György Ligeti (1984)
Uudessa musiikissa parasta on se, että se on uutta. Tämä tahtoo sanoa, ettei voi ikinä ennalta tietää mitä tapahtuu. Näin ollen entropia on maksimissaan ja siis musiikin informaatioarvokin huipussaan. Valitettavasti flunssan takia tämä jäi tällä kertaa Musica Novan ainoaksi kuulemakseni konsertiksi. Mutta kyllä se kannatti. Esitysmekanismit olivat kuitenkin nimiltään niin monimutkaisia, etten niitä hallitse. Mutta soittajien joukossa oli tuttuja kasvoja, kapellimestarina David Claudio, pianosolistina Ligetissä Joonas Ahonen, konserttimestarina Elias Lassfolk. Tavallaan sopi, että konsertit pidettiin noissa Musiikkitalon maanalaisissa kellareissa, mutta salit olivat aivan liian pienet sisään rynnänneelle yleisömäärälle. Aavistin jotain tällaista kun lehdessä tilaisuutta mainostettiin ilmaiseksi. Menin paikalle jo puoli tuntia ennen ohjeiden mukaan, mutten silti olisi päässyt sisään, ellen olisi ilmoittanut olevani musiikkitieteen professori, kutsuvieras ja musiikkiarvostelija. Muuan erittäin ystävällinen virkailija ohjasi minut sitten saliin.
Aulassa näytettiin kankaalla videoelokuvaa György Ligetin Suomen vierailusta, jota olin itsekin aikanaan järjestämässä musiikkitieteen laitokselle, se taisi olla 1990. Tuolloin säveltäjän vierailun ehtona oli, että pianisti Louise Sibourdin tuli saada soittaa kaikki hänen etydinsä. Erkki Salmenhaara raportoi sitten Ligetin vierailua Musiikkitiede-lehden numerossa 1/90:
György Ligetin helmikuinen Suomen vierailu oli yksi näyttävimmistä ja eniten huomiota herättäneistä tapahtumista mitä laitoksemme ylipäätään on järjestänyt. Maineikkaatkin luennoitsijavieraat joutuvat usein esiintymään kuulijakunnalle, joka on juuri ja juuri saatu kootuksi muutamasta opettajasta ja paikalle komennetusta opiskelijasta, mutta Ligetin luennolla ja sitä seuranneessa konsertissa helmikuun 20. päivänä Valkoinen Sali täyttyi ääriään myöten… Laitoksen ohella järjestelyhin osallistui Helsingin kaupungin kulttuuriasiainkeskus sekä vastaperustettu Helsingin yliopiston musiikkiseura HYMS, jonka ensimmäinen ’voimannäyttö’ tämä tilaisuus oli.
Joka tapauksessa eilinen konsertti – ja sitä edeltänyt symposium – osoittaa, että Ligetin suosio on yhä huipussaan. Kuultiin kolme äärimmäisen erilaista teosta. Aluksi Georg Friedrich Haasin (s. 1953) Anachronism kamariyhtyeelle. Tuntematta säveltäjän kansallisuutta lähin liittymäkohta on amerikkalainen minimalismi. Tuli mieleen Philip Glassin Monsters of Grace, jonka kuulin aikoinaan Minnesotassa. Tässä teoksessa läpikäyvänä on rytminen figuuri 3+3+3+2 joka on sen verran epäsymmetrinen , että pitää valppaana. Klangi on pistävän high-pitched koko ajan. Tätä taustaa vasten tapahtuu pienen pieniä muutoksia säveltasoissa ja soinnissa, ne ovat kai niitä Reichin ’asteittaisia muutosprosesseja’ . Jos tätä analysoisi semioottisesti voi sanoa että temporaalisuus pysyy muuttumattomana, spatiaalisuus muuntuu hiukan ts. tapahtuu débrayagea eli disengagementia, eli irtoamista keskipisteestä, ja aktoriaalisuutta ei ole, sillä ei kukaan voi pitää toistuvaa rytmistä figuuria minään aitona melodiana. Musiikissa on tiettyä mekaanisen toiston hurmiota, joka tuo mieleen filosofi Jaspersin lausuman: Selbst die Maschinen gewinnen ein mythisches Leben. Onko tämä koneromantiikan myöhäinen verso? Teos päättyy lopulta hiljaiseen unisonosoinntiin ikään kuin edeltävän prosessin lopputuloksena.
Karlheinz Stockhausenin teos Cosmic Pulses kuvaa vuorokauden 13. tuntia ja on elektroninen. Luku 24 kuulemma hallitsee teoksen struktuuria. Mutta olennaista on että pimennetyssä salissa – jonka nimi oli jo enteellisesti Black Box – äänilähteiden suunta vaihtuu luoden eräänlaisen kolmiulotteisen äänimaiseman vaikutelman. Tätä musiikkia ei voi analysoida mitenkään perinteisen lingvistispohjaisen semiotiikan avulla, se ei jäsenny ollenkaan säveltäjän lausumana musiikillisena viestinä modaliteetteineen. Tämä musiikki on täysin epäkäsitteellistä. Ohne Begriff. Ehkä Kant olisi ollut mielissään, sillä esteettinenhän oli juuri vailla käsitteitä.
Kuulijasubjekti ei voi myöskään tehdä mitään, kun hän joutuu tähän sävelvirtaan. On kuin olisi pudotettu syvän meren pohjaan, jossa outoja olentoja uiskentelee siellä täällä ja ympäristö vaihtaa hahmoaan joka hetki. Toinen analogia on Avicennan kuuluisa metafora avaruudessa kelluvasta miehestä, jolla ei ole mitään aistimuksia kehostaan. Silti hän kokee olevansa olemassa. Kuitenkaan ei voi sanoa, että teoksen perusklangi olisi vieraudessaan epämiellyttävä, dysforinen. Loppujen lopuksi tämä on Wagnerin idean jatketta. Bayreuthissa orkesteri upotettiin monttuun, jotta kuulijat eivät näkisi mistä äänet tulevat. Tässäkin efekti perustuu siihen, että kuulija joutuu universumiin, jonka hahmottumiseen hän ei voi mitenkään vaikuttaa. Oikeastaan siis myös John Cagen non-vouloirin estetiikan toteutumaa. Sävellys jäi askarruttamaan yllättävyydellään.
Väliajan jälkeen vaihdettiin salia ja sitten kuultiin Ligetin pianokonsertto. Se on perinteisesti neliosainen eli pysyy konsertto-genren rajoissa ja hahmottuu vielä selkeästi rajautuviin intonaatioihin. Teoksen negaatio tapahtuu sitten niiden puitteissa. Pohjimmaltaan tämä on adornolaista vieraannuttamisen musiikkia, älyllistä, sarkastista, pianismissa muistumia Debussylta, Bartókilta, rytmit centrifugaalisia, epäsäännöllisiä. Salmenhaara kirjoitti Ligetin etydeistä ajatuksia, jotka sopivat konserttoonkin: ”Virikkeiden monitahoisuus kuvastaa hyvin Ligetin ’epäpuhdasta’ estetiikkaa, joka ei pyri luomaan matemaattisia, kvasitieteellisiä struktuureja, vaan yhdistämään tietoisen konstruktion ja poeettiseemotionaalisen mielikuvituksen…” Ligetin rytmiikassa on erityisesti vaikutteita muista kulttuureista, afrikkalaisperäistä additiivista rytmiikka, hemiolia jne.” Erkki Pekkilä käsitteli sitten kuukautta myöhemmin dosentin luennossaan sitä, että modernit säveltäjät ovat yhä enemmän alkaneet kiinnostua länsimaisen taidemusiikin ulkopuolelta peräisin olevista aineksista ja integroida musiikkikulttuureja keskenään.” Tätä on kuultavilla myös Ligetin pianokonsertossa. Joonas Ahosen tulkinta oli hyvin tarkka kuviosoitossa ja rytmiikassa sekä soinnillisesti oikealla tavalla pureva, ja ennen kaikkea erittäin sujuvasti ensembleen sulautuva. Esitys saavutti suuren suosion helsinkiläiseltä avantgarde-yleisöltä.
— Eero Tarasti