Pariisissa järjestettiin viime tammikuussa Euroopan professionellien kamarikuorojen päivät uudessa Philharmonien talossa Villettessä. Tilaisuuden oli järjestänyt TENSO-yhdistys, joka on hollantilaisen muusikkopersoonan Leo Samaman perustama. Mainittakoon, että yhdistys järjesti vastaavat päivät juuri vuosi sitten Helsingissä. Joka tapauksessa allekirjoittaneen tehtävä oli avata päivät luennolla eksistentiaalisemiotiikasta. Suomesta yhdistykseen on kelpuutettu vain yksi kuoro, Helsingin kamarikuoro, jonka johtaja Nils Schweckendieck edusti kuoroa Pariisissa. Sain kuulla tästä konsertista – ja kun sen teemana oli Suomen autonomian ajan harvemmin kuultu musiikki – päätin mennä kuulemaan.
Piti paikkansa: kuoro oli erinomainen. Siinä on 24 laulajaa, mutta vaikutelma on kuin suuren sinfoniakuoron. Voisi sanoa suorastaan orkestraalinen, sillä eri äänien balanssi oli oikea, sointi tiivis, äänenkuljetus erottui lineaarisen selkeästi ja toisaalta myös soinnullinen tekstuuri. Tällaiseen lopputulokseen on tietenkin päästy vain ankaran harjoittelun kautta. Kuoron johtaja loi myös jokaiseen numeroon oman jännitteisen kaarensa, huipennuksissa korkein melodiaääni erottui ja kannatti muita tasoja. Toisaalta äänet yhdessä muodostivat tiiviin kudoksen. Kuulin kuoroa nyt vasta toista kertaa, mutta se soveltuu varmasti erinomaisesti esimerkiksi barokin suurten oratorioiden ja passioiden esitykseen.
Ohjelma koostui laajasta valikoimasta hyvin lyhyitä kuoroteoksia, valtaosa aiemmin tuntemattomia. Tietenkin Pacius ja Collan erottuvat aina tuulahduksena biedermeierin maailmasta ja melodiselta keksinnältään. Samoin Martin Wegeliuksen sovittama On neidolla punapaula mutta ruotsinkielisenä. Suomen 1800-luvun musiikkielämän tärkeät kielet suomi, ruotsi ja saksa olivat kaikki edustettuina. Monet säveltäjänimet osoittautuivat kauden harrastelijoiksi, mutta ammattitaidoltaan huomattavan edistyneiksi, lukuisat peräisin Jyväskylän seminaarista.
Kaiken kaikkiaan konsertti oli vastaus kysymykseen: onko olemassa pohjoismaista kuorosointia? Näin kysyy Leif Jonsson luvussa ”Körsången spränger gräserna. Studentsången och skandinavismen. Från masskör till kammarkör” kokoomateoksessa Musik i Norden (Kungliga Musikaliska akademiens skriftserie nr. 85). Hän sanoo: ”Frågan återstår: finns det en nordisk körklang?…” ja vastaa: ”Denna körklang, som överlag gäller för skandinviska körer, skulle enligt denna forskning således inte vara knuten till språket, vilket många körledare vill mena. Ifall språket inte har någon betydelse i sammanhanget återstår dock frågan varför finska körer klingar så annorlunda jämfört med svenska, norska och danska.” Mutta soivatko suomalaiset kuorot todella niin erilaisina verrattuna muihin pohjoismaihin? Olen pohtinut tätä artikkelissani ”Mitä on pohjoinen musiikki”? Synteesi-lehden tuoreessa numerossa 4/2016.
Crusellin Hel dig, du höga Nord! toimi tiettävästi kansallishymninä ennen Paciuksen Maamme-laulun vakiintumista. Monet illan säveltäjänimet olivat uusia tuttavuuksia Henrik Borenius, Karl Johan Moring, Rafael Laethén, Emil Sivori, Ludvig Kiljander, Erik August Hagfors. Kyllä Suomi oli laulun maa tuona aikana! Valitettavasti kuulin vain konsertin alkupuoliskon, mutta siitä jo sai mainion kuvan Helsingin kamarikuoron ja sen johtajan taidoista.
— Eero Tarasti
Helsingin kamarikuoro Ritarihuoneella 14.3.2017