Jacques Attali
Minusta on aina tuntunut, että kun matkustaa Kruunuhaasta Mannerheimintielle lähdetään jo melkein ulkomaille. Viime aikoina jännittävimmät musiikkitapahtumat ovatkin olleet vyöhykkeellä Senaatintori-Kallion kirkko.
Sibeliuksen Andante festivo on kokenut uuden tulemisensa kahdesti viikon sisällä: ensiksi Yliopiston avajaisissa 3.9. sen juhlasalissa – ja sitten toissa päivänä samassa paikassa Jacques Attalin johtaman konsertin alkunumerona. Mikään ei ole tietenkään tutumpaa ja ylevämpää suomalaiselle kuin tämä teos, mutta jostain syystä se on loistanut poissaolollaan yliopiston avajaisista viime vuosina, samoin kuin Ylioppilaskunnan soittajat. Paluu perinteeseen tapahtui kuitenkin 3.9. kun sellokvartetti, peräisin prof. Martti Rousin nuorten virtuoosisellistien ensemblesta, soitti sen sisääntulo- ja kulkuemusiikkina. Sellisteistä erotin ainakin Lauri Rantamoijasen, Jonathan Rozemanin ja Eva Rummukaisen. Heidän soittonsa liikutti kaikkia, oikea tempo ja oikea kulööri. Myös päätösmusiikkina oli Sibeliusta, 1. impromptu.
Siihen väliin mahtui muutakin manitsemisenarvoista musiikkia, nimittäin Sibeliuksen viulukonserton balettiversio. Solistina oli Minna Pensola ja orkesterin korvasi säveltäjän omana pianoversiona Heidi Kärkkäinen. Idea on tietenkin rohkea, mutta se oli yhtäkaikki vaikuttavaa taiteidenvälisyyttä. Erityisesti Minna Pensolan kanssa tämä toimi sillä hänen soittoaan leimaa muutenkin eleellisyys lavalla, joten kaksi balettitanssijatarta lavalla vain kuin jatkoivat Pensolan esilletuomaa kineettistä energiaa. Kärkkäisen piano taas soi niin orkestraalisestim, että kysyin oliko hän lisännyt siihen joitain ääniä, mutta ei ollut. Koreografia oli taitavasti ja tyylikkäästi suunniteltu. Viimeinen osa sai espanjalaisen tulkinnan, mikä poikkesi siitä tavanomaisesta ’jääkarhujen poloneesista’, kuten sitä on kuvattu. Esitys oli siis loistokas taiteellinen suoritus, mutta tällaiseen juhlaan olisi riittänyt vaikka vain ensimmäinen osa, yleisö puhkesikin aplodeihin heti sen jälkeeen.
Kirkkojumalanpalveluksessa avajaisten jälkeen Sibelius-linja jatkui, sillä urkuri soitti sisääntulomusiikkina Alla marcian Karelia-sarjasta mitä harvemmin kuulee kirkossa. Lisäksi laulettiin mm. Sibeliuksen virsi Soi kunniaksi Luojan. Kahvilla jälkeenpäin opettajat tapasivat toisiaan ja olivat tyytyväisiä avajaisten ohjelmaan.
***
Seuraavana päivänä ei tarvinnut kävellä kauemmas kuin Kirkkokadulle, jossa Izumi ja Marja Tatenon ylläpitämä Midori-galleria tarjosi pienen konsertin. Samalla esiteltiin upouusi Kawain malli Shigure-Kawai, jolla Tateno soitti muutaman bravuurinumeronsa, Bach-Brahmsin Chaconnen, Skrjabinin nokturnon ja islantilaisen sekä virolaisen säveltäjän uudet, Tatenolle omistetut teokset. Pianisti sai flyygelistä esiin hämmästyttävän vaihtelevia sointimaailmoja nyanssikkaasti barokista virolaiseen minimalismiin. Tilassa oli myös musiikkiin erinomaisesti sopiva mikkeliläistaiteilija Holopaisen näyttely.
Samana iltana jatkui Kallion kirkon kupeessa Sonck-kahvilassa Acktén kamarimusiikkisarja, tuossa viehättävässä kahvilaan liittyvässä tilassa. Siellä soitti trio Annemarie Åström (viulu), Tiina Karakorpi (piano) ja Iida-Vilhelmiina Sinivalo (sello) – ja jatkossa täydennettynä Atte Kilpeläisellä (altto) ja Tomas Nuñez-Garcesilla (sello) – suomalaista, harvoin kuultua kamarimusiikkia 1920-luvulta. Väinö Raition viisi lyhyttä teosta viululle ja pianolle edustivat moderaattia modernismia, mutta hyvin kekseliästä ja dramaattistakin. Päätapahtuma oli ehkä kuitenkin Helvi Leiviskän varhainen Pianotrio vuodelta 1925, sävelletty hänen konservatorioaikanaan Helsingissä Erkki Melartinille. Teos on suomalaisen musiikin helmi, paljastaa sinfonisen ajattelun kyvyn, impressionistisen, ranskalaissävyisen soinnin käsittelyn, virtoosisen pianotekniikan ja dramaattisen muodon hallinan. Täydellinen teos! Ei voi olla ajattelematta, että Leiviskän olisi kuulunut saada jatkaa suoraan tästä, sisäistä ääntään kuunnellen, eikä alistaa itseään loputtoman opiskelun ideaan, saksalaiseen kontrapunktiin Wienissä. Hänen olisi täytynyt päästä Pariisiin, vielä ennemmin kuin säveltäjtoverinsa Uuno Klamin. Helvi opiskelikin jo ranskaa, kuten käy ilmi Eila Tarastin laatimasta elämäkerrasta – muttei sitten monista syistä päässytkään Pariisiin. Häneltä puuttui ehkä itseluottamusta, kun hän kuvitteli että löytyy aina joku miesmestari, joka opettaa miten sävelletään. Kaikki tietävät, ettei sävellystä voi pohjimmaltaan opettaa.
Konsertin viimeinen numero oli Melartinin Jousitrio opus 133, mielenkiintoinen teos, joka edusti suomalaista tyyliä ennen Sibeliuksen Kalevala-myyttistä lajia ,vertaisin sitä lähinnä Sibeliuksen Berliinissä 1889 säveltämään Pianokvintettoon. Åström-Kilpeläinen-Nuñez-Garces sulautuivat kuin yhdeksi soittajaksi erinomaisen ilmeikkäässä ja vauhdikkaassa esityksessä.
***
Mutta palatkaamme Kruunuhaan-Kallion kierroksella Yliopiston juhlasaliin. Siellä kuuluisa ranskalainen intellektuelli Jacques Attali esiintyi suuren mediakohun saattelemana 11.9. Mutta taiteellisen voiton vei kotiin Suomalainen barokkiorkesteri, upeilla, elävillä ja tyylinmukaisilla tulkinnoillaan. Attalista moni ei tiennytkään, että hän johtaa myös orkestereita. Tässä mielessä hän on kuin Euroopan suurten vuosisatojen filosofit Descartes tai Leibniz ts. hallitsee myös musiikkia yhtenä alanaan. Attalin tuntevat musiikintutkijat hänen kirjastaan Les bruits (Hälyjä), jossa hän toi julki sen kiinnostavan teesin, että musiikin vallankumoukset edeltävät yhteiskunnallisia kumouksia ja mulllistuksia. Kiehtova ajatus, jonka tueksi kyllä löytyy evidenssiäkin.
Mutta nyt Attali tuotiin suomalaisyleisön eteen poliitikkona ja yleismaailmallisena intellektuellina. Heidän puheissaan on usein se vika että ne ovat siirtyneet niin universaalin yleisyyden tasolle, ettei niissä oikeastaan sanota mitään. Mieleen tulee aikoinaan unkarilainen pianisti Erwin Laszlo, joka kiersi ympäri maailmaa pitämässä konsertteja ja esitelmiä. Attali sanoi ensiksi että musiikki on metaforaa. Mutta sitten hän meni Euroopan asioihin ja totesi, että olemme Euroopassa yksin nykymaailmassa. Mitä hän tarkoitti? Kuinka kukaan voi olla enää yksin nykyisessä globaalin vietinnän maailmassa, jossa kaikki tietävät jokseenkin kaiken kännyköiden ja facebookien kautta. Selväksi kävi tietenkin, että Attali kannattaa Eurooppaa. Olikin kuin vanhan 1700-luvun ensyklopedistien Euroopan henkeä olisi laskeutunut juhlasaliin. Musiikki, jota Attali oli valinnut, oli Mozartia ja varhais-Beethovenia, siis hyvin klassista tyyliä. Attali uskoi positiivisuuuteen ja siihen ettei kannata hankkia vihollisia. Venäjää hän piti pohjmmaltaan eurooppalaisena ja vaarattomana. Hän päätti puheensa sanoihin. We do not expect anything from politicians, mikä sai yleisöltä spontaanit aplodit.
Kapellimestarina Attalin ansio oli, ettei hän häirinnyt orkesteria; hän tyytyi osoittamaan pulssia ja lähinnä oikealla kdellään. Nimittäin Suomalainen barokkiorkesteri on yhtye, joka ’spielt sich’ ’ eli soittaa itse itseään. Viulusolistina oli Mozartin A-duurikonsertossa taituri Antti Tikkanen. Hänen notkeaan, henkevään, vähän kujeilevaan tyyliinsä sopi tämä konsertto erinomaisesti; sehän huipentuu loppurondon alla zingarese rytmeihin, tai turkkilaisiin topoksiin. Myös Beethovenin 2. sinfonia sai täysipainoisen tulkinnan, tässä meillä on suurenmoisen hieno orkesteri, vahva näyttö suomalaisen kulttuurin perinteen hallinnasta ja tuoreella tavalla. Hommagena Suomelle oli Attali valinnut Andante festivon alkunumeroksi. Kaunista, ihanaa, mutta se ei ole Albinonin Adagio vaan andante, eli liikkuva tempoltaan. Nyt tuli mieleen se amerikkalaisen semiootikon Thomas Sebeokin anekdootti: He was one of those slow Finns eli myytin hitaasta suomalaisesta oli jatkuttava. Jousien ylärekisteri täytyisi tässä aina tuoda etualalle, siitä tulee se pohjoismainen soinnin kimmellys Väinö Tannerin säätiön ansio oli, että tällainen tilaisuus ja tuulahdus Ranskasta toteutui ja Helena Petäjistö oli sujuva ja sanavalmis tilaisuuden juontaja, oli kuin olisimme istuneet TV:n suorassa lähetyksessä. Mutta väliaikaa olisi tarvittu, kukaan ei jaksa istua liikkumatta paikallaan kolmea tuntia.
— Eero Tarasti