Laura Pyrrö. Kuva © Mika Kirsi.
Helsingissä voi todella kokea oopperaelämyksiä, löytöjä ja uutuuksia. Syksyllä on Kansallisoopperan ohjelmistossa Sebastian Fagerlundin Höstsonaten – Syysonaatti – ja Kansallisteatterin Omapohja –näyttämöllä kaksi Paul Hindemithin teosharvinaisuutta. Jälkimmäinen tuli parrasvaloihin lähinnä sopraano Laura Pyrrön ansiosta. Hän oli keksinyt nämä Hindemithin kamarioopperat, kääntänyt libretot ja laatinut valaisevat ohjelmakommentit – sekä ennen kaikkea lauloi kummankin teoksen pääroolit.
Ensinnä kuultiin ooppera Hin und zurück – Sinne ja takaisin vuodelta 1927, musiikki oli askeettisesti kirjoitettu vain huilulle (Katja Sirkiä) ja pianolle (Tiina Korhonen). Se edustaa Hindemithin ’uusasiallista’ neoklassismia, taustana hänen paluunsa Bachiin ja versionsa ’lineaarisesta kontrapunktista’. Teos on kauden avantgardea, tuota ’espressivo inexpressif ’ tyyliä ts. epäilmaisevaa ilmaisua, joka kaihtaa kaikkea tunteellisuutta. Oopperan juoni on lopulta aivan sivuseikka. Pari Helene ja Robert joutuvat riitaan edellisen syntymäpäivänä, Robert surmaa Helenen ja sitten itsensä. Mutta sitten deus ex machina puuttuu tapahtumien kulkuun ja peruuttaa ne. Palataan takaperoisesti alkuun. Väliajalla ohjaaja Ville Saukkonen kertoi, miten vaikea tehtävä tällaisen ’kubistisen’ teoksen näyttämötoteutus oli. Mutta hän oli luonut teokseen erinomaisesti sopivan formalistisen tai ehkä oikeammin strukturalistisen elekielen. Kyseessä oli todellinen Verfremdung tekniikka eli vieraannuttaminen, joka oli kauden muotia alkaen Bertolt Brechtistä. Näyttelijät ovat eräänlaisia nukkeja tai berliiniläiskabareen tanssijoita. Tähän musiikkiteatterin lajiin viittasi myös mm. tuolien käyttö rekvisiittana. Laulajat ja tanssijat olivat kaikki oikeita ’tyyppejä’ tähän erikoiseen burleskiin spektaakkeliin.
Laura Pyrröä olemme tottuneet viime aikoina kuulemaan romanttisissa italialaisissa ooppera-aarioissa, tai Sibeliuksessa. Kun hän ilmaantuu ulkomailla lavoille hän edustaa pohjoismaista laulajatarta hopeisine äänineen ja olemuksineen ja valloittaa yleisönsä aina. Nyt hän näytti itsestään aivan uusia dramaattisia ja näyttämöllisiä puolia. Kuka ties hänestä tulee vielä loistavan laulajattaren uransa ohella oopperaohjaaja. Bäcströmin veljekset loivat aivan oikeat karaktäärit ja lauloivat oikeassa teokseen sopivassa tyylilajissa. Margit Westerlund oli vaikuttava professorina, samoin Mari Hautaniemi, Tuulia Eloranta ja Oskari Kymäläinen. Hetkittäin tuli tunne kuin olisi katsonut japanilaista kabukiteatteria.
Pidempi teos, väliajan jälkeen kuultu Sancta Susanna vuodelta 1922 oli taas aivan erilaista dramaattista, perinteisen juonellista oopperaa. Aihe on sangen antiklerikaalinen kuvaten luostarielämän ahdistavuutta ja lopulta vapautumista siitä kaiken uhallakin. Tämä on sitä synkempää saksalaisen modernismin linjaa sarjassa Schönbergin Erwartung ja Bergin Lulu. Laura Pyrrön Susanna on nuori nunna, joka ei ole kyennyt tukahduttamaan itsessään viettejään toisin kuin sisar Klementia. Molemmat he ensinnä kauhistuvat kaikkia oikean elämän merkkejä, joita tuovat n äyttämölle raikas sensuelli pari Tyttö ja poika (Tuulia Eloranta ja Oskari Kymäläinen), molemmat oivia luonnetanssijoita. Mutta sitten Sisar Susannasta kuoriutuu esiin hänen oikea minänsä – kaiken uhallakin. Laura Pyrrö onnistui jälleen näyttämöllisesti kuvaamaan tämän transformaation vaikuttavasti. Eleetön lavastus ja valaistus valoivat tunnelmaa tähän ahdistavaan luostarimiljööseen. Tässä oli musiikkia toteuttamassa laajempi ensemble, mukana myös urut. Soittajien nimiä ei mainittu ohjelmassa, mutta tunnistin ainakin urkuri Matti Oikarisen ja viulisti Olivia Hollidayn. Sattuipa vielä niin hauskasti, että väliajalla juttelin Hufvudstadsbladetin kriitikon Jan Granbergin ja Oikarisen kanssa, koska olimme yhdessä toteuttaneet 1968 RUK:n kurssijuhlassa Mozartin oopperna Ryöstö seraljista. Se nyt ei tähän kuulu, mutta pienessä maassa ollaan – ja oopperaesitys on aina myös sosiaalinen tilaisuus. Sinänsä olin ensimmäistä kertaa tässä mukavassa pikkuteatterissa Omapohjassa, jota tosin emme ensiksi tahtoneet löytää kun Itäinen ja Läntinen teatterikuja sekoittuivat mielessämme.
Kansallisooperan Syyssonaatti tai pitää kai ehdottomasti sanoa ensinnä ruotsiksi Höstsonaten – niin ruotsalaista tämä nyt kertakaikkiaan on. En olleenkaan ihmettele, että kuulemma prinsessa Viktoria kävi sitä katsomassa. Tästä on jo paljon kirjoitettu ja tietenkin ensisijassa teos on säveltäjä Sebastian Fagerlundin uran kohokohtia, erittäin merkittävä lisä kotimaisen oopperan sarjaan. Musiikki ja orkesteri on tässä läpi kotaisin wagneriaanisessa draamssa etusijalla. Kuten saksalainen musiikin tutkija Alfred Lorern sanoi Wagnerista, kun laulaja lopettaa lavalla niin ’melos’ jatkuu orkesterissa. Tällä tavalla oopperasta tulee oikeastaan sinfoniaa. Wagnerillahan aina joudummekin kysymyään, onko tämä ensi sijassa sinfoniaa vai teatteria. Mutta wagneriaanista on myös se, että kun ooppera alkaa kaikki olennainen on jo tapahtunut, Ihmisten kotalot on jo määrätty. Syyssonaatissa näyttämöpuoli on tietenkin selviö siinäkin mielessä, että lähes kaikilla on mielessään toinen Syyssonaatti, Ingmar Bergmanin elokuva, päärooleissa huippuvaikuttavat Liv llman ja Ingrid Bergman, sinä kautena kun hän seurusteli Lars Schmidtin kanssa, jonka olen tavannut Tukholmassa. Olennaisin ero Fagerlundn ja Bergmanin Syyssonaatin välillä on kuitenkin seuraava: Bergmanilla pianistiäidin tausta paljastuu vasta vähitellen, ja tavallinen päällisin puolin viehättävä pappilan arki paljastuu painajaiseksi. Dramaturgisesti tämä on hieman samantapainen kuin Tshehovin Vanja-eno, jossa siinäkin maaseudulle jääneet sukulaiset palvovat kaupungissa elävää tähteä, professoria, kunnes tämä saapuu kylään ja tukahdutetu tunteet alkavat jyllätä. Koittaa totuuden hetki. Mutta se ei ole ollenkaan selvää elokuvan tai teatterikappaleen alussa, vaan muodostaa yllätyksen ja kehityksen kohti tragediaa.
Sen sijaan Fagerlundin oopperan ensi tahdeista alkaen on selvää, että olemme kertakaikkian traagisessa Stimmungissa, eräänlaisessa psykoanalyyttisessä ahdistuksessa, minkä ’isotopian’ Fagerlundin msiikki manifestoi äärimmäisen efektiivisesti. Sinänsä musiikkina tämä ei ole kaukana Einojuhani Rautavaaran hyvin jatkuvasta enkeli-tyylistä, eikä yllättävää kyllä ruotsalaisen Allan Pettersonin sinfonioista. Mutta Fagerlundin oopperassa ei ole juuri lepokohtia, paitsi muutamat ekskursiot hallusinaatioihin ja heleämpien lyömäsoitinte käyttö. Oopperan loppuratkaisu, toivoton paluu samaan on oikeastaan selvää jo alusta alkaen. Muistettakoon, ettei Wagner koskaan jätä kuulijaansa thän tilaan, Kuten kapellimestari Christian Thielemann on sanonut, yksikään Wagnerin ooppera ei pääty mollisointuun.
Oopperan orkesteri ylsi intensiiviseen tehoon John Storgårdsin johdolla. Ohjaus ja lavastus sisälsivät lukuisia erinomaisia oivalluksia kuten syksyyn viittaavat väliverhot ja ennen kaikkea kuin antiikin tragediaa, ’elävää muuria’ katsomon edessä (Schillerin ajatus) markeeraava kuoro. Nyt se edusti Charlotte Andergastin elämää dominoivaa heideggerlaista das Man seinia eli hänen tukiyhteisöään,ihailijakerhoaan, jonka kommentit liikuttavasta kosketuksesta pianistilla jne muodostivat ironisen vastakohdan näyttämön todellisille tapahtumille. Pääroolissa oli kuin itseoikeutettuna Anne Sofie von Otter, joka yleensä laulaa hyvin draama-ja tekstipainotteisesti esimerkiksi liediä, mutta joka nyt karttoi kaikkea liiallista ilmaisua ja ylinäyttelyä. Evan epätoivoa kuvasi hyvin Erika Sunnegårdh ja pappismiehenä Tommi Hakala oli myös lempeydessään samalla vahva. Helenana taas Helena Juntunen näytteli ja lauloi tämän vaikean roolin sangen uskottavasti. Nicholas Söderlund Leonardona, Otto Lehtonen Erikinä – kaikki läpeensä vaikuttavaa. Kaiken kaikkiaan teoksen esittäminen oli merkkipaalu oopperamme historiassa; varmasti Fagerlundin teos lähtee tästä kiertämään kansainvälisille lavoille.
– Eero Tarasti