Betsy Jolas ja Sir Simon Rattle kättelevät Little Summer Suiten kantaesityksen jälkeen. Kuva © Jari Kallio.
Vaikka Sir Simon Rattlen ja Berliinin filharmonikoiden perjantai-illan konsertin säveltäjien kotiseudut ulottuvatkin kolmelle mantereelle, voisi ohjelman otsikoida silti luontevasti ranskalaiseksi.
Konsertin avauksena kuultiinkin yksi ranskalaisen musiikin ikonisimmista teoksista, Claude Debussyn (1862-1918) Prélude à l’après-midi d’un faune (1892-94). Tätä Stéphane Mallarmén inspiroimaa teosta pidetään tunnetusti 1900-luvun modernismin alkusoittona. Eikä suotta, sillä teoksen tuttuus ja herkät soinnit kätkevät helposti musiikin radikaalin luonteen.
Harmonioiltaan, muotoajattelultaan ja orkesterinkäytöltään Debussyn musiikki oli jo tässä verrattain varhaisessa sävellyksessä kerrassaan omaperäistä. Alun huilusoolo, jonka Emmanuel Pahud soitti mitä kauneimmin, kaihtaa improvisatorisena harmonisia konventioita. Oboet ja klarinetit värittävät musiikkia hetken, jonka jälkeen kuullaan vastauksena käyrätorvisoolo, jonka Stefan Dohr tulkitsi upeasti.
Debussyn orkestraatio on kauttaaltaan varsin säästeliästä, liki kamarimusiikillista. Rattle tasapainotti musiikka täydellisesti korostaen Boulezin tavoin läpikuultavuutta, joka saa Debussyn kekseliäät harmoniat erinomaisesti esiin. Jousisointi oli kertakaikkisen nautittavaa, samoin harppujen osuudet, joiden usein piilevä kirpeys kohosi jännittävällä tavalla soivasta kokonaisuudesta.
On tunnustettava, että ranskalais-amerikkalainen Betsy Jolas (s. 1926) oli minulle melko lailla tuntematon nimi ennen perehtymistäni tämän konsertin teosten taustoihin. Elokuussa yhdeksänkymmentävuotisjuhliaan viettävä säveltäjä opiskeli Darius Milhaudin ja Olivier Messiaenin johdolla ja toimi Messiaenin seuraajana Pariisin konservatoriossa ja on opettanut lisäksi mm. Tanglewoodissa.
Dutilleuxin tavoin Jolasin ilmaisu pohjalla on hyvin omanlainen näkemys 1900-luvun jälkipuoliskon modernistisesta estetiikasta. Boulezin musiikista käytetty ilmaisu ”Debussylta kuulostavaa Weberniä” sopisi ehkä pintapuoliseksi luonnehdinnaksi Jolasin tyylistä.
Nyt kantaesityksensä saanut Little Summer Suite (2015) on Jolasin mukaan vaeltavaa musiikkia, jolla ei ole päämäärää eikä ajallista ankkuria. Säveltäjä mainitsee teoksensa esikuvaksi Musorgskin Näyttelykuvat promenadeineen ja soivine kuvineen.
Little Summer Suite koostuu seitsemästä lyhyestä osasta, joista neljä toimii alku-, loppu-, ja välisoittoina. Kolmella pääosalla on otsikot Clocks and knocks, Shakes and quakes ja Chants and cheers. Otsikot peilaavat kunkin osan musiikkia.
Jolasin ilmaisussa weberniläinen tiivis aforistisuus yhdistyy varsin persoonallisiin harmonisiin ratkaisuihin. Säveltäjä käyttää suurta orkesteria ja laajaa lyömäsoittimistoa mitä mielikuvituksellisimmin. Berliinin filharmonikot ja Sir Simon rakensivat teoksesta jännittävän matkan joka sai yleisöltä ja paikalla olleelta säveltäjältä erittäin lämpimän vastaanoton.
Vaikka César Franckin (1822-1890) Sinfoniset muunnelmat pianolle ja orkesterille (1885) edustaa hyvin erilaista tyylikautta kuin Jolas, oli hämmästyttävää huomata näiden teosten välillä tiettyjä, kenties sattumanvaraisia yhteyksiä. Molempien sävellysten avauksen orkesteriaihe kasvaa matalien jousten kuhinasta. Kummallekin teokselle ovat ominaisia musiikillisen ilmaisun nopeat tihentymät ja purkaukset.
Belgialaissyntyinen Franck teki elämäntyönsä Pariisissa Sainte-Clotilden urkurina, Pariisin konservarorion opettajana ja säveltäjänä. Jolasin ja Debussyn tavoin Franckin ilmaisu on harmonisesti omintakeista. Hänen romantiikasta kumpuava sävelkielensä onkin varsin persoonallista ja varsin ranskalaista.
Sinfonisten muunnelmien solistina Philharmoniessa esiintyi Emanuel Ax, jonka soittoa oli ilo kuunnella. Hän sai Frankin musiikin moninaiset karakterit soimaan rikkaina Berliinin filharmonikoiden ja Rattlen säestäessä taidokkaasti.
Väliajan jälkeen Ax soitti vielä mitä tunnelmallisimmin Maurice Ravelin (1875-1937) Miroirs-pianoteoksen La Vallée des cloches -osan. Tämä sävellys toimi mielenkiintoisena johdantona australialaissyntyisen Percy Graingerin (1882-1961) kolmelle orkesterisävellykselle, joista viimeinen oli La Vallée des clochesin riemastuttavan nerokas orkesterisovitus, jonka marimbaosuudet loivat kiintoisia assosiaatioita John Adamsin musiikkiin.
Grainger oli Charles Ivesin tavoin ennakkoluuloton kokeilija, joka yhdisteli teoksissaan mitä moninaisimpia elementtejä. Hän oli myös verraton orkestroija, joka loihti mitä moninaisimpia värejä epätavallisilla soitinyhdistelmillään ja soittotekniikoillaan.
Ravel-orkesterisovituksen ohella perjantaina kuultiin kaksi osaa Graingerin orkesterisarjasta In a Nutshell (1908-16). Illan kontekstissa Arrival Platform Humlet jäsentyi Jolasin hengessä vaeltavaksi musiikiksi odotuksen tunnelmineen, joihin teoksen otsikkokin viittaa. Pastoral-osa puolestaan oli todellinen seikkailu mitä moninaisimpiin ivesilaisen karnevalistisesti toisiinsa sekottuviin vaikutelmiin.
Pastoral on Graingerin vaikuttavimpia sävellyksiä. Se alkaa jossain määrin Ravelia ja etenkin Vaughan Williamsin englantilaiseen kansanmusiikkiin pohjaavia teoksia muistuttavissa maisemissa, mutta teoksen edetessä musiikkiin kietoutuu monenlaisia vaikutelmia ja kerrostumia. Laajat lyömäsoitinten osuudet ennakoivat jossain määrin Messiaenia.
Rattle ja orkesteri rakensivat Graingerin sävellyksistä seikkailun, jonka vietäväksi oli ilo heittäytyä. Silti illan huipennus oli vasta edessä.
1900-luvun avantgardistien joukossa Edgard Varèsella (1883-1965) on aivan erityinen paikka sydämessäni. Pariisissa varttunut ja vuonna 1915 Yhdysvaltoihin muuttanut Varèse tuhosi suuren osan varhaistuotantoaan uuden alkunsa kynnyksellä. Muutamat kenties jäljelle jääneet käsikirjoitukset ovat nekin hävinneet, joten hänen tuotantonsa alkuräjähdyksenä voidaan nähdä järisyttävä orkesteriteos Amériques (1918-21).
Tuntematonta ja uuden etsintää symboloivaa Amériquesia esitetään usein vuoden 1927 revisiona, mutta Berliinin filharmonikot soittivat Rattlen johdolla teoksen vielä vallankumouksellisemman alkuperäisen version. Amériquesin alkuperäisen käsikirjoituksen sekä säveltäjän ja kantaesityksen johtaneen Leopold Stokowskin partituurien pohjalta Varèse-asiantuntija Chou-wen Chung laati vuonna 1996 alkuperäisversion kriittisen edition Riccardo Chaillyn pyynnöstä. Tämä editio julkaistiin vuotta myöhemmin. Berliinin filharmonikoiden ohjelmassa se on ollut kerran aikaisemminkin, Boulezin johdolla vuonna 2003.
Sir Simon Rattlen johtama Amériques on kiistatta yksi voimallisimpia konserttikokemuksiani. Varèsen teos on huikea rituaali, joka muodostaa täysin oman, ennen kokemattoman maailmansa. Toki Varèse ammentaa Stravinskylta ja Schönbergiltä, joita hän teoksessaan siteeraakin, sekä Debussylta ja jazzista, mutta hänen ajattelunsa on vaikutteista huolimatta täysin itsenäistä.
Varèse törmäyttää Amériquesissa erilaisia musiikillisia aiheita, sointeja, tekstuureja ja alluusioita yhteen sellaisella vimmalla ja pakottavalla voimalla, että lopputuloksena syntyy uskomaton soiva rituaali, jonka pääosassa ovat harmoniat, rytmit ja värit melodisen aineksen ollessa näille alisteinen.
Amériquesin orkesteri on valtava. Lavalla ja lavan ulkopuolella on yhteensä noin 130 soittajaa. Lyömäsoittajia tarvitaan kuusitoista ja patarumpaleita kaksi. Puhaltimista löytyvät lähestulkoon kaikki mahdolliset soittimet oboe d’amoresta heckelfoniin. Jättimäisen orkesterin ensisijainen funktio on kuitenkn sontiväreissä ei niinkään sointimassassa, vaikka Varèse sitäkin hienosti hyödyntää.
Yksi kiehtovimpia jaksoja Amériquesin alkuperäisversioissa on neljäsosasävelaskelista muodostuva alttoviulun lyhyt soolo teoksen keskivaiheilla. Uudistettuun versioonkin säästyneet sireenin ja lion’s roarin vuoropuhelut ovat niin ikään soinnillisesti äärimmäisen mielenkiintoisia.
Kapellimestarille kaiken balansoiminen, päällekkäisten rytmien hallinta ja kokonaisarkkitehtuurista huolehtiminen ovat sinällään äärimmäisen vaativia tehtäviä. Lisäksi teoksen etsivän ytimen ja soivan mysteerin ilmaisu edellyttää Varèsen musiikillisen ajattelun syvällistä ymmärrystä.
Sir Simon Rattle oli tässä yltiöpäisen ihanassa musiikissa täysin kotonaan, kuten orkesterikin. Tuloksena oli huumaava sointikokemus, jonka vaikutukset tuntuivat vielä tunteja konsertin jälkeen kaikkialla mielessä ja kehossa. Ennenkokematon rituaali!
— Jari Kallio
Berliinin filharmonikot
Sir Simon Rattle, kapellimestari
Claude Debussy: Prélude à l’après-midi d’un faune
Betsy Jolas: Little Summer Music Suite
César Franck: Variations symphoniques
Maurice Ravel: La Vallée des cloches
Percy Grainger: Arrival Platform Humlet ja Pastoral orkesterisarjasta In a Nutshell
Edgard Varèse: Amériques
Philharmonie, Berliini
Pe 17.06.2016, klo 20.00