Daniel Barenboim ja Staatskapelle Berlin uudessa kodissaan Pierre Boulez Saalissa tiistana. Kuva © Jari Kallio.
Kuinka suppea kantaohjelmistomme onkaan. Niinkin keskeinen säveltäjä kuin Franz Schubert on orkesterikonserttien yleisölle tuttu lähinnä viimeisten sinfonioidensa kautta. Siinä missä vaikkapa Keskeneräistä sinfoniaa (h-molli, D 759, 1822) saa kuulla tämän tästä, ei nuoren Schubertin ensimmäisiä sinfonioita kovin ahkerasti soiteta.
Osittain tämä johtunee siitä yhä sitkeästi mielissä istuvasta deterministisestä käsityksestä, jonka mukaan säveltäjä, kuten vaikkapa Schubert, työskentelee koko elämänsä tavoitellen aina yhtä ja samaa musiikillista päämäärää, joka kirkastuu hänelle sitten viimeisissä teoksissa.
Tämä käsitys ei ainoastaan osoita inhimillisen luovan työn ymmärtämättömyyttä, vaan se on omiaan leimaamaan säveltäjän kuin säveltäjän varhaisemman tuotannon harjoitelmiksi, joiden arvo ja mielenkiinto määräytyy vain suhteessa myöhäisiin mestariteoksiin.
Kenties juuri tästä syystä Schubertin varhaisia sinfonioita kuullaan niin harvoin. Miksi soittaa nuorukaisen harjoitelmia, kun tarjolla on Suuri C-duurisinfonia (D 944, 1825-28)? Tiistai-iltana Berliinin uudessa Pierre Boulez Saalissa Daniel Barenboim ja Staatskapelle Berlin vastasivat kysymykseen mitä vakuuttavimmalla argumentilla Schubertin kolmen ensimmäisen sinfonian huikeista musiikillisista ansioista.
Vieraillessaan Helsingin juhlaviikoilla syyskuussa 2014 Barenboim kertoi keskittyvänsä lähivuosina yhä enemmän Schubertin sinfonioihin saatuaan juuri valmiiksi säveltäjän pianosonaattien kokonaislevytyksen. Schubertista tulikin maaliskuussa Barenboim-Said -akatemian yhteyteen entiseen Berliinin Valtionoopperan varastorakennukseen avatun Boulezsaalin ensimmäisen kauden merkittävimpiä säveltäjiä. Kevään ja kesän mittaan salissa on kuultu niin Schubertin pianosonaattien kuin sinfonioidenkin kokonaiset syklit pianisti-kapellimestari Barenboimilta.
Boulezsaalin ensimmäinen Schubertin sinfonioiden sykli päättyi maanantaina ja tiistaina Staatskapelle ja Barenboim aloittivatkin heti toisen syklinsä, jonka puitteissa kaikki sinfoniat kuullaan viikon kuluessa kolmessa konsertissa jotakuinkin kronologisessa järjestyksessä.
Jo ensimmäisen sinfonian (D-duuri, D 82, 1813) avausosaa Adagio – Allegro vivace kuunnellessaan saattoi aistia orkesterin ja Barenboimin sisäistäneen Schubertin ainutlaatuisen sävelkielen kerrassaan verrattomasti.
Kuusitoistavuotias Schubert oli orkesterimuusikkona ehtinyt saada kokemusta esimerkiksi Beethovenin kahden ensimmäisen sinfonian parissa. Hän oli myös sisäistänyt Mozartin kepeiden ja traagisten sävyjen välisen dialektiikan sekä Haydnin verrattoman muusikkouden. Mutta Schubert ei ollut Haydn, Mozart eikä liioin Beethovenkaan. Hän oli vaikutteistaan huolimatta jo teini-ikäisenä oma jäljittelemätön itsensä, ja tämän ulottuvuuden Barenboim ja Staatskapellen oivalliset muusikot tavoittivat kerrassaan ilahduttavasti.
Barenboimin orkesteri esiintyi Boulezsaalin kaltaiseen saliin sopivasti verraten pienellä kokoonpanolla: kahdeksan ensimmäistä viulua, kuusi toista viulua, neljä alttoviulua, kolme selloa, kaksi kontrabassoa, puhaltimia kaksi kutakin, paitsi ensimmäisessä ja kolmannessa sinfoniassa tietenkin vain yksi huilu, sekä patarummut.
Orkesterin soitossa oli riemastuttavaa läpikuultavuutta, joka salli kuulijan nauttia Schubertin verrattomien partituurien nerokkaista yksityiskohdista täysin mitoin. Ensimmäisen sinfonian Andante olikin mitä nautittavin kokemus, samoin sitä seuraava Menuetti, jonka keinuvan pinnan alla kuohuava energia loi musiikkiin mukaansatempaavan jännitteen.
Ensimmäisen sinfonian päättävä Allegro vivace oli nostattava ripeä, mutta vailla turhaa hosumista. Orkesterin yhteissoitto kaikkine sävyineen oli mitä palkitsevin kokemus. Kautta sinfonian erityisen mieleenpainuvia olivat hienosti toteutetut nopeat tunnelmanvaihdokset, jotka ovat Schubertin musiikissa niin kerrassaan olennaisia.
Barenboimin johtaminen oli ensimmäisessä sinfoniassa huomattavan säästeliästä. Hän antoi muusikoilleen mieluusti tilaa huolehtien samalla sisääntulonen tarkkuudesta sekä dynamiikan että tempojen vaihtelun sulavuudesta. Pitkän yhteistyön tuloksena kapellimestarin ja orkesterin välinen kommunikaatio sujuukin varsin pienieleisesti.
Yasuhisa Toyotan suunnittelema Boulezsaalin erinomaisen erotteleva akustiikka on toisaalta myös kohtalaisen kuiva. Nämä ominaisuudet kulkevat toki usein käsi kädessä, ja erottelevuus on tietenkin suuri hyve. Siitä huolimatta jo ensimmäisen sinfonian ääriosissa saattoi huomata akustiikan vaativan kuulijaltakin jonkin verran totuttelua varsinkin puhallinten suhteen, joiden sointi muuttuu varsin teräväksi fortessa. Hehkuvien sointien sali tämä ei välttämättä ole, mutta analyyttiseen kuunteluun Boulezsaal on mitä optimaalisin.
Kolmanteen sinfoniaansa (D-duuri, D 200, 1815) kahdeksantoistavuotias Schubert poimi herätteitä tuolloin Wienissä kovin muodissa olleen nuoren Rossinin musiikista. Tämä on kuultavissa erityisesti sinfonian Presto vivace -finaalissa.
Sinfonian avaa vaikuttava Adagio maestoso -johdanto, jota seuraa intensiivinen Allegro con brio. Vaikka avausosassa orkesteri ja Barenboim tekivätkin jälleen hienoa työtä, juuri tässä musiikissa jäi kaipaamaan lämpimämmän akustiikan tukea orkesterin soinnille.
Allegretto ja varsinkin Ländler-henkinen Menuetti olivat herkullista kuultavaa, mutta finaalia soinnin kuivuus jälleen hieman varjosti. Toisaalta musiikista saattoi nyt poimia monia yksityiskohtia, joita ei useinkaan pysty kunnolla erottelemaan. Kaikkiaan positiivisissa tunnelmissa saattoi kuitenkin väliaikaa käydä viettämään.
Arkkitehti Frank Gehryn suunnittelema Boulezsaal on periaatteessa vanha kunnon kenkälaatikko, jonka erikoisuutena ovat ovaalit parvet ja permanto. Yleisö ympäröi Hans Scharounin suunnitteleman Philharmonien tapaan keskellä sijaitsevaa lavaa.
Boulezsaalissa on tapana kääntää ensemble väliajan jälkeen toisin päin, jolloin yleisö saa erilaisen kuulokuvan ja tietenkin myös erilaisen visuaalisen kontaktin. Tämä on sinänsä hauska idea, joka palvelee erityisesti esiintyjien edessä tai takana istuvaa yleisöä.
Tiistai-illan päätöksenä kuultiin Schubertin toinen sinfonia (B-duuri, D 125, 1814-15). Tämä varsin harvoin soitettu teos on säveltäjänsä varhaisista sinfonioista kenties vaikuttavin. Siinä on nuoren Beethovenin kaltaista yltiöpäisyyttä ilman, että musiikki kuulostaa hetkeäkään keltään muulta kuin Schubertilta itseltään.
Johdantona toimiva Largo ja sitä seuraava Allegro vivace saivat Barenboimilta ja Staatskapellelta kertakaikkisen mukaansatempaavan ja vaikuttavan tulkinnan. Harvoin olen kokenut pääseväni näin syvästi kiinni Schubertin universumiin. Myös avausosaa seuraava Andante oli kerrassaan koskettava. Orkesterin sointi oli tässä musiikissa hienoimmillaan.
Allegro vivace -menuetti ja riehakas Presto vivace -finaali tempasivat täysillä mukaansa. Staatskapellen muusikot soittivat niin solisteina kuin ensemblenäkin mitä verrattomimmin tuoden illan mainioon päätökseensä.
Berliiniläiset rakastavat Barenboimia ja Staatskapelleaan. Pitkien loppuaplodien aikana oli helppo havaita tunteen olevan molemminpuolinen. Boulezsaalin tunnelmassa olikin sellaista luontaista rentoutta ja lämpöä, jota kokisi konserteissa mieluusti enemmänkin. Kenties intiimi sali on omiaan avittamaan tätä.
— Jari Kallio
Staatskapelle Berlin
Daniel Barenboim, kapellimestari
Franz Schubert: Sinfonia nro 1 D-duuri, D 82 (1813)
Franz Schubert: Sinfonia nro 3 D-duuri, D 200 (1815)
Franz Schubert: Sinfonia nro 2 B-duuri, D 125 (1814-15)
Pierre Boulez Saal, Berliini
Ti 27.6.2017, klo 19.30