Andreas Haefliger, HKO ja Susanna Mälkki Dieter Ammannin pianokonserton harjoituksissa Musiikkitalossa. Kuva: Jari Kallio
Keskellä pimeää, pakkasen puremaa marraskuista viikkoa Musiikkitalo hehkui kirkkaasta, soivasta lämmöstä, kun Helsingin kaupunginorkesteri yhdessä ylikapellimestari Susanna Mälkin ja pianisti Andreas Haefligerin kanssa heittäytyivät Dieter Ammannin huikean uuden pianokonserton, Gran Toccatan (2016-19) Suomen ensiesitykseen.
Pianokonsertto sai kantaesityksensä aiemmin tänä vuonna BBC Promseilla Haefligerin, BBC:n sinfoniaorkesterin ja Sakari Oramon kanssa. Sittemmin Haefliger on ehtinyt soittaa konserton myös Bostonissa, Mälkin johtaman Bostonin sinfoniaorkesterin solistina. Tämän viikon Helsingin konserttien ohella konsertto myös levytetään ruotsalaiselle BIS-merkille. Konsertto on myös HKO:n ohjelmassa ensi kesän festivaalivierailulla Luzerniin.
Ammann, 57, on mitä omaperäisin säveltäjä, jonka juuret juontavat niin jazzin kuin klassisen puolenkin traditioihin. Kunnon käsityöläisenä Ammann hioo ideoitaan pitkään ja perusteellisesti, ennen kuin ne saavat nuotinnetun asunsa käsin kirjoitettuun partituuriin. Nuotinnussoftan sijaan säveltäjän työvälineenä on vanha kunnon lyijykynä.
Säveltäjän tuotannossa kaksikymmentäviisiminuuttinen pianokonsertto ilmentää uudenlaista ilmaisun vapautta liki loputtomassa, tarkoin työstetyssä keksinnässään. Ammannin mukaan musiikin ”liekki” on valjastettu majakaksi taistelussa ilmastonmuutosta vastaan.
Pianokonserton suuri orkesteri triplapuhaltimineen, neljine käyrätorvineen, isoine jousistoineen ja laajoine lyömäsoittimistoineen juhlistaa tiheitä mutta samalla läpikuultavia tekstuureja, mukaansatempaavia rytmejä ja hämmästyttäviä sointivärejä.
Kuten alaotsikko Gran Toccata antaa ymmärtää konsertto syleilee virtuositeettia ja sammumatonta sointienergiaa. Pianokonsertto muodostuu useista toisiinsa saumattomasti liittyvistä taitteista, joiden väliset orgaaniset siirtymät kuljettava musiikkia mitä erilaisimpien äänimaisemien läpi kerrassaan taidokkaasti ja mielikuvituksekkaasti.
Toccatan perinteeseen sopivasti konsertto käynnistyy häikäisevällä molto ritmico -osuudella. Musiikki kohoaa avaustahdeilta pian kieppuvaksi myrskytuuleksi, jonka pauloihin piano ja orkesteri kietoutuvat vaikuttavan soitinnuksen upeasti värittäminä.
Kadenssihuipennuksen myötä rytminen draivi kanavoituu hienovaraiseksi svengiksi, jonka sointimaailmoissa voi aistia yhtäläisyyksiä niin impressionismiin kuin jazziinkin. Mikrointervallit ja laajennetut soittotekniikat tuovat kuitenkin musiikkiin alati raikkaita, omintakeisia värejä.
Pianokonserton koskettavimpia taitteita on lyhyt Corale malinconico, jonka syvä, ohikiitävä kauneus puhuttelee kuulijaansa perin pohjin.
Gran Toccatan päätös kiertyy takaisin alkuun. Kiihkeä rytmiikka nousee jälleen korostuneesti esiin solistin ja orkesterin matkatessa läpi henkeäsalpaavan soivan labyrintin. Viimeisillä partituurinsivuilla musiikki pelkistyy sarjaksi pianon päätössointuja, joita säestää jousiston äärimmilleen hidastettu vibrato.
Haefliger, Mälkki ja HKO antoivat pianokonsertolle kertakaikkisen innostavan Suomen ensiesityksen, jonka lumovoima oli jotakin ainutkertaista. Ottaen huomioon konserton oivallisen tiheän sävelkudoksen, esityksen kuulautta saattoi vain hämmästellen ihailla.
Dieter Ammann, Andreas Harfliger ja Susanna Mälkki yhdessä HKO:n kanssa Musiikkitalon lavalla keskiviikkona. Kuva: Jari Kallio
Huippuosaajana Haefliger oli täysin kotonaan soolo-osuuden lukemattomissa haasteissa. Mälkin johdolla soololinjan lomaan taidokkaasti punottu orkesteri huolehti tekstuurien kirkkaudesta ja rytmisestä tarkkuudesta mitä ihailtavimmin. Konsertto sai innokkaan vastaanoton niin Musiikkitalon runsaslukuiselta yleisöktä kuin säveltäjältä itseltäänkin.
Orkesterin tämän kauden italialaisen teeman hengessä illan käynnisti sodanjälkeisen modernismin omintakeinen klassikko, Giacinto Scelsin Quattro Pezzi ciascuno su una nota sola (1959). Legendaarisessa teoksessaan Scelsi pelkistää musiikillisen materiaalinsa äärimmilleen, jokaisen kappaleen pohjautuessa yhteen ainokaiseen säveleen. Kiitos kekseliään orkestraation ja alati sävyään vaihtavien sointivärien, Quattro Pezzi kasvaa vaikuttavaksi meditaatioiden sarjaksi.
Scelsin reduktionismissa voi aistia yhteyksiä György Ligetin Musica ricercatassa (1951-53) toteuttamiin samanhenkisiin kokeiluihin. Konserttikokemuksena Quattro Pezzi on varsin omanlaisensa, mitä kiehtovimmassa mielessä. Teoksen Webern-henkinen yksityiskohtaisuus asettaa muusikoille melkoisia haasteita samalla, kun sointi on arkaaisen paljas, ja paljastava.
HKO:n puhaltajat omistautuivat tehtäväänsä hienosti yhdessä lyömäsoittajien ja pienen jousiyhtyeen kanssa. Mälkin johdolla artikulaation nyanssit ja rytminen tarkkuus olivat kunniassaan ja konsertin avauksesta muodostui virkistävän erilainen kokemus.
Ensiesityksistään lähtien Gustav Holstin Planeetat (The Planets, 1914-16) on ollut yksi 1900-luvun rakastetuimpia orkesterisävellyksiä. Seitsenosainen orkesterisarja ammentaa innoitteensa aurinkokunnan planeettoihin liittyvästä astrologisesta symboliikasta.
Planeetat on sävelletty varsin isolle sinfoniaorkesterille, josta löytyy mm. neljä kutakin puupuhallinta, kuusi käyrätorvea, kaksi harppua, kaksi patarumpalia, neljä lyömäsoittajaa, celesta ja urut. Neljäkymmentäviisiminuuttinen sarja soikin värikylläisenä, kiehtovien harmonioiden ja lumoavien melodiakulkujen matkana horisontin tuolle puolen.
Ensimmäistä osaa, Mars, the bringer of war kuljettaa itsepintainen, viisijakoinen jyske, jonka lomasta kohoavat ensimmäiset pahaenteiset vaskien linjat. Harmoninen jännite kasvaa kohti ensimmäistä tutti-purkausta, jota seuraa hetken hiljentyminen, kunnes musiikki nousee uuteen, armottomaan myrskyyn. Osa päättyy murskaavaan koodaan.
Kontrastina alun pauhulle Venus, the bringer of peace on hienovireinen pastoraali, jonka juuret juontavat englantilaisen kansanlaulun maisemiin. Holst antaa Venuksessa käyrätorvelle, viululle ja sellolle hienot solistiset hetkensä. Kaikkiaan musiikki heijastaa syvää kauneutta, jossa ei ole rahtustakaan sentimentaalisuuden taakkaa.
Kahden ensimmäisen osan kontrastit saivat oivallisen toteutuksen orkesterin ja Mälkin suurenmoisessa tulkinnassa. Marsin leppymätön uhkaavuus kumpusi hienosti artikuloituna rytmiseltä perustaltaan, uhkean tummanpuhuvaan sointi-ilmeeseen kiedottuna. Omasta puolestani olisin ehkä kaivannut avausosaan hitusen nopeampaa perustempoa, mutta toisaalta tämä olisi todennäköisesti syönyt yksityiskohtien ilahduttavaa tarkkuutta ja läpikuultavuutta.
Venus puolestaan oli todellinen nautinto niin hienovireisten soolojen kuin yhteissoitonkin suhteen. Mälkki ja HKO tavoittivat Holstin musiikin ytimen kerrassaan vakuuttavasti.
Nimensä mukaisesti Mercury, the winged messenger oli ketterän orkesterisoiton juhlaa. Värikkään orkestraation lomassa eri soitinryhmät pääsivät hienosti oikeuksiinsa, kimmeltävää celestaa unohtamatta.
Hulppea juhlamieli kohoaa huippuuunsa Jupiter, the bringer of jollityn orkesteri-iloittelussa. Osan avaa ripeä allegro giocoso, joka siivittää musiikin riemulliseen nousun. Seuraa juhlava andante maestoso, joka kietoo orkesterin kosmiseen tanssiin. Liekö sitten totta vai legendaa, mutta tarina kertoo, kuinka siivoojat olivat tanssineet andante maestoson tahtiin Royal Abert Hallin käytävillä nuoren Adrian Boultin johtaessa kantaesityksen harjoituksia.
Jupiter päättyy valtaisaan orkesteripurkaukseen, jonka pulppuilevassa virrassa Holstin soitinnus on värikkäimmillään. HKO:n riemuisa esitys tarjosi todellakin salin täydeltä iloa.
Säveltäjän oma suosikkiosa, Saturn, the bringer of old age, vaeltaa kulkueen lailla arvoituksellista matkaansa halki kiehtovien soivien kaikkeuksien. Holst rakentaa osan ihailtavan taidokkaasti varsin pelkistetystä materiaalista. Musiikki perustuu yksinkertaiseen ostinatokuvioon ja koraalin, jotka kumpainenkin matkaavat halki orkesterin soitinryhmältä toiselle. Tämä vaikuttava meditaatio on Planeettojen gravitaatiokeskus.
Mälkin johdolla musiikki eteni taianomaisen ajattomasti, kuitenkin ilman minkäänlaista laahaamista tai paisuttelua. Holstin orkesterinkäyttö pääsi HKO:n käsissä upeasti oikeuksiinsa tällä soivalla löytöretkellä.
Uranus, the magician on yllättävän pintapuolisesti läheistä sukua Paul Dukasin L’apprenti sorcierille (1897). Temppuileva musiikki käynnistyy vaskifanfaarein, joita seuraavat mörisevät fagotit. Vähitellen koko orkesteri liittyy oikukkaaseen tanssiin, jonka lomassa melodialinja käväisee niin ksylofonilla kuin patarummuillakin.
Lyhyt välisoitto sallii hetken hengenvetoa ennen erinomaista koodaa. Orkesteri ja Mälkki seikkailivat Uranuksen kujeilevissa maisemissa asiaankuuluvalla heittäytymisellä tarjoten yleisölle yhden illan kohokohdista.
Päätösosa, Neptune, the mystic kurkistaa suureen tuntemattomaan. Läpikuultavat orkesteriaiheet kieppuvat hitaasti äärettömyydessä, johon kietoutuvat myös lavan ulkopuolelta kaikuvat kuoron äänet. Näiden ennenkuulumattomien sointien saattelemina musiikki saapuu tunnetun maailmankaikkeuden rajoille. Kuoron päätöstahti toistuu toistumistaan, kunnes musiikki häviää kuulumattomiin, ja Planeetat saapuu vaikuttavaan päätökseensä.
Holstin Planeettojen harjoitukset Musiikkitalossa keskiviikkona. Kuva: Jari Kallio
Helsingin kamarikuoron hienon työskentelyn saattelemana kuultiin hienovireinen, mystisenä soiva kokonaisuus, joka saatteli Musiikkitalon illan upeasti keskittyneeseen päätökseensä.
– Jari Kallio
Helsingin kaupunginorkesteri
Susanna Mälkki, kapellimestari
Andreas Haefliger, piano
Helsingin kamarikuoro
Elisa Huovinen, kuoron valmennus
Giacinto Scelsi: Quattro Pezzi ciascuno su una nota sola (1959)
Dieter Ammann: Pianokonsertto (Gran Toccata) (2016-19)
Gustav Holst: Planeetat, Op. 32 (1914-16) – sarja suurelle orkesterille
Musiikkitalo, Helsinki
Ke 6.11.2019, klo 19