Sir Simon Rattle ja Berliinin filharmonikot esittivät modernismin klassikoita loppuunmyydyssä konsertissaan perjantaina. Kuva © Jari Kallio
”Mahlerin yhdestoista sinfonia” oli Sir Simon Rattlen avauspuheen kuvaava luonnehdinta Berliinin filharmonikoiden perjantai-illan konsertille ensimmäiselle puolikkaalle, jossa kuultiin Arnold Schönbergin Viisi orkesterikappaletta, Op. 16 (1909), Anton Webernin Kuusi kappaletta orkesterille, Op. 6 (1909, uudistettu versio 1928) ja Alban Bergin Kolme orkesterikappaletta, Op. 6 (1913-15, uudistettu versio 1929).
Korostaakseen Wienin toisen koulukunnan säveltäjien ja heidän varhaisen modernisminsa mestariteosten välisiä siteitä Rattle ja orkesteri esittivät ne yhtenä kokonaisuutena ilman taukoja. Tämä ratkaisu tarjosi erinomaisen mahdollisuuden tunnustella yhtäältä näiden orkesterikappaleiden välisiä hätkähdyttäviä yhteyksiä sekä toisaalta kunkin säveltäjän yksilöllistä ilmaisua.
On huikeaa huomata, kuinka radikaalin vaikutelman Schönbergin, Webernin ja Bergin musiikilliset innovaatiot herättävät kuulijassa vielä reilu vuosisata näiden teosten syntyaikojen jälkeenkin.
Ensimmäisenä astuttiin Schönbergin Viiden orkesterikappaleen maailmaan. Teoksen otsikko on toki konkreettisuudessaan kuvaava, mutta myös helposti harhaanjohtava, sillä näistä orkesterikappaleista muodostuu itse asiassa sinfoniaan verrattava kokonaisuus. Schönberg monine aikalaisineen halusi kuitenkin ymmärrettävästi välttää tuota tradition painamaa otsikkoa ja korvasi sen assosiaatioista vapaalla otsikolla.
Schönbergin musiikillinen keksintä on Viidessä orkesterikappaleessa mitä oivallisinta. Jokainen kappaleista on henkeäsalpaava seikkailu ja samalla tutkielma ilmaisukeinoista. Kenties kiehtovimpaan maailmaan Schönberg astuu tunnetusti keskimmäisessä orkesterikappaleistaan, jolle hän antoi osuvasti otsikoksi Farben, värit. Musiikki on näennäisen staattista, mutta pinnan alla sointi peilautuu alati uusissa väreissä. Samantapaisen kokemuksen synnyttävät hetkittäin Ligetin 60-luvun teokset.
Viiden orkesterikappaleen sisällyttäminen konserttiohjelmaan on aina kulttuuriteko, mutta sen kuuleminen Berliinin filharmonikoiden ja Simon Rattlen tulkintana oli melkoinen elämys ja riemastuttava avaus perjantai-illan konsertille.
Webernin Kuusi kappaletta orkesterille on säveltäjänsä hienoimpia ja intensiivisimpiä teoksia. Yhteiskestoltaan vain vähän yli kymmenminuuttinen teos on kuin äärimmilleen viety tiivistymä Mahlerin sinfonioiden ulottuvuuksista. Jokainen fraasi, pieninkin detalji ja kaikki moninaiset sointivärit ovat sellaisella tarkkuudella mietittyjä, että näiden soivien tuokiokuvien häivähdyksiin sisältyy koko maailma.
Rattle ja orkesteri esityivät Webernin teoksesta säveltäjän vuonna 1928 uudistama edition, jossa instrumentaatiota on muokattu alkuperäisversion jättiläismäisistä mitoista lähemmäs sinfoniaorkesterin standardikokoonpanoa. Vaikka Webernin alkuperäisessä orkestraatiossa onkin ehdontonta huumaavuutta, on musiikin monien rikkaiden detaljien huomioiminen helpompaa kevennetyn ensemblen myötä. Berliiniläisten ja Herbert von Karajanin 70-luvun alun klassikkolevytyksessä käytetään myös tätä myöhäisempää editiota, kun taas James Levine ja Pierre Boulez levyttivät 90-luvulla orkesterin kanssa alkuperäisversion.
Vaikka Rattlen ja Berliinin filharmonikoiden tulkinnasta voisi huomioida liki loputtomasti sen moninaisia hyveitä, tyydyn mainitsemaan neljännen osan surumarssin häikeisevän hienon toteutuksen. Tämä liki aineettomasta tyhjyydestä pakahduttavaan sointihuumaan muutamassa minuutissa kasvava musiikki kävi läpi uskomattoman karakterien ja tunnetilojen moninaisuuden, joka tarttui varmasti jokaiseen kuulijaan. Salin hiljaisuus oli osan päätyttyä mykistävä.
Bergin Kolme orkesterikappaletta oli konsertin alkupuolen luonnollinen päätös. Mahlerin henki lepää vahvasti myös Bergin teoksen yllä. Musiikki on jälleen ilmaisultaan tiivistä, joskaan ei aivan weberniläisiin ulottuvuuksiin puristettua.
Vaikuttavan ensimmäisen osan alussa Berg käyttää lyömäsoittimia liki Varèsen organisoidun äänen filosofiaa lähestyvällä tavalla pitkittäen melodisen materiaalin esiintuloa. Tästä edetään toisen osan tyyliteltyyn tanssiin, joka on hetkittäin kuin Debussyn kaukainen sukulainen. Kolmas osa on laaja marssi Mahlerin hengessä mutta kuitenkin Bergin jäljittelemättömään tyyliin. Partituurin kirjaimellisesti näkyvimpiä Mahler-alluusioita ovat tämän kuudennesta sinfoniasta lainatut vasaraniskut, jotka saattelevat teoksen murskaavaan päätökseensä.
En voinut olla hämmästelemättä sitä taitoa ja ilmaisuasteikkoa joilla Berliinin filharmonikot ja Rattle Bergin teoksen loputtomat yksityiskohdat toteuttivat. Tämä kokemus säilyy muistoissa varmasti pitkän aikaa.
Niin intensiivinen oli näiden yhteensä neljäntoista orkesterikappaleen maailma, että väliajan alkaessa oli vaikea uskoa aikaa vierähtäneen vasta neljäkymmentäviisi minuuttia.
Mahlerin ohella Wienin toisen koulukunnan säveltäjien taustalta voidaan löytää Johannes Brahmsin musiikillisen ajattelun vaikutuksia. Vaikka Brahmsin sävelkieli ei ehkä pintapuolisesti synnytä samanlaisia välittömän radikaaleja herätteitä kuin Wagnerin, musiikin rakenteiden ja sointivärien maailma katsoo kuitenkin aina kohti uusia mahdollisuuksia.
Kuten tunnettua, Brahms etsi pitkään omaa sinfonista tietään Beethovenin varjosta. Ensimmäisen sinfonisen kamppailun jälkeen Brahmsin toinen sinfonia, D-duuri, Op. 73 löysi muotonsa helpommin ja sai kantaesityksensä vuonna 1877.
Toinen sinfonia saa jännitteensä kirkkaiden ja tummien sävyjen vuoropuhelusta. Brahmsin hienovireiset kontrastit rakentuvat sekä melodisen materiaalin että instrumentaation kautta. Vaikka sinfonian maailma on päällisin puolin pastoraalinen, usein aurinkoisen hehkuvakin, tummat sävyt eivät koskaan ole kaukana.
Kenties konsertin alkupuolen teosten ohjaamana Rattlen ja berliiniläisten Brahmsissa korostuivat aivan erityisellä tavalla sointivärit, joiden rikkaus oli mitä nautittavinta läpi sinfonian. Ensimmäinen osa, joka on laaja ilman esittelyjakson kertaustakin, hahmottui niin rakenteeltaan kuin välillä häivähdyksinä vaihtelevilta sävyiltäänkin erinomaisesti.
Toisen osan intensiteetti oli kerrassaan huikea kuitenkin vailla sitä raskassoutuisuutta, jota Brahms-tulkinnoissa yhä sitkeästi esiintyy. Kolmannen osan rytmiset ja soittimelliset yksityiskohdat tuntuivat peilaavan lähes konsertin alkupuolen Webern-maailmaa.
Sinfonian päätösosan riemukkaat soinnit ja niihin kontrastoituvat hetkittäiset tummat sävyt saivat niin ikään mitä vaikuttavimman toteutuksen. Sinfonian jälkeen yleisö palkitsi orkesterin ja kapellimestarin ansaitusti pitkillä suosionosoituksilla. Orkesterin jo jätettyä lavan Rattle sai käydä vielä kertaalleen kumartamassa ennen kuin yleisö malttoi lähteä salista.
— Jari Kallio
Berliinin filharmonikot
Sir Simon Rattle, kapellimestari
Arnold Schönberg: Viisi orkesterikappaletta, Op. 16
Anton Webern: Kuusi kappaletta orkesterille, Op. 6b
Alban Berg: Kolme orkesterikappaletta, Op. 6
Johannes Brahms: Sinfonia nro 2 D-duuri, Op. 73
Philharmonie, Berliini
Pe 4.11. klo 20.00