Radio-orkesterin konsertissa kuultiin Stravinskyn Oidipus Rex, neoklassismin merkkiteos. Sen esittäminen on aina tapahtuma. Sen voi tehdä periaatteessa kahdella tavalla: joko korostamalla teoksen ‘neoklassisuutta’ Cocteaun ironiaa ja leikittelyä – jota tosin jo aikoinaan pidettiin ‘sietämättömänä snobismina: esim kuuluttaja joka käyttäytyy kuin conférencier, ja tietyt libreton arkikielen ilmaisut, jotka tosin katoavat latinankielisen version taa. Siis: voidaan esittää etäännyttävästi, parodistisesti, aidon ranskalaisesti hyvällä huonolla maulla leikitellen. Mutta toinen vaihtoehto on sekin mahdollinen: tämä on sentään aika järisyttävä antiikin tragedia. Se voidaan siis tuottaa vakavasti itse tragedian sanomaan uskoen, musiikin ja tekstin draamaan eläytyen. Radio-orkesteri ja Sakari Oramo olivat valinneet jälkimmäisen tien. Kuuluttaja oli ainoa nykyaikaan kontrastoiva elementti, Kari Ketonen oli kuin kotimaisesta tv-sarjasta, mikä oli alkuperäinen tarkoitus ts. linkki nykyaikaan. Laulajista Juha Uusitalo ymmärsi parhaiten tämän tragedian tyylilajin ja neoklassiset synkopoinnit muuttuivatkin hänellä groteskiksi huohotukseksi, kehon écritue automatiqueksi, ahdistuksen taidoksi. Tämä oli vaikuttavaa.