Venäläissyntyinen Orest Bodalew oli ikäpolvensa menestyksekkäimpiä suomalaisia pianisteja. Vain hänellä ja Ilmari Hannikaisella oli takanaan kansainvälinen ura, joskin he molemmat lopettivat aktiivikautensa suhteellisen varhain ja keskittyivät opetustyöhön.
Orest Bodalew syntyi 7.3.1907 Pietarin kaupunginarkkitehdin Basil de Bodalevin perheeseen kuudesta lapsesta nuorimpana. Monia Basil de Bodalevin piirtämiä rakennuksia on vielä jäljellä kaupungissa. Pianistin äiti oli omaasukua Arsenjeff. Sukuhistorian kannalta on mielenkiintoista, että Bodalevien miehenpuoleinen linja näyttää tarkistamattomien tietojen mukaan olevan kotoisin Udmurtiasta, suomensukuisten votjakkien ja syrjäänien asuinsijoilta. Suvun tunnetuin edustaja oli 1800-ja 1900-luvun vaihteessa Ivan Ivanovits Bodalev, jonka olut- ja viinitehdas sai kansainvälisiä palkintoja tuotteistaan. Tehdasrakennus on tänäkin päivänä pystyssä Izevskin tekoaltaan rannalla ja tehtailijan kuva tuotteineen lasivitriinissä museossa. Stalinin hallituskaudella nousi läheisessä Sarapulissa 1924 syntynyt A. A. Bodalev puolestaan neuvostopsykologian huipulle.
Lapsuudenkoti Pietarissa.
Bodalevien panimo.
Bodalev-vitriini panimomuseossa.
Orest-poika osoitti jo varhaisessa lapsuudessa kiinnostusta musiikkiin. Hän sai opetusta Sophie Keiserilta ja suoritti 7-vuotiaana sisäänpääsytutkinnon Pietarin Konservatorioon. Hänen absoluuttinen korvansa tuli tuolloin ilmi huvittavalla tavalla. Bodalew kertoi itse:
Aikaisempi opettajani Sophie Keiser oli jo sitä ennen tähdentänyt Glasunoville korvani tarkkuutta. Glasunov alkoi ottaa lyhykäisillä, paksuilla sormillaan erilaisia ääniä pianosta, huomauttamalla tavan takaa vastaukseni virheellisyydestä. Neiti Keiser ei antanut perään, vaan syytti pianoa. ’Pojan korva ei ole puhdas!’ Glasunov sanoi, ja otti ääniraudan. Sitten hän innostui ja löi ääniä yhä kiihtyvämmässä tempossa. Kääntyen äkkiä apulaisjohtajansa puoleen, hän huomautti tälle: ’Vika onkin pianossa, olenhan monasti sanonut, että teidän on huolehdittava instrumenteista. Tämä on viritetty puoli sävelaskelta liian korkealle. Pojan korva on puhdas.’
Aleksandr Glasunovin emigroiduttua länteen hän tapasi Bodalewin uudelleen Pariisissa. Glazunov muisti tapauksen ja sanoi pianon lähteneen heti korjattavaksi. Toistaiseksi selittämättömästä syystä Orest Bodalew jäi 1918 keväällä eroon perheestään Suomen puolelle Muolaan järven rannalle, jossa perheellä oli ollut kesähuvila. Huvila tosin oli jossain vaiheessa palanut. Perhe oli pelastunut palosta kissan herätettyä asukkaat.
Tässä vaiheessa Boris Sirpo tuli pelastajaksi ja Bodalewin omin sanoin pakotti viipurilaisen pianistin ja pianonsoitonopettajan Vilma Patomäen kuuntelemaan hänen soittoaan. Sittemmin Vilma Patomäestä tuli paitsi Orest Bodalewin opettaja myös hänen kasvattiäitinsä. Viipurilaisen varatuomari Kalle Patomäen lapsettomaksi jääneessä perheessä Bodalew sai hyvän porvarillisen kotikasvatuksen ja samalla kesäisin Patomäkien maatilalla Tienhaarassa tuntuman maalaiselämään kanojen ja kissojen parissa, millä myöhemmässä elämässä tuli olemaan suuri merkitys. Tuohon aikaan arvostettiin kasvatuksessa myös kaikenlaista karaisua ja ruumiillista työtä kesälomillakin. Bodalew sanoi tehneensä työtä kuin hevonen, mutta arveli sen olleen vain hyväksi tulevaa elämää ajatellen. Bodalew kävi keskikoulun Viipurin Venäläisessä lyseossa. Sukunimeään hän ei suostunut suomentamaan koulun rehtorin kehotuksesta huolimatta.
Orest Bodalew suoritti 15-vuotiaana Viipurissa konservatorion loppututkinnon 1922 kiitettävin arvosanoin ja omin konsertein. Samana vuonna hän osallistui Boris Sirpon nuoriso-orkesterin kiertueeseen Lounais-Karjalassa. Hän esiintyi myös 1926 aloittaneen Viipurin radioyhdistyksen lähetyksissä. Tuohon aikaan sai Bodalew kokea saman, minkä monet suuretkin pianistit ovat kokeneet nuoruudessaan: puolityhjät salit. Sanomalehti Etelä-Savossa kerrotaan 6.syyskuuta 1926 tällaisesta tapauksesta. Nimimerkki H. valittaa aluksi sitä kylmää tapaa, jolla Lappeenrannassa suhtaudutaan vieraileviin soittotaiteilijoihin – erityisesti pianisteihin. Sitten hän jatkaa:
Niinpä eilenkin. Yleisöä ainoastaan kourallinen. Mutta annappa että tänne tulee joku tingel-tangelsakki koiranpommeineen ja muine jazz-hullutuksineen, kyllä silloin on sekä ’setä että serkunpoika’ liikkeellä. Ja kuitenkin melkein joka talossa harrastetaan pianonsoittoa. Luulisi siis olewan maailman luonnollisimman asian, että mentäisiin kuulemaan sen alan päteviä edustajia. Niin ei näy kumminkaan olewan. Sellainen kylmäkiskoisuus ei ole omiaan kannustamaan nuorta, vakawassa mielessä tuloksellista tyätä tekewää taiteilijaa, jollainen hra Bodalew epäilemättä on.
Viipurissa Bodalew sai myös ensikokemukset pedagogina toimiessaan Patomäen sijaisena tämän ollessa matkoilla. Viipurin jälkeen Bodalew siirtyi Helsingin Konservatorioon Ingeborg Hymanderin oppilaaksi. Herätettyään huomiota jo oppilasaikanaan hän piti ensikonserttinsa Helsingissä. Nimimerkki L.I:nen kirjoitti tapauksesta Uudessa Suomessa 2. marraskuuta 1926 mm:
Orest Bodalew on venäläissyntyinen nuori pianisti, joka eilen antoi ensimmäisen julkisen konserttinsa yliopiston juhlasalissa. Maine hänen Helsingin konservatorion näytteissä osoittamistaan suurista lahjoista ja varmasta suorituskyvystä oli koonnut erinomaisen runsaan kuulijakunnan, jolla luultavasti myös oli tiedossa esiintyjän mielenkiintoinen elämänkulku. Hra Bodalewin eristi pakolaiskohtalo sukulaisistaan ja koko poikaikänsä hän on kasvanut tuomari K.A.Patomäen perheessä, rva V. Patomäen ohjatessa hänen pianonsoitollisten taipumustensa varhaisempaa kehitystä. Nyt, 19-vuotiaana hän, Suomeen kansalaistuneena, astuu julkisuuteen nti Ingeborg Hymanderin oivallisesta koulusta, joka niin usein valmistaa meille onnistuneita pianistidebyyttejä. (…) Hän ei uhmannut täyttä julkisuutta, vaan soitti huomattavasti hillitymmin kuin viime kuulemalla näytesalin seinien sisällä, mikä merkitsee taiteellista kypsymistä. (…) Beethovenin melko harvoin kuultu D-duuri-sonaatti op. 28 todisti hyvää tyylin oivallusta ja sujui teknillisessä suhteessa oikein kirkkaasti, ellei oteta lukuun eräitä epätarkkoja osumia, satunnaisia pedalihairahduksia t.m.s. Soittona se yksilön kannalta kumminkin oli vain sievää, hra B:n varustautuessa Bach-Busonin suuren Chaconnen monipuoliseen voimankoetukseen. (…) Kokonaisuutena tilaisuus jätti poikkeuksellisesti lupaavan vaikutuksen, mikä puhuvasti ilmeni myös yleisön jo melkein kiintyneestä suhtautumisesta.
Tämän jälkeen ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin siirtyä ulkomaille. Kotimaassa saatu opetus ei ehkä ollut aivan kansainvälistä tasoa. Suomessa konsertoimassa käynyt maailmankuulu pianisti Nikolai Orloff oli kuulema tupsahtanut joko Patomäen taikka Hymanderin luokkaan ja tiuskahtanut: ”Te pilaatte pojan”.
Bodalew lähti Berliiniin Gottfried Galstonin oppilaaksi. Galstonin erikoissuosituksesta Bruno Walterille varaton nuorimies sai toimia Berliinin Städtisches Operin harjoitusmestarina. Hän myös kuunteli Galstonin kanssa 1910-1918 naimisissa olleen saksalais-venäläisen Sandra Drouckerin luentoja. Tämä Anton Rubinsteinin entinen oppilas ja Rubinsteinin opetuksesta kirjoittanut kuuluisa pianisti järjesti Bodalewin ensikonsertin Berliinissä toukokuussa 1929.
Joko ranskalaiseen musiikkiin erityisesti perehtynyt Rollo H. Myers oli käynyt Berliinissä tai sitten Bodalew ennätti konsertoimaan samana keväänä myös Pariisissa tai Lontoossa; joka tapauksessa Daily Telegraphissa 29. toukokuuta 1929 on kriitikon maininta Bodalewista: ”Un interprète exceptionnel des oeuvres de Chopin.”
Kun Bodalew ilmeisesti vuoden Berliinissä opiskeltuaan saapui kotimaahan konsertoimaan, kirjoitti Venni Kuosma arvostelussaan Kansan Työssä mm:
Hra B. pianonsoitto joku aika sitten wielä waikutti amatöörimaiselta musiseeraamiselta, ollen siinä huonon pianistillisen koulutuksen jäljet säälittävän selvästi hawaittavissa. Että hänen kehitystään seuraawaa tämä huolestutti, johtui siitä, että waatimattomia esiintymisiään seuratessa saattoi huomata hänen omaawan sangen suuret musikaaliset lahjat.Kuullessa häntä pitemmälle soittaneena pianistina, mutta onnettoman alkukoulutuksen heikkoudet wielä omaawana, tuntui asiantila melkein toiwottomalle. Eilisessä konsertissaan osoitti hra Bodalew jo parantumisen merkkejä.
Berliinistä Bodalew siirtyi Pariisiin, josta tuli hänen kotikaupunkinsa talvisodan syttymiseen saakka, jolloin hän palasi Suomeen. Pariisi kuhisi venäläisiä emigrantteja, monia pianisteja heidän joukossaan. Henry Miller kirjoitti: ”Nykyään puhutaan koko yön jammauksista, mutta mitä on koko yön jammaus, kun saa kuulla Pariisissa koko yön Skrjabinia ja soittajana on hullu venäläinen, joka hirttäytyy seuraavana päivänä.” Emigranttipiireissä saattoivat myös sosiaaliluokat kaventua. Köyhtyneet emigrantit tekivät mitä työtä sattuivat saamaan ja kadulla saattoi Felix Jusupoff heilauttaa kättään: ”Terve Orest.” Joidenkin Bodalewin konserttien ilmoituksissa mainitaan konsertti pidetyn ”Sous le haut Patronage de S.A.I. le Grand Duc Wladimir de Russie” tai että konsertin järjestelyssä oli mukana ”la grande duchesse Kyra de Russie”.
Kira Romanova soitti pianoa kuten myös prinssi Louis Ferdinand von Preussen, jonka kanssa hän avioitui 1938. Tämähän sävelsi joitakin romanttistyylisiä liedejäkin, joita esitettiin sekä konserteissa että radiossa. Se että ruhtinaallinen perhe tunsi kiinnostusta Suomeen emigroituneeseen maanmieheensä, johtui osittain siitä, että vuoden 1917 vallankumouksen jälkeen suuriruhtinas Kirill Vladimirovitsh oli perheineen paennut Suomeen, jossa he asuivat kolmen vuoden ajan Porvoossa ja Haikon kartanossa. 1909 syntyneelle Kira Romanoville Haikko ja Porvoo Runeberg-taloineen olivat lapsuuden tuttuja paikkoja. Haikon kartanon valinta emigraatiopaikaksi johtui siitä, että sen omisti tuolloin tsaarittaren henkivartiokaartin johtajana toiminut Sebastian von Etter. Vuonna 1967 kuollut Kira oli kerran maailmansodan jälkeen aikeissa tulla jonkin naisjärjestön mukana Suomeen, mutta sairastapauksen vuoksi matka oli peruttava. Tuolloin hänellä olisi vielä ehkä ollut tilaisuus kuunnella entisen suojattinsa soittoa.
Ainakin yhden Lontoon-konsertin suojelijana oli Kentin herttuatar Marina. Tämä oli ennen naimisiinmenoaan asunut Pariisissa ja varmaan kuullut Bodalewin esiintymisiä. Samoin hänen pianoa soittava miehensä Kentin herttua George oli todennäköisesti tietoinen Bodalewista. Pariskunnalla oli paljon taiteilijatuttavia ja herttua vietti hiukan vapaampaa elämää ennen ja jälkeen avioliittonsa. Bodalewin tullessa Lontooseen oli herttuatar häntä vastassa asemalla. Siinä oli sitten joitakin kerjäläisiä ja hyväsydämisenä miehenä Bodalew aikoi heittää heille joitakin kolikoita. Herttuatar esti sen. Tietenkin. Tuolla sosiaalisella tasolla ei heitetä almuja kerjäläisille, sehän on palvelijoitten tehtävä. Kentin herttuatar Marina voi hyvin pitää itseään korkea-arvoisempana kuin Englannin kuningashuoneen jäsenet. Hänen isänsä oli Kreikan ja Tanskan prinssi Nicholas, Kreikan kuninkaan Yrjö I:n kolmas poika. Kuninkaan isä puolestaan oli Tanskan kuningas Kristian IX. Kentin herttuatar Marinan äiti suuriruhtinatar Elena Vladimirovna oli Venäjän tsaarin Aleksanteri II:n lapsenlapsi. Ennen avioliittoaan prinsessa Marina joutui elämään vaatimattomasti. Hän ei ollut snobi, mutta tunsi käytöstavat. Ainakin nuorempana hänen kielenkäytössään oli venäläinen aksentti. On mahdollista, että hän keskusteli Bodalewin kanssa ranskan sijasta venäjäksi. Saattoi olla, että Bodalewien perheen vanhemman tyttären nimeksi annettiin Marina juuri Kentin herttuattaren mukaan.
Pariisissa kävi ja opiskeli monia suomalaisia, joille Bodalew oli sekä opas että tukihenkilö. Kun Lea Piltti kerran Pariisissa haikaili vanhalle opiskelutoverilleen Bodalewille huonoa rahatilannettaan, keksi tämä hyvän ajatuksen. Lainaus Leena Nivangan Piltti-elämäkerrasta:
Avenue de Clichyllä sijaitsi Eden-niminen kabaree, jossa esiintyivät niin laulajat, tanssijat, koomikot kuin akrobaatitkin ja jonne esiintyjät kiinnitettiin aina viikoksi kerrallaan. Orest kuljetti hieman epäröivän Lean Avenue de Clichylle ja jäi odottamaan tämän kanssa johtaja Gauthier Latullen puheille pääsyä – kyseessä oli varmistustoimenpide, sillä yksin jätettynä olisi ujo Lea varmasti viime hetkellä karannut tiehensä. Lea pääsi johtajan puheille, lauloi näytteeksi koelaulun ja sai paikan seuraavan viikon ajaksi.
Itse asiassa Lea Piltti lauloi kyseisessä kabareessa salanimellä Helene Rossane lopulta kaikkiaan kolme viikkoa ja sai palkaksi 350 frangia.
Pariisissa Bodalew innostutti joitakin ranskalaisia laulajattaria ottamaan ohjelmistoonsa suomalaisia lauluja. Itse hän esitti konserteissaan myös suomalaisia sävellyksiä. Tullessaan kerran noin parin vuoden tauon jälkeen 30-luvulla Suomeen hän antoi syyskuussa 1932 haastattelun otaksuttavasti Hufvudstadsbladetille.
Bland sina utländska konserter erinrar sig herr Bodalew naturligtvis med förkärlek dem han givit i Paris. Han uppträdde där först och främst i Sall Gaveau, den ena av de två förnämsta konsertsalarna, men dessutom har han på sin meritlista en abonnemangskonsert på amerikanska klubben, som också är ett mycket fint ställe, och så har han naturligtvis varit bland de medverkade vid en massa stora tillställningar, däribland en så hedersam som franska Röda korsets musikaliska välgörenhetssoiré med dans, som alltid är säsonges clou på sitt område och som hör till de välgörenshetsfester det är en ära att uppträda sig.
– Och vad brukar herr Bodalew spela för dem därborta? Har ni haft några finländska saker på er repertuar?
– Om jag har. På amerikanska klubben till exempel. Där bruka de alltid beställa finsk musik, i synnerhet Palmgren, som de känna från Amerika.
Bodalewilla ei ollut enää Pariisissa ketään vakituista opettajaa, mutta hän sai jonkin verran opetusta Jean Batallalta sekä Wladimir Pohlilta. Verrattomia neuvoja hän sanoi saaneensa mm. Rahmaninovilta sekä Prokofjevilta. Viimemainittu oli erittäin tyytyväinen Bodalewin tulkintoihin. Bodalewin konsertoidessa Prokofjev keräsi joukon säveltäjiä ja pianisteja ja selitti: ”Nyt menemme kuuntelemaan ainoata pianistia, joka soittaa sävellyksiäni juuri niin kuin haluan.”
Thérèse Leschetizkin salongissa Bodalew tutustui Paderewskiin, jolta sanoi saaneensa ratkaisevan merkitykselliset analyysit erikoisesti Chopinin h-mollisonaattiin, jonka ensi kertaa joutui soittamaan hänelle juuri Leschetizkyn salongissa. Antti Halonen muistelee, mitä Bodalew oli hänelle kertonut:
Ignace Jan Paderewskin levytys kuuluisasta menuetistaan op. 14:
Bodalew muisteli kiitollisuudella myös Walter Giesekingiä, jolla riitti aikaa ottaa hänet vastaan kiertueittensa lomassa Pariisin ohella Sveitsissä tai Lontoossa. Rahmaninovilta Bodalew sai joitakin hyödyllisiä teknisiä harjoituksia ja Rahmaninov kutsui Bodalewin nimikkokonservatorionsa ensimmäiseksi pianonsoiton opettajaksi, missä työssä Bodalew oli kuuden vuoden ajan. Rahmaninovin kerrotaan sanoneen: ”Hän on ainoa minun opettajistani, jonka oppilaat ovat todellisia taiteilijoita.”
Espanjalaiset numeronsa Bodalew valmisti San Sebastianissa Manuel de Fallan opastuksella, johon oli tutustunut kuuluisan tanssijattaren La Argentinan välityksellä. Fallan kerrotaan sanoneen: ”Te olette aina tervetullut Espanjaan soittamaan meidän musiikkiamme, mutta tuon Rubinsteinin [Artur] pitäisi sen sijaan soittaa espanjalaista musiikkia vain Espanjan rajojen ulkopuolella.”
Espanjalaiset pianosävellykset säilyivätkin Bodalewin ohjelmistossa loppuun saakka. Kaikkien tuntemien Albenizin, Fallan ja Granadosin lisäksi hän esitti muutamia Ernesto Halffterin sävellyksiä. Harvinaisin lienee ollut musiikinhistorian lehdiltä pudonneen N. Chamién etydi. Turussa 1932 pidetyn konsertin käsiohjelmassa mainitaan sen käsikirjoituksen olevan Bodalewille omistettu. Bodalew itsekin harrasti hiukan sävellystä ja häneltä on julkaistu ainakin Espanjalainen tanssi (Petri Sariola, piano).
Bodalew saavutti asemansa Pariisissa ahkeralla työskentelyllä muutamassa vuodessa. 1930-luvun alussa hän voitti kansainvälisen Chopin-kilpailun, johon otti osaa yli 50 pianistia. Voiton ansiosta hänet valittiin esittämään Chopinin teoksia mykkään elokuvaan Pariisin Gaumont Palace -teatterissa. Kyseessä oli todennäköisesti Henry Rousselin elokuva La valse de l’adieu. Kokemus on varmasti ollut nuorelle pianistille melkoinen, sillä kyseinen teatteri oli valtava. Saliin mahtui vuoden 1930 jälkeen 6000 katselijaa. Kovin pitkäaikaista pestistä tuskin tuli. Ranskalainen elokuva oli vain hiukan amerikkalaisesta jäljessä siirryttäessä äänielokuvaan. Ranskalaisten kunniaksi on sanottava, että Gaumont Palacessa oli kyllä jo 1910 esitelty kuvan ja äänen synkronointia Chronophone-systeemillä ja äänen voimakkuuden sanotaan riittäneen 4000 hengen katsomolle.
Gaumont Palace -teatteri
Luonnollisesti Chopinin teokset olivat myöhemminkin Bodalewin ohjelmiston kulmakivenä. Hänen soitossaan näyttää arvostelujen perusteella olleen annos romanttista häilähtelevyyttä, joka saattoi aiheuttaa hämmästystä kuuntelijoissa. Kerran hänen soittaessaan jossakin salongissa Chopinia oli Alfred Cortot tullut sisään. Tämä oli todennut närkästyneenä: ”Kuinka te voitte soittaa Chopinia tuolla tavalla!” Bodalew oli itsetietoisesti vastannut: ”Minun sormeni ovat erilaiset kuin teidän sormenne.” Vastaus oli ymmärrettävissä kahdella tavalla. Cortot’n käsi oli todella hiukan erikoislaatuinen. Toisaalta Bodalew oli korostetun itsetietoinen persoonallisuus, jopa siinä määrin, että saattoi olla korostetun vaatimaton. Ei hän lähtenyt muuttamaan tulkintojaan, elleivät ne olleet sopusoinnussa hänen persoonallisuutensa kanssa. On hyvin kuvaavaa, että eräällä viimeisistä pianopedagogiikan luennoistaan Helsingin Konservatoriossa hän esitti Chopinin b-mollisonaatin surumarssin analysoiden sen kolmella eri tavalla: Horowitzin, Neuhaus-Gilelsin ja omansa.
Kuuluisin Pariisiin ilmaantunut emigranttipianisti oli tietenkin Vladimir Horowitz. Bodalew kävi kuuntelemassa yhden Horowitzin ensimmäisistä konserteista siellä. Konsertin jälkeen tiedusteli tuolloin myös Pariisissa oleskellut Antti Halonen arkaillen Bodalewilta, mitä mieltä tämä oli Horowitzista. Bodalew vastasi: ”Chopinin masurkoissa hän on lyömätön.” Kun kuuntelee Horowitzin 30-luvulla levyttämiä Chopinin masurkoita, ymmärtää vastauksen mielekkyyden.
Kerran Bodalew kävi koesoitolla Arturo Toscaninille. Tämä olisi ollut valmis ottamaan hänet solistikseen, mutta koesoitossa mukana olleen Vladimir Horowitzin mielestä jotain kai puuttui. Horowitz oli 1933 avioitunut Toscaninin Wanda-tyttären kanssa, joten koesoiton on täytynyt tapahtua joskus tuon vuoden jälkeen. Jonkinlaisena revanshina voidaan pitää sitä, että Bodalew tarkkakorvaisena miehenä kopioi levyltä Horowitzin esittämän Carmen-fantasian ja esitti sitä toisinaan. Ilmeisesti Bodalew ei kuitenkaan koskaan tullut kirjoittaneeksi sitä paperille. Vielä viimeisessä konsertissaan Bodalew esitti Brahmsin Paganini-muunnelmista Horowitzin valikoiman.
1936 Bodalew solmi viisivuotisen sopimuksen impressaario Jean-Pierre Dubois’in kanssa. Hän esiintyi merkittävissä salongeissa Pariisin ohella Lontoossa, Biarritzissa, Dinardissa ja Belgiassa. Hän konsertoi myös tenori Grégor Grichinen kanssa ja esiintyi Ranskan radiossa. Biarritzissa Bodalew esiintyi syksyisin ja pääsiäisenä Jean Cubilesin johtaman orkesterin solistina. 30-luvulla Bodalew toimi myös laulumaestro Fernando Torellin assistenttina. Suomeakaan Bodalew ei unohtanut vaan kävi täällä 30-luvulla monta kertaa.
Toisen maailmansodan syttyminen keskeytti Bodalewin kansainvälisen uran laajentamisen. Hänellä oli sopimus yleisamerikkalaisesta kiertueesta ja kesällä 1939 Lontoon Wigmore Hallissa pidetty konsertti oli menestys. Itse asiassa hän oli konsertoinut Lontoossa jo helmikuun 7. päivä samana vuonna. Saksan hyökkäys Puolaan alkoi 1. syyskuuta ja parin päivän kuluttua Ranska julisti yhdessä Iso-Britannian kanssa sodan Saksaa vastaan. Kun muistetaan, miten 1. maailmansodassa Saksan joukot olivat jo Pariisin porteilla, niin kansainvälisellä passilla liikkuvalla taiteilijalla ei varmaan sellaisissa oloissa tuntunut olevan suuria mahdollisuuksia elannon hankkimiseen.
Mutta miksi Suomeen eikä Amerikkaan? Kenties siksi, että Bodalew ei puhunut englantia ja häntä sitoivat Suomeen sekä kieli että nuoruuden tuttavuudet. Kasvattiäitikin oli elossa. Suomeen tullessaan hän ei mahdollisesti tiennyt, että myös hänen Juri-veljensä vaimoineen oli emigroitunut Suomeen. He tapasivat jossain vaiheessa ja asuivatkin sitten jonkin aikaa samassa talossa. Omaa äitiään Bodalew ei lapsuuden jälkeen tavannut enää koskaan. Hän tiesi tämän olevan elossa ja äiti tiesi pojan olevan pianisti, mutta Stalinin elinaikana yhteydenotto olisi ollut vaarallista. Stalinin kuoleman jälkeen Bodalew otti osoitteen selville ja matkusti äitiään tapaamaan. Sisar avasi oven ja sanoi, että tulit liian myöhään. Äiti oli kuollut hiukan aikaisemmin.
Bodalewin tapauksessa on otettava huomioon, että hän oli syntyperältään venäläinen ja venäläiset kaipaavat jostain syystä aina kotimaahansa Kun Shura Cherkassky 30-luvulla kävi Viipurissa, hän matkusti Rajajoelle ja vain katseli rantapenkalta synnyinmaataan. Bodalew seurasi tietyllä positiivisella asenteella Neuvostoliiton tapahtumia, vaikka hän oli jo varhain tietoinen historiallisesta realiteetista. Hän oli Suomi-Neuvostoliitto-seuran jäsen eikä ollut sattuma, että juuri hän sodan jälkeen sittemmin matkusti valtuuskunnan mukana sodan jälkeen Neuvostoliittoon. Talvisota syttyi 30. marraskuuta 1939, mutta poliittinen tilanne oli kiristynyt jo aikaisemmin. Voimasuhteet huomioiden oli odotettavissa Neuvostoliiton valtaavan Suomen. Voidaan spekuloida sillä, ajatteliko Bodalew vaikkapa vain alitajuisesti, että hän ikään kuin pääsisi takaisin synnyinmaahansa.
Realiteetit olivat sitten toiset. Mottimetsäänhän pianistimme ensimmäiseksi Suomeen tultuaan joutui, vaikka ryhtyikin sitten pian konsertoimaan. Marraskuun 9. päivänä hän antoi Chopin-konsertin varattomien reserviläisperheitten hyväksi. Selim Palmgrenin arvostelu ilmestyi ajan tavan mukaan heti seuraavana päivänä Hufvudstadsbladetissa:
Orest Bodalews Chopin-afton till förmån för medellösa reservisters familjer var talrikt besökt. Man lyssnar numera med nöje och behållning till Bodalews spel. Till exempel h-mollsonaten, vilken han i förbigående sagt spelade här för cirka ett år tillbacka gjorde ochså denna gång starkt intryck, icke minst tack vare pianistens remarkabla manuella kunnande, men också genom den psykologiska och dramatiska konsekvens och kraft han utvecklade. Detsamma kan också sägas om Bodalews grepp på G-mollballaden, vilket ofta spelade men också misshandlade stycke i går lät friskare än mången gång tidigare. Och mera pärlande skalor och arpeggier än Bodalew presterade i Fiss-durimpromptut får man sällan höra, för att inte tala om elegansen i den som extranummer givna B-durpolonesen. Alltsamman var som sagt förstklassigt och trevligt men framför allt förtjänar Orest Bodalews vackra tanke erkännande och tacksamhet.
Vuoden 1940 keväällä Bodalew antoi jälleen Helsingissä kaksi hyväntekeväisyyskonserttia mm. Viipurin hädänalaisten hyväksi. Hän konsertoi lisäksi paljon Helsingin ulkopuolella, hänenhän oli elettävä soitollaan. Kaikkien konserttien arvosteluitten kerääminen olisi toivottoman suuri tehtävä. Bodalew käytti sekä Fazerin että Westerlundin konserttitoimistoja. Ainakin Fazerin konserttitoimiston arkistossa ovat vain Helsingissä pidettyjen konserttien arvostelut. Vanhassa kotikaupungissaan Viipurissa Bodalew konsertoi vain kaksi viikkoa ennen sen valtausta. Yleisesti ottaen arvostelut näyttävät olleen aina positiivisia. Tekniikkaa kehutaan, tulkinnasta saatetaan esittää joitain varauksia. Yleisö oli yleensä innostunutta, kerran Lisztin La Campanellan esityksen jälkeen koko yleisö nousi seisomaan.
Kuriositeettina tulkoon lainatuksi, mitä sota-aikana ilmestyneessä lehdessä Lappland Kurier kirjoitettiin Bodalewista marraskuussa 1943: ”Finnland besitzt in ihm einen seiner grossen Pianisten, deren künstlerisches Wirken über die Grenzen der eigenen Heimat hinaus Kunde gibt von der Musikliebe und der musikalischen Gestaltungskraft des finnischen Volkes.”
Tässä yhteydessä on syytä miettiä, miten Bodalewiin vaikutti Suomessa vallitseva voimakas venäläisviha. Hän toki sosiaalisesti edusti kommunismista kärsinyttä ylempää porvaristoa ja toimi sodan aikana maanpuolustuksen hyväksi omalla tavallaan. Toisaalta hänestä saatettiin puhua ”löytönä Viipurin takapihalta” ja joillakin tahoilla oli ajatuksena, ”ettei tätä ryssää pitäisi päästää valtaan täällä Suomessa”. Mitä tulee Viipuriin vuonna 1918, niin siellähän oli pahimmillaan ollut käynnissä etninen puhdistus. Venäläisen pikkupojan arvo ei ollut kovin korkealla, vaikka olisikin osannut soittaa hiukan pianoa. Pinnanalaisen suomalaisen venäläisvihan on täytynyt olla yksi Bodalewin elämän stressitekijöistä.
1920- ja 30-luvun arvosteluissa korostetaan usein, että Bodalew oli erityisesti nuoren yleisön suosiossa. Tulee ajatelleeksi, että tätä nuorta polvea ei venäläisviha enää vaivannut niin kuin vanhempaa, henkilökohtaisesti kärsinyttä polvea. Jonkinlaisena nojatuolista sinkoutuneena mustamaalauksena voitaneen pitää sitä, että eräässä tukholmalaisessa arvostelussa sanotaan Bodalewin olevan ”Helsingissä asuva venäläinen pianisti.” Kyllähän Bodalew Suomessa enimmäkseen koettiin ikään kuin omana poikana ja tukholmalainen määritelmä herätti täällä närää. Vuodesta 1945 Bodalew oli Suomen kansalainen.
Bodalewin tulo vakituisesti Suomeen sekoitti jonkin verran kotimaisten pianistien arvojärjestystä. Romanttis-virtuoosisen ohjelmiston alueella hänellä ei ollut kilpailijaa. Klassisemmassa ohjelmistossa Ernst Linko oli tietenkin omaa luokkaansa. Kerttu Bernhard näyttää myös olleen äärimmäisen vakuuttava, ja hän oli herättänyt huomiota ulkomaillakin, mutta hän kuoli liian varhain 1944, eikä ennättänyt edes tehdä levytyksiä. Kurt Walldén omasi briljantin ranskalaistyyppisen jeu perlé -tekniikan, työskentely lakimiehenä vain vei häneltä osan harjoitteluajasta. Sitten oli tietysti muitakin vakuuttavia persoonallisuuksia kuten Rolf Bergroth ja Maire Halava, mutta kellään heistä ei ollut Bodalewin temperamenttia ja värikästä näkemystä. Ja juuri tästä yleisö tuntui pitävän, arvosteluissa tuon tuostakin mainitaan nimenomaan suuri yleisönsuosio.
Parhaimmillaan näyttää Bodalew saaneen kaikilta kriitikoilta pelkkää kiitosta. Sellaisen konsertin hän piti marraskuussa 1938 Helsingissä. Svenska Pressen -lehdessä kirjoitti nimimerkki L.F. 19. marraskuuta:
Orest Bodalew hade i går en särdeles lycklig afton; pianistiskt betraktat var hans spel av hög internationell klass, förbluffande lätt, klart och träffsäkert, energiskt, därtill under alla omständigheter fulländat klangskönt. Jämbördig var den konstnärliga gestaltningen av så vitt skilda uppgifter som t. ex. Beethovens 32 variationer och Chopins b-moll-sonat; det av alla elever misshandlade variationsverket framstod i frisk och fängslande stilren skiftningsrikedom, och pianistens tolkning av sonaten kunde väl mäta sig med alla dem som förekommit här på senare tiden, varförutom den i absolut teknisk avslipning överträffade en hel del av dem.
Att de eleganta och briljanta moderna franska och spanska etc. kompositionerna skulle utmärkt lämpa sig för honom, kunde man förutse. Herr Bodalews framgång var således stor och allsidigt välförtjänt.
Bodalewin ohjelmisto oli melko laaja. Jo vuodenvaihteessa 1934-35 hän piti Pariisissa viiden konsertin sarjan säveltäjäniminä Beethoven, Schumann, Chopin, Liszt ja ”Musique finlandaise et russe”. Viimemainitusta kirjoittivat Courrier Musical -lehdessä Henri Petit sekä nimimerkki J.S: ”La Tarantella de Palmgren permit à M. Bodalew de faire admirer sa grande virtuosité, surtout on a admiré des études de Scriabine, jouées par un vrai poète de piano. ”
Ne säveltäjät, joiden nimiä ei juuri Bodalewin ohjelmistossa tapaa, olivat Bach ja Mozart. Beethovenin sonaateista Bodalew soitti ainakin Kuutamosonaattia, Pastoraalisonaattia sekä Appassionataa. Lempisonaattinsa hän sanoi olevan D-duurisonaatti op.10/3. Se oli 30-luvulla myös Rahmaninovin ohjelmistossa; varmaan Bodalew oli kuullut sen Rahmaninovin soittamana.
Suomi kuului musiikkikulttuuriltaan enemmän saksalaisen kuin ranskalaisen tai etelämaalaisen taiteen piiriin. On ymmärrettävää, että täällä oltiin tarkkoja niin sanotusta tyylipuhtaudesta, siirryttiinhän tuohon aikaan Urtext-laitosten aikakauteen. Sellainen suuri pianisti kuin Eduard Erdmann vaati Chopinin teoksissakin alkuperäisten pedaalimerkintöjen tarkkaa noudattamista, mikä kyllä oli lähinnä absurdia. Kun suomalaisissa arvosteluissa joskus esiintyi huomautuksia epätavallisista klassikkonäkemyksistä, on se nähtävä aikansa ja kulttuurinsa valossa. Liszt ja Leschetizki, jotka olivat lähellä Beethoven-traditiota, olivat vielä olleet ärsyyntyneitä kuivasta ja arkaaisesta tavasta tulkita Beethovenia.
Vaikka Bodalew esiintyi monien maiden radiolähetyksissä, hänen soitostaan on tähän mennessä tullut esiin vain kolme näytettä. Ne ovat säilyneet sattumalta Lohjan Yhteiskoulun uuden koulurakennuksen vihkiäisistä vuonna 1955. Kyseisen tallenteen syntyhistoria on poikkeuksellinen. Koulun rakennustöitä valvonut koulun johtokunnan ja rakennustoimikunnan puheenjohtaja, agronomi Eino Karrakoski oli uupunut hankkeen myötä eikä jaksanut osallistua vihkiäisjuhlaan. Niinpä Lohjan Puhelin Oy:n ja Iskumetalli Oy:n toimesta tilaisuus välitettiin hänelle suoraan kotiin, mahdollisesti puhelinlankoja pitkin. Samassa yhteydessä tilaisuus nauhoitettiin ja nauhoitus unohtui sitten vuosien varrella koulun ”romutavaroitten” joukkoon.
Bodalew aloitti ohjelmansa sovituksella Bachin ”gavotista” [kappale ei ole Bachin gavotti vaan bourrée h-molliviulupartitasta (Saint-Saënsin sovituksena)] :
Suomeen tulo 1939 muutti myös Bodalewin henkilökohtaisen elämän. Hän asettui Helsingissä asumaan keskustassa sijaitsevaan hotelliin ja ihastui sen nuoreen omistajattareen Astrid Engmaniin. He solmivat avioliiton 1940 ja muuttivat vähitellen kokonaan asumaan Nummelassa sijainneeseen Engmanien huvilaan. Pianistin ei enää tarvinnut pelätä häiritsevänsä naapureita harjoittelullaan. Itse asiassa huvilasta purettiin yksi väliseinäkin, jotta pienelle flyygelille olisi saatu parempi akustiikka. Perheeseen syntyi kolme lasta, joista yksi on tätä kirjoitettaessa vielä elossa.
Toisen maailmansodan päätyttyä alkoi kiinnostus konserttielämää kohtaan hiipua. Radion ohjelmisto oli monipuolistunut ja äänilevyjäkin oli jälleen saatavilla. Bodalew alkoi vähentää esiintymisiään, sillä voiton puolelle pääseminen ei enää ollut lainkaan varmaa. Koululaiskonsertit olivat toki siinä suhteessa turvallisia ja niissä oli syytä soittaa hiukan kevyempää ohjelmistoa kuten valsseja. Bodalew keskittyi opettamiseen ja kanankasvattamiseen. Kiinnostus viimemainittuun ei ollut heikentynyt ulkomailla vietettyjen vuosien aikanakaan. Eräs Bodalewin opintotoveri muisteli, että Berliinissä työajan päätyttyä he menivät melkein aina suoraan eläintarhaan ja nimenomaan kanojen luo. Ranskassa ja Englannissakin konserttien ja kutsujen lomassa saatettiin todeta pianistin juhlapuvussa hävinneen kartanoiden ja linnojen takapihoille kanoja katsomaan. Antti Halosen kertoman mukaan markiisitar d’Arquanquen linnassa Biskajanlahden rannalla tällainen luvaton pistäytyminen herätti suoranaista pahennusta.
Nummelassa Bodalew lopulta saattoi toteuttaa lapsuuden haaveensa, oman kanalan. Hän saikin hoidokeistaan monia palkintoja ja Blüthner-flyygelin viereen kasvoi 9-kielinen kana-alan ammattikirjasto. Ei hän ollut harrastuksineen mitenkään yksinäinen hahmo musiikkimaailmassa. Benjamino Giglillä oli suuri kanafarmi, samoin pianisti Arsenievillä mallikanala Belgiassa. Kanala oli myös kuuluisalla saksalaisella kamarilaulaja Arno Schellenbergillä, jonka Suomen-kiertueen Bodalew säesti. Schellenberg oli opiskellut Berliinissä 20-luvun lopulla ja he olivat mahdollisesti tavanneet toisensa jo silloin. Sergei Prokofjevilla ei ollut kanalaa, mutta oleskellessaan 1920-luvun alussa Ettalissa, Baijerissa, hän hankki itselleen hautomakoneen, jonka onnistunutta toimintaa seurasi tarkasti.
Bodalewin kanaharrastuksesta kerrottiin hauska tapahtuma. Eräänä sunnuntaina pianisti Martti Paavola tuli käymään Bodalewin luo Nummelaan, yllään tietenkin moitteeton valkea kesäpuku. Bodalew oli juuri paitasillaan heittelemässä kanankakkaa. Paavola huomautti, että ”kuinka sinä taiteilijana viitsit tehdä tuollaista”. Bodalew iski talikkonsa lantaan ja loihe lausumaan: ”Perkele, kun mie kaks päivää harjoittelen niin kyllä mie ainakin viis kertaa siun ohjelmistois soitan.” Mikä varmaan pitikin paikkansa.
Toisinaan Bodalew kävi vierailulla Järvenpäässä Halosenniemessä. Antti Halonen kertoo tästä:
Järvenpäässä käydessään Bodalew vieraili myös Ainolassa soittamassa Sibeliuksen pianosävellyksiä. Antti Halosen kertoman mukaan ”setä oli aivan ällistynyt, että hänen sävellyksiään voitiin tulkita sillä tavalla”. Vuodelta 1955 on säilynyt Bodalewin tulkinta Sibeliuksen a-mollietydistä ja ainakin tämä tulkinta on klassinen. Staccatot osuvat paikoilleen puhtaina.
Sodan päätyttyä Bodalewille tarjoutui ensimmäisen kerran tilaisuus käydä synnyinmaassaan. Neuvostoliiton valtion kulttuurijärjestö VOKS kutsui Suomesta vierailulle kulttuurivaltuuskunnan, jonka jäsenet valitsi Suomi-Neuvostoliitto-seura. Muusikkojäseniksi valittiin Selim Palmgren ja Orest Bodalew. Palmgren oli Sibeliuksen jälkeen edustavin suomalainen säveltäjä ja lukenut aikanaan koulussa venäjää. Bodalew oli Suomi-Neuvostoliitto-seuran jäsenenä ja kansainvälisenä pianistinimenä looginen valinta. Seurueen matka alkoi 17. syyskuuta 1945 ja se sai erittäin vieraanvaraisen vastaanoton kaviaareineen kaikkineen. Bodalewin kannalta on kiintoisaa, että sekä hän että Palmgren esiintyivät vastavuoroisesti Suomen lähetystössä järjestetyssä vastaanotossa. Ei ole tiedossa, nauhoitettiinko heidän esityksiään tuolloin. Teoriassa Bodalewilla olisi ollut myös tilaisuus tavata vuosien jälkeen Sergei Prokofjev, mutta tämän ilmoitettiin viettävän aikaansa säveltäjien lepokodissa.
Moskovan konservatorion johtaja Vissarion Shebalin kutsui kuitenkin Palmgrenin ja Bodalewin laitokseensa yli neljän tunnin vierailulle ja jälleen tarjolla oli Suomessa sota-aikana harvinaisiksi käyneitä herkkuja viiniä, hedelmiä, kahvia ja kakkua. Stalinia muusikkomme eivät ennättäneet tapaamaan, vaan he palasivat yhdessä Urho Kekkosen kanssa takaisin Suomeen ennen muuta valtuuskuntaa.
1947 Bodalew matkusti Pariisiin alun perin ulkomusiikillisissa merkeissä, todennäköisesti tulkkina. Hän oli kuitenkin pianistisesti hyvässä kunnossa ja matka sai toisenlaisen käänteen. Siitä on jäljellä nimimerkillä ”A de T” laadittu selostus. Osittain lukukelvottomaksi nuhraantuneena säilyneessä kopiossa hän kutsuu Bodalewia epiteetillä ’suuri suomalainen pianisti’ ja jatkaa mm:
Mikä hieno ajatus olikaan, että O.B. tuli viettämään pari päivää Ranskassa. Monet meistä, jotka muistimme O.B:n ennen sotaa pitämät konsertit, olimme miettineet, mitä hänelle oli tapahtunut. Uutisten puuttuminen oli huolestuttanut meitä hiukan. Lopulta, ilman mitään mainontaa siitä, että O.B. oleskeli Pariisissa, levisi uutinen, että O.B. oli hengissä ja ystäviensä ja ihailijoidensa vaatimuksesta oli päättänyt esiintyä pariisilaiselle yleisölle. Ilolla suuntasimme kulkumme kohti Pleyel-salia, jossa tuo ainutlaatuinen konsertti pidettiin 13.5.1947. O.B:n väkevä ja osuvasti valittu ohjelmisto osoitti kaikille niille onnekkaille, jotka olivat mahtuneet saliin, että tämä taiteilija oli yksi tuon ajan huomattavimmista pianovirtuooseista. Moitteettoman puhtaat äänensävyt tekevät hänestä ihanteellisen tulkin suurille, pianolle säveltäneille mestareille. Uskallan toivoa, että O.B:n saamat kiihkeät suosionosoitukset innostavat tämän taiteilijan ilmoittamaan pian seuraavan Pariisin konserttinsa ajankohdan.
Kun Bodalewin pariisilaiset tuttavat kuulivat, että hänellä oli Suomessa poika, he antoivat tuliaislahjaksi leikkipyssyn. Bodalew oli kuitenkin saanut sodista tarpeekseen ja oli heittänyt pyssyn Seineen. — Seuraavaa konserttia Pariisissa ei tullut enää milloinkaan. Bodalewin nimi tuli siellä esiin seuraavan kerran, kun radiossa kerrottiin hänen kuolemastaan.
Kotimaassa hän jatkoi uraansa harvenevaan tahtiin. 50-vuotiskonsertin arvostelussa kirjoitti nimimerkki T.P Uudessa Suomessa:
Äskeinen merkkipäivä antoi konsertille juhlan tuntua siitäkin huolimatta, että varmaan lumimyrsky oli syynä sangen vähälukuiseen kuulijakuntaan. Mutta pianisti sai kukkaistervehdyksissä ja runsaissa suosionosoituksissa tuntea yleisönsä kiitollisuuden. Suurien linjojen tehtävät, Bach-Busonin Chaconne ja Lisztin h-mollisonaatti alkoivat ohjelman. Temperamentikkaissa esityksissä tuntui varsinkin Bach jäävän pianistille vieraammaksi, mutta varsinkin ohjelman jälkiosastossa kuultiin sitä Bodalewia, jolla aina on ollut välitön kosketus yleisöön. Chopinin, Albenizin, Dohnanyin, Hatshaturjanin ja Lisztin tunnetta ja rytmillistä eloa vaativissa virtuoositehtävissä kukki romanttinen näkemys ja säkenöi rytmi. Taiteilija silminnähtävästi tulkitsi teokset suuren inspiraation vallassa.
Yleisradiossa Bodalew näyttää esiintyneen harvoin. 1950 joulukuussa hän soitti 20 minuutin ohjelman, jossa olivat Schubert-Lisztin Gretchen am Spinnrade ja Serenadi, Lisztin Puron reunalla ja Valse oubliée sekä Paganini-Lisztin Andantino capriccioso. Vuoden 1951 marraskuussa hän soitti toisen 20 minuutin ohjelman, jossa olivat Franckin Preludi, fuuga ja muunnelmia, Faurén Nokturno sekä Ravelin Veden leikkiä. Orkestereitten solistina Bodalew esitti Suomessa ainakin Lisztin A-duurikonserton sekä 1945 Shostakovitshin 1. pianokonserton. Entisen vihollismaan musiikin esittäminen julkisesti ei ollut aivan itsestään selvää, ja salissa olikin ollut tyhjiä paikkoja. Antti Halonen oli kuunnellut teosta etukäteen Shostakovitsin omana levytyksenä ja totesi Taiteen maailmassa: ”Orest Bodalew ei jäänyt säveltäjästä jälkeen. Hän irroitti flyygelistään kristallinkirkkaita kuvioita ja kirjoitti uuden suurteoksen esittävän suomalaisen pianotaiteen historiaan.”
1950-luvulla Bodalewin oikea paikka olisi ollut Sibelius-Akatemian professorina. Tämän olisivat oikeuttaneet hänen pedagoginen kokemuksensa ja taiteellinen kapasiteettinsa. Sibelius Akatemiassa kuitenkin suosittiin syntyperäistä suomalaista, eikä Bodalew sinne itse hakenutkaan. Timo Mikkilä oli pianistina jatkanut kehittymistään ja monet hänen oppilaistaan olivat pitäneet ensikonsertin. Ilmari Hannikaisen äkillisen kuoleman jälkeen hän oli 1955 ikään kuin itseoikeutettu professuuriin.
Bodalew ryhtyi elannokseen opettamaan sekä yksityisesti että Helsingin Kansankonservatoriossa. Oppilaat olivat enimmäkseen harrastelijoita, mutta parhaimmat heistä saavuttivat täysin ammattimaisen tason. Bodalewin kaikista oppilaista ei ole säilynyt nimiluetteloa, mutta lukuisimmillaan heitä oli samanaikaisesti monia kymmeniä. Heitä saattoi tulla tunnille Saarijärveltä ja Oulusta saakka. Se jos mikä on osoitus vankasta pedagogisesta taidosta. Ja kun Bodalewin arkku kuljetettiin hautaan, sitä kantoivat hänen oppilaansa.
Viimeisiä musiikkialalle ryhtyneitä, jotka juuri ja juuri ennättivät olla Bodalewin oppilaina, olivat Heli Ignatius, Tapani Länsiö ja Marjatta Meritähti. Bodalewin opetusta jatkamaan saatiin noihin aikoihin Suomeen siirtynyt Izumi Tateno, hänkin kansainvälisen luokan kyky. Tatenolla ei vain aluksi ollut ihan tarkkaa käsitystä oppilasjoukkonsa tasosta. Tateno saattoi optimistisesti antaa oppilaan harjoiteltavaksi viikossa vaikkapa jonkun konserton tai sonaatin osan. Kansankonservatoriossa sen sijaan voitiin keväällä julkisesti esitettävän kappaleen harjoitteleminen aloittaa jo syksyllä!
Kuten usein käy, oppilaat omaksuivat Bodalewin oman soittotavan. Silmiinpistävin piirre oli hartioitten alhaalla pitäminen turhan jännityksen välttämiseksi. Muutaman sormitusvihjeen perusteella näyttää siltä, että Bodalew ei välttänyt soittamista mustien koskettimien välissä missään asemissa. Hänen omassa Blüthner-flyygelissään olivat sormien päät kuluttaneet selvät merkit koskettimiston kannen seinämään. Bodalewin sormet eivät olleet mitenkään erityisen pitkät, joten kulumisen on täytynyt johtua niin sanotusti koskettimiston sisällä soittamisesta.
Viimeisinä vuosinaan Bodalew laati kolmiosaisen Helsingin Kansankonservatoriolle omistetun pianokoulun, joka oikein käytettynä tarjoaa järjestelmällisiä harjoituksia tiettyjen ongelmien ratkaisemiseksi. Toisen osan alkulauseessa hän kirjoittaa: ”Nämä harjoitukset perustuvat omaan koulutukseeni ja menetelmiin, joita olen saanut prof. Neuhausin erittäin valaisevasti (sic!) v. 1961 ilmestyneestä teoksesta.” Vuonna 1964 Bodalew matkustikin Moskovaan konsultaatiomatkalle jo vakavasti sairaan Heinrich Neuhausin luokse. Hän esitti konserttiohjelmansa Neuhausille tämän kotona. Neuhaus oli ihastunut ja lausui, että tällaisia pianisteja ei enää synny. Schumannin toccatasta hän sanoi, että heillä on tapana esittää sitä hiukan erilaisemmalla otteella ja hän näytti tämän tavan Bodalewille. Ei ole tiedossa, että minkälaisesta otteesta oli kysymys. Viimeisessä konsertissaan Bodalew soitti kyseisen toccatan ja tulkinnassa oli havaittavissa tiettyä teknistä miedontumista. Bodalew selitti myöhemmin, ettei hän ollut vielä orientoitunut Neuhausin näyttämään tapaan. Neuhaus antoi myös muutamat parhaat oppilaansa Bodalewin opetettaviksi ja on spekuloitu siitä, olisiko ollut keskustelua vakituisemmasta opetussuhteesta.
Aivan elämänsä viime vaiheessa Bodalew ryhtyi opettamaan myös Lahden musiikkiopistossa, mutta tämä työ jäi muutamaan kuukauteen hänen kuollessaan äkillisesti sydänkohtaukseen Helsingissä 1.3.1965 vain 58-vuotiaana. Työmäärään nähden oli ällistyttävää, että hän pystyi ylipäänsä soittamaan vaikeita virtuoosis-romanttisia numeroitaan. Lisäksi hänen kotonaan olleen Blüthner-flyygelin kosketus oli poikkeuksellisen kevyt. Ja millaisella voimalla ja temperamentilla hän kuitenkin selvitti suvereenisti sellaiset kappaleet kuin Balakirevin Islamey, Lisztin E-duuripoloneesi tai Chopinin h-mollisonaatti.
Harvoin on taiteilijan kuolema sattunut uran kannalta ikävämmällä hetkellä. Bodalew oli 1964 pitänyt kolme huomiota herättänyttä pianoiltaa. Jo uransa alussa hän oli ollut etenkin nuoremman yleisön erityissuosiossa. Nyt olivat nuoret arvostelijat Seppo Nummi, Erkki Salmenhaara, Tapio Metsä ja Ilkka Oramo innoissaan. He eivät olleet kuulleet kenenkään kotimaisen pianistin esittävän tällaisia tulkintoja. Bodalew itsekin hiukan ihmetteli heidän kehumisiaan.
Välittömästi Bodalewin kuoleman jälkeen katsottiin Yleisradion arkistosta, olisiko siellä säilynyt hänen tulkintojaan. Niitä ei tietenkään ollut. Nauhojen kalleuden takia suuri määrä ainutlaatuisia tulkintoja meni ns. ampumoon ja niihin äänitettiin sitten jotakin muuta. Oikea tapa olisi ollut ennen ylipyyhkimistä ottaa yhteys kyseisiin taiteilijoihin ja kysyä olisivatko he kiinnostuneita siitä ja siitä hinnasta ostamaan nauhan itselleen.
Bodalewin konsertti Helsingin Konservatoriossa 10. helmikuuta 1964 äänitettiin kelanauhurilla ja kyseinen nauha soitettiin laitoksessa hänen muistotilaisuudessaan. Kun jälkeenpäin nauhaa kyseltiin, sen ilmoitettiin kadonneen. Nauhoittaja oli nuori Bodalewin oppilas, kenties hiukan kokematon. Ehkä hän pyyhki vahingossa konsertin yli, nauhat kun olivat kalliita. Tai ehkäpä hän oli lähettänyt nauhan äidilleen Brasiliaan tai sitten perhe säilytti nauhaa olettaen sillä olevan taloudellista arvoa myöhemmin. Arvoitusta ei ole ratkaistu.
Bodalew tiettävästi nauhoitti kerran pystypianolla malliksi tälle brasilialaiselle oppilaalle tämän läksynä olleen Bachin sävellyksen. Tämänkään nauhoituksen säilymisestä ei ole tietoa. Kerrottiin myös, että joskus useita vuosia aikaisemmin olisi nauhalla ollut epävireisellä pianolla soitettu Chopinin Tarantella. 1946 Bodalew esiintyi yhdessä Lea Piltin kanssa Suomen Moskovan-lähetystössä itsenäisyyspäivän juhlassa. He esittivät Suomen lähetystön lipuin ja vaakunoin koristellussa juhlasalissa Sibeliuksen, Kuulan ja Melartinin lauluja. Magnetofoneja oli olemassa, mutta käytettiinkö niitä musiikin tallentamiseen on epävarmaa. Ainakaan tilaisuudesta otetussa kuvassa ei mikrofoneja ole näkyvissä. Bodalew kävi Neuvostoliitossa myös Anna Mutasen ja Yrjö Ikosen kanssa. Mahdollisesta nauhoituksesta ei ole tietoja. Menetettyjen tallennusmahdollisuuksien huippuna mainittakoon epävarma tieto, että Bodalew olisi hiukan ennen kuolemaansa neuvotellut konsertissa soittamiensa Skrjabinin etydien levyttämisestä.
Tämän kirjoittaja kuuli Bodalewin soittoa ensimmäisen kerran tämän konsertissa 1950-luvulla. Bodalew vaikutti ikäistään vanhemmalta, mutta päivän selvää oli, että lavalla oli asiansa osaava tekijämies. Jokin kokonaisuudessa ei jostain syystä tosin aivan vakuuttanut. Kirjoittaja oli tuolloin pianonsoittoharrastuksensa alussa, esitettyjen kappaleitten nuotteihin ei ollut tullut perehdyttyä. Kun omassa soitossa joutui askartelemaan alkeitten parissa ja soiton piti opettajien vaatimuksesta olla ennen kaikkea puhdasta ja selvää, niin Bodalewin värikylläinen tyyli tuntui jotenkin oudolta. Eräs opiskelutoveri tuumi: ”Se Bodalew on sellainen louskuttaja”. Jokin esityksissä jäi kuitenkin kaihertamaan mielessä. Jäi sellainen vaikutelma, että tässä oli kyseessä merkittävämpi näyte pianistisesta traditiosta, kuin mitä omat opettajat edustivat. Ja mitä lavakäyttäytymiseen tulee, niin mieleen jäi Bodalewin tapa pitää käsiään kumartaessaan rystyset yleisöön päin. Oliko hän omaksunut sen joltakin auktoriteetilta? Voisi kuvitella, että Erich v. Stroheim itävaltalaista upseeria näytellessään pitäisi käsiään samalla tavalla.
Seuraavaa kuuntelukertaa olikin sitten odotettava kymmenisen vuotta. Helmikuun 10. päivänä 1964 piti Bodalew yllättäen konsertin Helsingin kansankonservatorion flyygelirahaston hyväksi. Pieni sali oli tupaten täynnä yleisöä. Bodalew oli valinnut ohjelmaansa vanhoja leipäheittojaan, jotka katsoi varmasti osaavansa, vaikka pääosa ajasta menikin opetustyössä. Hänhän oli sanonut, että kaksi tuntia päivässä riittää tekniikan ylläpitämiseen. Siihen tosin huomautti pianisti Matti Haapasalo allekirjoittaneelle, että ensin on pystyttävä pitämään konsertti Salle Gaveaussa, ja niitähän Bodalew oli tehnyt.
Salin perältä kuultuna kokemus oli mahtava. Flyygeli ei ollut täysmittainen konserttiflyygeli, mutta sen ääni täytti salin. Kaikkia esityksiä hallitsi vaikutelma suvereenista ja temperamentikkaasta pianistista, joka tiesi mitä tahtoi. Seppo Nummi kirjoitti Uuteen Suomeen erittäin positiivisen arvostelun, jossa kuitenkin huomautti, ettei pianisti salin trooppiseksi käyneessä lämpötilassa enää esittänyt Skrjabin-osastoa eli kolmea etydiä ennen konsertin päättänyttä Balakirevin Islameytä. Nummi ilmeisesti tarkoitti, ettei Bodalew katsonut jaksavansa esittää niitä, mutta tässä Nummi erehtyi. Bodalew yksinkertaisesti unohti niiden soittamisen. Kun hänen oppilaansa onnittelemassa käydessään huomauttivat asiasta, oli Bodalew vihaisena tokaissut: ”Te rontit ette muistuttaneet.”
Jotenkin vauhtiin päästyään Bodalew piti vajaan kolmen kuukauden kuluttua samoissa tiloissa toisen konsertin. Tällä kertaa uudella flyygelillä, joka ei kuitenkaan ollut täyspitkä konserttiflyygeli, sellaiset olivat laitokselle liian kalliita. Kriittisesti etupermannolta vasemmalta seurattuna vaikutelma oli jälleen sellainen, että mies osaa tehtävänsä. Nyt oli mukana viisi Skrjabinin etydiä, joista erityisesti jäi mieleen terssietydin tarkka ja nopea, mutta soinniltaan pehmeä tulkinta. Saman etydin soitti vähän myöhemmin nuori Matti Raekallio, mutta hän oli kuin ompelukone Bodalewiin verrattuna. Kirjoitin konsertista arvostelun Ylioppilaslehteen ja oikeastaan ainoana miinuksena huomautin, että Schubertin Es-duuri-impromptu kätkee itseensä muutakin kuin leikitteleviä juoksutuksia ja joviaalin tanssiaiheen, että sen perimmäinen olemus on ekstaattinen. Olin kuullut sen ennen Bodalewia Wilhelm Kempffin esittämänä ja Kempffhän oli sellainen velho, joka pystyi vaikka varastamaan kokonaisen sinfoniakonsertin pienellä ylimääräisellään. Kuten kerran nähtiin Helsingissä Kulttuuritalossa.
Es-duuri-impromptu on säilynyt Bodalewin soittamana vuodelta 1955. Mahdollisesti nauhankäännön takia lopusta jää puuttumaan puolitoista sivua, mutta tulkinta on täysin suvereeni. Muutamien bassosävelten erityinen korostus kertoo temperamentista ja romanttisen ajan tulkintojen vapaudesta.
Muista Bodalewin numeroista oli mielenkiintoista kuulla Fallan Tulitanssi, jonka esitys muistutti hyvin paljon espanjalaisen musiikin spesialistin Ricardo Viñesin levytystä. Muutamissa toccata-tyylisissä oikean käden toistuvissa soinnuissa kiintyi huomio siihen, että Bodalew ikäänkuin rentoutti oikeaa olkapäätään heiluttamalla sitä hiukan. Kyseinen paikka ei kuitenkaan ole mitenkään niin raskas, että se olisi vaatinut mitään rentouttamista. Lähinnä tulivat mieleen saksalaisen schlagerin sanat ”Warum vibst du mit den Schultern so sehr…” Eli oliko kyseessä rentouttaminen vai teatterillinen ele? Schumannin Sinfonisten etydien tulkinta oli elävä normaalitulkinta. Erityisen persoonallisena tulkintana jäi mieleen ylimääräisenä esitetty Chopinin valssi Ges-duuri op. posth. Se sai ymmärtämään Florent Schmittin lausuman arvostelussaan joskus 30-luvulla: ”Jokainen kerta kun Orest Bodalew esittää Chopinia, on Chopin pariisilaisille uusi ilmestys.”
Konsertointi ei loppunut tähän. Olin arvostelussani esittänyt toiveen, että seuraavan kerran saataisiin kuulla Bodalewin soittoa suuremmissa tiloissa ja se toive toteutui marraskuussa 1964. Taiteilijaa vaivasi ramppikuume, hän oli joutunut venäläiseen tapaan harjoittelemaan edellisenä yönä tuntikausia eikä varmaan ollut ennättänyt kovin pitkään nukkumaan. Niinhän hän oli tosin harjoitellut aktiivivuosinaankin Astrid-vaimon keittäessä suuressa tupakeittiössä lisää kahvia. Alkunumeroksi Bodalew oli viisaasti valinnut Franckin alun perin uruille säveltämän teoksen Preludi, fuuga ja muunnelmia. Päätösnumeroksi hän oli valinnut Dohnányin virtuoosisen Capriccion. Konsertin painavin anti oli Lisztin Dante-sonaatin tulkinta. Ilkka Oramo kirjoitti siitä sattuvasti Uudessa Suomessa 14.marraskuuta:
Esityksessä kiinnitti huomiota Bodalewin tapa lähestyä Lisztin maailmaa; tulkinta paljasti säveltäjässä transsendentaalin, maallisesta irtautuneen puolen – siinä oli kriisin olemassaoloa heijastelevaa irrationaalisuutta. Vaikka joidenkin ajatusten muotoilu jätti kuulijalle hieman epävarman tunnun, tämä esitys oli henkisiltä ulottuvuuksiltaan illan mittavimpia.
Tämän kirjoittajan muistiin kyseinen tulkinta on jäänyt ylipäänsä vaikuttavimpana suomalaisen pianistin konserttiesityksenä. Bodalew oli esittänyt Dante-sonaattia nuorena jo ennen ulkomaille lähtöään ja pystynyt syventymään siihen koko elämänsä ajan. Vaikea on kuvitella kenenkään nuoremman polven pianistin pystyvän samaan teknisistä avuistaan huolimatta.
Bodalewin viimeiseksi jääneessä konsertissa kiintyi heti Konservatorioon saapuessa huomio yleisön koostumukseen. Tuttuja musiikkimaailman kasvoja näkyi siellä vähemmän. Selitys oli yksinkertainen: turvatakseen tulonsa Bodalew oli tunneillaan myynyt lippuja oppilailleen, joiden vanhemmat nyt kansoittivat salia. Voitolle taiteilija silti tuskin pääsi, oli käytävä valokuvaamossa ja ostettava uusi frakki. Takaisin kotiin Nummelaan oli ajettava taksilla. Matkalla Bodalew tuumikin, että tämä oli hänen viimeinen konserttinsa. Hänellä oli sydänvaivoja, joille sen ajan lääketiede ei mahtanut mitään. Hän esitti vielä vuoden 1965 puolella Lahdessa jonkun Chopin-numeron ja 24. helmikuuta uudestaan Lisztin Dante-sonaatin Helsingissä Dante Alighierin syntymän 700-vuotismuistojuhlassa Yliopiston juhlasalissa. Näitä esityksiä ei nauhoitettu. Osa suomalaisen esittävän taiteen historiaa oli päästetty katoamaan.
— Petri Sariola
Lähteitä:
Suomalaisia musiikin taitajia. Helsinki 1958
Bodalewien perhearkisto, jonka käytöstä erityinen kiitos lehtori Ann-Marie Lalulle.
Keskustelut kirjailija Antti Halosen kanssa 1960-70 -luvuilla.