András Schiff
Kollegani Márta Grabócz sanoi, että on toivotonta saada lippuja Schiffin konserttiin paria päivää ennen. Kaikki myydään jo netissä loppuun, voi sitten mennä tuntia ennen Filharmonian kassalle odottelemaan peruutuspaikkoja. Mutta aamupäivällä viime viikon perjantaina FNAC:ssä oli lippuja, tosin kalliinpuoleisia. Filharmonia on Pariisin uusi konserttisali, visuaalinen nähtävyys, muistuttaa Bakun Aliev-museota; ettei vain olisi sama arkkitehti. Sali on amfiteatteri ja koko rakennus pyöreä, kuin lentoonlähtevä ufo. Sisätilojen värit musta, valkea, ruskea ja keltainen, kyllä kodikkaita. Akustiikka erinomainen. András Schiffin flyygeli komeili salin keskipisteessä. Ohjelmassa fantasioita Mendelssohnilta (op. 28) ja Brahmsilta (op. 76 ja op. 116). Lisäksi saatiin kuulla Beethovenin sonaatti Fis nr. 24 ja päätöksenä J. S. Bachin englantilainen sarja nr. 6 d-molli.
András Schiff tuo pianistina mieleen ehdottomasti Charles Rosenin. Molemmat ovat erinomaisia klassisessa ohjelmistossa, Schiff on hienostunut 1700-luvun muusikko, Rosen on kyllä dynaamisempi, energisempi ja arvaamattomampi. Schiffin soittoa luonnehtii keskittyneisyys, sisäinen rauha ja soinnin raffinoituneisuus, joskaan ei itseisarvoisena. Rosenilla sointi ei ole keskeinen, vaan musiikin rakenne, hän on älyllisempi, mutta myös dramaattisempi; etenkin vanhoilla päivillään hänen soitossaan oli kiirehtimistä. Molemmat soittivat mielellään Mendelssohnin harvemmin kuultuja teoksia.
Beethovenin Fis-duurisonaatti on lisänimeltään ’Teresalle’, mutta Pariisissa Ecole Normale de Musiquessa Jules Gentil luonnehti sitä sanoilla ’sonate heureuse’, onnellinen sonaatti. Se onkin sävyltään lyyrinen ja schubertiaaninen laulavine lied-tyyppisine teemoineen. Rakenteen kaksiosaisuus on erikoista. Toinen osa Allegro vivace on vaativa; soitin tämän sonaatin Liisa Pohjolalla 2B-kurssillani, ja täytyy myöntää teos on teknisestikin hankala. Schiff sai teoksen syttymään omaan loistoonsa kahden käden vuorottelevissa presto-kuvioissa ja yllättävissä modulaatioissa.
Brahmsin op. 76 oli myös tuttu. Soitin aikanaan Sibelius-Akatemian matineassa siitä fis-mollicapriccion, perehdyttyäni juuri Timo Mikkilän ’kouluun’, ts. puolalaisen Jan Hoffmanin systeemiin. Izumi Tateno kuuli esitykseni ja piti sitä miellyttävänä. Mutta teoksen ongelma on se, että oikeastaan vain sarjan kaksi ensimmäistä osaa ovat kiinnostavia, ne ainoastaan profiloituvat omina karaktääreinään. Muissa hahmotus on musiikillisesti epäselvää, ja ne vaipuvat eräänlaiseen akateemiseen sovinnaisuuteen. Siitä ei musiikkina pelasta edes Schiff. Sen sijaan väliajan jälkeen taas tuttua: Capriccio d-molli ja intermezzo a-molli toivat taas mieleen opiskeluajat. Valdemar Hagert sanoi minulle esitykseni jälkeen, että d-mollicapriccion tempon täytyy olla kaksi kertaa nopeampi. Hm. A-molli-intermezzoa soitin sitten Bashkirovin kurssilla Jyväskylässä. Hän totesi, että se soi kauniisti mutta että ranteet on pidettävä korkeammalla. Schiff on tulkinnoissaan aina hillitty, hän ei antaudu romantiikan hurmioon, nietscheläiseen Rauschiin milloinkaan – vaikka se olisikin paikallaan joskus Brahmsissa.
Varsinaiseen elementtiinsä hän astui Bachin englantilaisessa sarjassa d-molli, jota hyvin harvoin kuulee. Tulkinta oli suurenmoinen ja vastasi mielikuvaa autenttisuudesta – eikä autenttisuus koskaan muuta voi ollakaan: se on sitä mitä kuvittelemme Bachin tahtoneen, ei mitään pikkutarkkaa ja museaalista rekonstruktiota. Tämä tulkinta innoitti ostamaan aulasta Schiffin levytyksen koko Das Wohltemperierte Klavierista – ja nyt se ilahduttaa Helsingin pimeinä talvipäivinä autoa ajaessa. Mikä loistava tapa Schiffillä löytää preludien ja fuugien karaktäärit ja mystinen yhteys. Olavi Kauko opetti, että preludien kontakti fuugiin on todella ratkaisematon arvoitus musiikkitieteilijällekin. Ehkä eksistentiaalisemiotiikka voi sen vielä ratkaista!
— Eero Tarasti
SIR ANDRÁS SCHIFF
Mendelssohn, Beethoven, Brahms, Bach
Cité de la musique, Philharmonie de Paris
12.1.2018 klo 20.30