Gurrelieder Promseilla. Sir Simon Rattle, LSO ja kuorot Royal Albert Hallissa lauantaina. Kuva © Jari Kallio.
Onko toista yhtä riemastuttavasti äärimmäisyyksiin kurkottavaa teosta kuin Arnold Schönbergin Gurrelieder (1900-11)? Koolla ei tunnetusti ole merkitystä, mutta kun 151 muusikkoa, yli kolmesataa laulajaa ja kuusi solistia kokoontuvat tämän puolitoistatuntisen ääreen, vaikutelmassa on jotakin kerrassaan ainutlaatuista.
Gurrelieder on kolmeen osaan jakautuva laaja kantaatti, joka alkaa omintakeisena laulusarjana ja kasvaa oopperamaiseen päätökseensä mitä jännitävimmällä tavalla.
Schönberg aloitti työstämään Jens Peter Jacobsenin runokokoelmaan pohjautuvaa pianosäesteistä laulusarjaansa vuonna 1900. Tämä alun perin sävellyskilpailuun suunniteltu teos ei kuitenkaan ehtinyt valmistua ajoissa, joten Schönberg varastoi sen pöytälaatikkoonsa muutamaksi vuodeksi.
Vuonna 1903 säveltäjä palasi teoksensa pariin ryhtyen muokkaamaan yhdeksää alkuperäistä laulua tiiviimmäksi sävellyskokonaisuudeksi. Näistä muodostui lopulta Gurreliederin ensimmäinen osa, ja teos laajeni pian kolmiosaiseen muotoonsa. Työ orkestraation parissa keskeytyi kuitenkin useaksi vuodeksi Schönbergin muiden projektien vuoksi valmistuen vasta vuosina 1910-11.
Hehkuvaan myöhäisromantiikkaan juurtuvan Gurreliederin lopulta valmistuessa säveltäjä olikin jo muissa teoksissaan, kuten Viidessä orkesterikappaleessa, op. 16 (1909) siirtynyt tutkimaan hyvin erilaisia keinovaroja. Tästä huolimatta, toisin kuin usein väitetään, Schönberg piti Gurreliederiä vahvana teoksena, joskin hän halusi pysyä etäällä sen nopeasti kasvavasta suosiosta.
Tanskalaisesta kansantarustosta ammentava Jacobsenin runous heijastelee kielletyn rakkauden ja kirkastetun yön symboliikassaan Wagnerin Tristanin ja Isolden maailmaa. Se kohoaa myös huikean kauhuromanttiseksi kuoleman visioksi päättyen lopulta aamun kirkastukseen.
Gurreliederissä kuningas Waldemar menettää salaisen rakastettunsa Toven, jonka kuningatar Helwig murhauttaa. Sureva kuningas kapinoi Jumalaa vastaan tämän epäoikeudenmukaisuuden vuoksi joutuen täten tuomituksi vaeltamaan vailla haudan rauhaa ikuisessa yöllisessä jahdissaan kuolleiden sotureidensa armeijan kanssa. Vasta lopun auringonnousu karkottaa nämä painajaiset, ja maailma kylpee jälleen kirkkaudessaan.
Musiikillisesti Gurrelieder on uskomattoman nerokas ja taitava tutkielma suuren orkesterin, solistien ja kuoron mahdollisuuksista. Schönberg kirjoitti teokseensa mitä herkimpiä kamarimusiikillisia jaksoja, massiivisia orkesterin ja kuoron huipennuksia sekä kaikkea mahdollista, ja liki mahdotonta, siltä väliltä.
Esittäjilleen Gurrelieder on melkoinen koitos. Jo sopivan salin löytämisessä on omat haasteensa. Lontoossa oikeastaan vain Royal Albert Hall toimii kunnolla tässä tarkoituksessa, joten olikin luontevaa, että Lontoon sinfoniaorkesteri ja sen tuleva musiikillinen johtaja Sir Simon Rattle toivat Schönbergin jättiläisen tuliaisinaan tämänvuotisella Proms-vierailullaan. Moista teosta kun ei voisi kuvitellakaan orkesterin Barbicanin kotisalin ahtaalle lavalle.
Gurreliederin suuri kuoro muodostui Simon Halseyn oivallisesti valmentamista Lontoon sinfoniakuoron, Birminghamin sinfoniakuoron ja Orfeó Catalàn laulajista, jotka täyttivät Royal Albert Hallin takakatsomon viimeistä paikkaa myöden.
Schönbergin orkesterinkäyttö on Gurreliederissä hämmästyttävän taidokasta. Valtavan orkesterin koko ei ole itseisarvo, vaan mitä moninaisimpia sävyjä peilaavat runot vaativat orkestraalista ilmaisua, jonka väripaletin ja dynaamisen asteikon tulee olla venytetty äärimmilleen. Kuinka muuten säveltäjä voisikaan kuvata kaikkea häivähdyksenomaisista yön ja rakkauden hetkistä aina luurankosoturien armeijan sielua järkyttävään kauhuun sen täydessä irvokkuudessa?
Rattlen johdolla Lontoon sinfoniaorkesteri tavoitti Schönbergin instrumentaalisen hehkun koko loistossaan aivan ainutlaatuisella tavalla. LSO peilasi partituurin uskomatonta rikkautta niin vaikuttavalla yhteissoitollaan kuin moninaisilla ilahduttavilla soolo-osuuksillaan, joista esimerkkinä mainittakoon tässä konserttimestari Carmine Laurin monet lumoavat soolot.
Erikseen on mainittava myös LSO:n yksitoista lyömäsoittajaa, joiden taiturointi patarumpujen, ksylofonin, kellopelin, celestan, tam-tamin, lautasten ja metalliketjujen parissa oli itsessään mitä verrattominta seurattavaa.
Kolmannen osan laaja kuoropanoraama sai niin ikään vahvan tulkinnan. Mieskuoro huokui pahaenteisyyttä kuningas Waldemarin sotureina yltäen niin syviin metsästyshuutojen purkauksiin kuin kouraiseviin lamentaatioihin.
Kirkkaimpaan loistoonsa kuoro-osuus kohosi sopraanojen ja alttojen liittyessä nousevan auringon kehrää ilmentävään Seht, die Sonne -päätökseen. Harvassa ovat ne kerrat, jolloin olen kokenut vastaavaa soinnin huumaa kuin tässä kuorofreskossa, jossa teksti ja musiikki sulautuvat erottamattomasti yhteen muuttuen kultaisena loimuavaksi kirkkaudeksi, Strahlenlockenpracht, kuten teoksen viimeinen säe kuuluu.
Royal Albert Hallissa saatin kuulla myös mainiota joukkoa solisteja, joista monet ovat Rattlen pitkäaikaisia yhteistyökumppaneita. Simon O’Neill on kokenut Waldemarin roolin tulkitsija, jonka tenori ei ehkä aina päässyt kantamaan optimaalisella tavalla, mutta lämpöä ja puhdasta kirkkautta hänen äänestään löytyy sitäkin enemmän.
Eva-Maria Westbroeck lauloi Toven osuuden niin ikään taidokkaasti, ja Peter Hoare puolestaan teki kohtalon ironiaa manaavasta Klaus-narrista oivaltavan muotokuvan. Eikä moitteen sijaa ollut Cristopher Purvesin Talonpojassa, tuossa yön jahdin kauhujen silminnäkijässä.
Silti vaikuttavin illan solisteista oli Karen Cargill, jonka tulkinta Metsäkyyhkysen laulusta oli kaikkea mitä ikinä toivoa saattaa. Tarkkaa, kuulasta ja ilmaisussaan joka hetkessä läpikotaisin laulutekstin traagisissa juonteissa mukana elävää.
Gurreliederin suurimpia oivalluksia on käänteentekevien hetkien kuvaaminen ikään kuin etäältä, kaukaisen kertojan näkökulmasta. Ensimmäisen osan lopussa Metsäkyyhky laulaa Toven kuolemasta sekä Waldemarin musertavasta surusta, ja kolmannen osan yöllisen jahdin taittumisen aamuun Schönberg on säveltänyt melodraamaksi, jonka puhelaulu ennakoi jännittävällä tavalla Pierrot lunairea (1913).
Laulajan uraltaan jo hyvän aikaa sitten eläköitynyt Thomas Quasthoff hurmasi Royal Albert Hallin yleisön tässä pienessä mutta tärkeässä puheroolissaan, jolla on voima kutsua päätöskuoron aamunkoitto taittamaan yön voimaa.
Melkoinen oli tämä Gurrelieder-kokemus. Simon Rattle todella tuntee Schönberginsä, ja illan huippuosaavan muusikkojoukon välityksellä saatiin nauttia huumaavan hieno tulkinta yhdestä 1900-luvun haastavimmasta ja omintakeisimmasta sävellyksestä. Onneksi ilta taltioitiin videolle, joka löytää toivottavasti tiensä julkaistavaksi mahdollisimman pian.
— Jari Kallio
Arnold Schönberg: Gurrelieder
Lontoon sinfoniaorkesteri
Sir Simon Rattle, kapellimestari
Eva-Maria Westbroeck (Tove)
Simon O’Neill (Waldemar)
Karen Kargill (Metsäkyyhkynen)
Peter Hoare (Klaus-narri)
Christopher Purves (Talonpoika)
Thomas Quasthoff (Kertoja)
Lontoon sinfoniakuoro
Birminghamin sinfoniakuoro
Orfeó Català
Simon Halsey, kuorojen valmennus
BBC Proms. Prom 46
Royal Albert Hall
Lontoo
La 19.8.2017, klo 19.30