Arnold Schönbergin valtaisa Gurrelieder Musiikkitalossa perjantaina. Kuva: Jari Kallio
Helsingin juhlaviikoilla tehtiin esittävän säveltaiteen historiaa, kun Arnold Schönbergin Gurrelieder (1900-11) soi perjantai-iltana ensimmäistä kertaa Musiikkitalossa. Susanna Mälkin johdolla Gurrelieder soi upeasti kahden sinfoniaorkesterin, kolmen kuoron ja kuuden solistin voimin.
Valtavien mittasuhteidensa ansiosta Gurrelieder ainutlaatuinen kokemus niin nähtynä kuin kuultunakin. Muotonsa puolesta Schönbergin Jens Peter Jacobsenin tekstiin (Robert Franz Arnoldin saksannoksena) pohjaavaa teosta on vaikea istuttaa perinteisiin kategorioihin.
Gurrelieder sai alkunsa pianosäesteisenä laulusarjana, jota Schönberg alkoi säveltää vuonna 1900 erästä kilpailua varten. Kilpailun aikaraja kuitenkin meni menojaan, ja yhdeksän laulun käsikirjoitus päätyi pöytälaatikkoon kolmeksi vuodeksi.
Kun säveltäjä lopulta palasi laulujensa pariin, hän muokkasi nistä yhteinäisenä soivan kokonaisuuden lisäten alkuun preludin. Näin sai alkunsa Gurreliederin ensimmäinen osa, Wagnerin Tristan ja Isolden (1857-59/1865) jalanjälkiä seuraava kuningas Waldemarin ja Toven kielletyn rakkauden kuvaus.
On kuitenkin huomattava, että jo ensimmäisen osan lopulla Schönbergin sävelkieli irrottautuu wagneriaanisilta juuriltaan, kuten voi havaita Metsäkyyhkyn laulun huikean omaleimaisesta ilmaisuvoimasta, jossa kuningatar Helwigin mestauttaman Toven kuoleman traagisuus soi mitä väkevämmin,
Toinen osa on tiivis kuvaus Waldemarin uhmasta Jumalaa vastaan, kun taas kolmannessa osassa kuulijan eteen avautuu täysimittainen kauhuskenaario, liki oopperamainen kuvaus ikiyöhön tuomitun Waldemarin ja tämän ritareiden aavemaisista metsästysretkistä.
Tätä kalman ratsujoukkoa tarkastellaan niin kauhistuneen talonpojan silminnäkijätodistuksena, Klaus-narrin ironisena komediana kuin itse Waldemarin ja hänen miestensäkin kautta.
Kolmannen osan päättää Sommerwindes wilde Jagd, jossa yhdistyvät Pierrot Lunairea (1912) ennakoiva melodrama ja valtaisa loppukuoro, jossa taivaalle ponnahtavan auringon kehrä murtaa kirouksen ja karkottaa yön kauhut loistossaan.
Saatuaan kolmannen osan valmiiksi, Schönberg joutui jälleen sysäämään Gurreliederin syrjään muutamaksi vuodeksi muiden sävellysprojektien tieltä. Vasta vuosina 1910-11 hän ehti saattaa orkestraation päätökseensä.
Ja kuinka ainutlaatuinen tuo orkestraatio onkaan! Gurrelieder vaatii noin sadanviidenkymmenen soittajan orkesterin sekä valtaisan, kahdeksanäänisen kuoron. Partituurista voi löytää jotakuinkin kaiken kuviteltavissa olevan ja enemmänkin, kuten kahdeksan huilua, kymmenen käyrätorvea, neljä wagnertuubaa, neljä harppua sekä yli kahdeksankymmenen muusikon jousisektion.
Kahdella patarumpalilla ja kuudella lyömäsoittajalla riittää myös kiirettä Schönbergin partituurin parissa. Rumpujen, ksylofonien, koskettimien ja kellojen ohella mukaan mahtuu myös ripaus musique concrètea kalisevien ketjujen muodossa.
Vuoden 1913 Wienin-kantaesityksestään saakka Gurrrelieder on ollut menestys. Alkuvuosina se otettiin innostuneesti vastaan niin Amsterdamissa (1921), Lontoossa (1928) kuin Philadelphiassain (1932). Schönberg itsekin arvosti teostaan suuresti, joskin hän pyrki ottamaan etäisyyttä sen alati kasvavaan suosioon.
Gurreliederin pitkän syntyhistorian aikana Schönbergin ilmaisu kehittyi tonaalispohjaisilta juuriltaan kohti atonaalisuutta ja lopulta dodekafoniaa, joten lopulta valmistuessaan teos oli oikeastaan kaiku menneisyydestä, tosin hyvin raikuva sellainen.
Vaikka Gurrelieder on monin tavoin siirtymäkauden teos, sen yltiöpäisyydessä on kuitenkin jotakin kerrassaan ainutlaatuista. Se on myös äärimmäisyyksien teos, sillä huikaisevina soivien kuoro- ja orkesterifreskojen rinnalla Gurreliederissä on myös mitä hienovireisintä kamarimusiikillista herkkyyttä.
Kiitos Schönbergin erehtymättömön soitinnuksen taidon, valtaisan esittäjistön mielekäs balansoiminen onnistuu ainakin suuriman osan ajasta. Silti nykyisin on tavallista, että kapellimestarit muokkaavat kuorosatsia jonkin verran varmistaakseen tasapainoisen lopputuloksen. Tähän kehottaa partituurikin. Periodisoittimin monet balanssin haasteet olisivat kenties ratkaistavissa parhaiten.
Reaalimaailmassa schönbergiläiset mittasuhteet kattavan periodiorkesterin kokoaminen olisi kuitenkin itsessään ehkä turhan iso haaste. Niinpä ei voinut olla muuta kuin kertakaikkisen tyytyväinen Helsingin kaupunginorkesterin ja Sinfonia Lahden ilmiömäiseen yhteistyöhon Mälkin johdolla musiikitalossa.
Tarkasteltaessa tämän hienon esityksen solisteja, on todettava, että kenties mieleenpainuvimmat hetket saatiin kuulla sivurooleissa. Wolfgang Ablinger-Sperrhacken Klaus-narri, jonka hän lauloi myös Esa-Pekka Salosen johdolla viime vuonna Lontoossa, oli jälleen silkkaa riemua, herkullisesti soivaa, terävää ironiaa.
Samalla tapaa syvän vaikutuksen teki Katarina Karnéus Metsäkyyhkynä, jonka laulussa syvä suru ja silkka kauhu saivat mitä liikuttavimman ilmaisun. Mälkin tarkasti balansoiman orkesteriosuuden siivittämänä Metsäkyyhkyn laulu oli yksi illan kohokohtia,
Luihin ja ytimiin pureutuvana yöllisten kauhunäkyjen kertojana Gidon Saksin Talonpoika jätti niin ikään pitkäkestoisen vaikutuksen kuulijan kokemusmaailmaan, kun taas Salome Kammer oivallinen lausunta liki surrealistisessa Herr Gänsefuß, Frau Gänsekraut -melodaamassa muodosti jälleen yhden kohokohdan.
Kuten tavallista, lausujan ääni oli vahvistettu mielekkään balanssin saavuttamiseksi. Tämä on nykyinstrumenttien volyymin vuoksi jotakuinkin välttämätöntä. Silti vahvistusta olisi voinut käyttää Musiikkitalossa jossain määrin hienovaraisemmin äänen luonnollisuuden säilyttämiseksi.
Emily Magee lauloi Tovensa kertakaikkisen kauniisti, jos kohta tuo rooli ei välttämättä ole Gurreliederin kaikkein kiinnostavinta antia. Silti tätä erinomaista sopraanoa kuunteli enemmän kuin mielellään, kuten aina. S
Korvatulehduksesta toipuvalle Torsten Kerlille perjantai ei ollut ihanteellisin työpäivä. Siitä huolimatta hänen musiikillinen näkemyksensä kuningas Waldemarin roolista oli kiehtova, joskin tämän tästä hänen äänensä toiseksi orkesterisäestykselle. Lauantain konsertissa hänen tilallaan kuultiinkin Simon O’Neilliä, jonka hienosta Waldemar-tulkinnasta sain nauttia Lontoon Promseilla Sir Simon Rattlen johdolla kaksi vuotta sitten.
Polyteknikkojen kuoron, Musiikkitalon kuoron ja Spira ensemblen yhteistyö oli kauttaaltaan erinomaista. Waldemarin miesten tervehdysten pahaenteinen majesteettisuus oli mitä mieleenpainuvinta samoin kuin päätöskuoron kaiken läpäisevä, vapauttava kimmellys.
Jättiläisorkesterissa helsinkiläiset ja lahtelaiset soittivat sydämensä kyllyydestä. Mälkin johdolla soitinryhmien välinen balanssi oli jotakuinkin ihanteellinen. Tekstuurit olivat kauttaaltaan sekä ilmaisuvoimaisia että riemastuttavan läpikuultavia. Olivallisesti fraseerattuna Schönbergin instrumentaatio hehkui täydessä loistossaan. Onnistunut ilta!
– Jari Kallio
Arnold Schönberg: Gurrelieder (1900-11) solisteille, kuoroille ja orkesterille
Helsingin kaupunginorkesteri
Sinfonia Lahti
Susanna Mälkki, kapellimestari
Polyteknikkojen kuoro
Musiikkitalon kuoro
Spira Ensemble
Saara Aittakumpu, Nils Sweckendieck, Kari Turunen, kuorojen valmennus
Torsten Kerl (Waldemar)
Emily Magee (Tove)
Katarina Karnéus (Waldtaube)
Wolfgang Ablinger-Sperrhacke (Klaus-narri)
Gidon Saks (Talonpoika)
Salome Kammer (Kertoja)
Helsingin juhlaviikot
Musiikkitalo
Perjantai 16. elokuuta 2019, klo 19