autre chose qu’une série de Prèludes à ce chant inconnu dont la mort entonne la première et solennelle note? (Eikö elämä olekin vain alkusoitto tuohon tuntemattomaan lauluun, jolle kuolema soittaa ensisävelen?) Lisztin taustalla on briljantin sointimaailmaan takana aina joku esteettinen idea. Unkarissa Les préludesilla on aivan kansallinen merkitys, se on juhlien vakionumero. Liszt ei kirjoittanut orkesterille ainoastaan niin kuin pianolle matkien mm. pedaaliefektejä. Kyllä hän hallitsi orkesterin keinovarat sinänsä, siitä osoituksena mm. välitaitteen ihastuttava pastoraali soolopuhaltimille. Soittajat olivat selvästi innoissaan tämän teoksen esittämisestä. Tässä oli admiration creatricea kuten muuan ranskalainen Michel Sogny totesi Liszt-kirjassaan eli ’luovaa haltioitumista’. Susanna Mälkki osasi huipentaa teoksen koko loistoonsa.
– Eero Tarasti