Daniel Barenboim on tuskin kenenkään pianofanaatikon top ten -listalla. Vaikka hänen levytyksensä Mozartin pianokonsertoista on klassikko ja monet muutkin 1960-70-lukujen levyistä ovat hyviä, esimerkiksi lukuisat Beethovenin sonaatit, on vuosikymmeniä jatkunut menestyksekäs orkesterinjohtajan ura vähentänyt Barenboimin pianon ääressä viettämiä tunteja ja monet katsovatkin hänen olleen jo pitkään ensisijaisesti kapellimestari. Barenboim ei nuorenakaan ollut teknillisessä mielessä, mikäli tekniikka käsitetään suppeasti mekaanisena taituruutena, esimerkiksi ystävänsä Martha Argerichin kanssa samalla tasolla, puhumattakaan monista nuoremman polven pianisteista. Edellä mainitut ajatukset muistaen olin tyytyväinen, kun ennakkomainonnassa säveltäjiksi oli nimetty ”mm. Beethoven ja Schubert”, eli säveltäjiä, joiden musiikki ei viisaasti valittuna tarvitse briljanttia mekaanista taituruutta. Ensimmäinen yllätys odotti konserttiohjelman ostaessani: Beethoven ja Schubert olivat ohjelmassa, mutta toinen puoli sisälsi Chopinin ensimmäisen balladin op. 23; Lisztin Funérailles´n ja ensimmäisen Mefisto-valssin. Ei todellakaan mitään yli seitsemänkymppisen papparaisen jäähdyttelymusiikkia!
Konsertin alkunumero Beethovenin 32 muunnelmaa c-molli, WoO 80 poistivat nopeasti epäilykset Barenboimin soittokunnosta: eri muunnelmien karaktäärit tulivat hienosti esille ja etenkin hiljaisemmat ja lyyrisemmät muunnelmat olivat kauniisti ja herkästi toteutetut. Muunnelmia seurannut Schubertin c-molli-sonaatti D. 958 ei jostain syystä kuulu suosikkeihini ja ehkä siksi en ihan innostunut Barenboimin tulkinnasta. Silti hän soitti etenkin kolme viimeistä osaa onnistuneesti, jos ensimmäinen osa olikin soinnillisesti paksuhko. Huomiota kiinnitti pedaalin toisinaan hyvinkin runsas käyttö, jolloin harmoniat sekoittuivat, toisinaan taas Barenboim soitti kokonaan ilman pedaalia. Barenboim halusi ilmeisesti paikka paikoin alleviivata soittimensa bassopuolen soinnikkuutta poimimalla Schubertissa esiin aika yllättäviäkin melodia-aiheita matalasta rekisteristä. Kaiken kaikkiaan ensimmäinen puoli jätti akustisesti hieman sumean kuvan. Etenkin pianon keskirekisteri tuntui aika ajoin yllättävän epämääräiseltä. Barenboim soitti itse suunnittelemallaan flyygelillä, joka hänen mukaansa muistuttaa soinniltaan ja kosketukseltaan enemmän 1800-luvun aikakauden soittimia verrattuna moderniin konserttiflyygeliin (vaikka soitin onkin pääasiassa koostettu Steinwayn valmistamista osista). Oliko akustinen sumeus sitten flyygelin vai salin akustiikan vika vai molempien, mene ja tiedä.
Toinen puoli sisälsi konsertin toisen ja samalla suurimman yllätyksen: Chopin- ja Liszt-osasto olivatkin illan parasta antia. Barenboimia voi tuskin pitää etabloituneena Chopin-soittajana ja ensimmäinen balladi on yhtenäisyyden kannalta ehkä vaikein Chopinin neljästä balladista. Eikä teknisesti todellakaan helppo. Barenboim piti teoksen alusta alkaen koossa, sointi oli kaunis ja tasapainoinen ja tekniset vaikeudet hän selvitti suureen tyyliin: ei aina täysin oikein, mutta tavalla, jota kuuntelee koska tahansa mieluimmin, kuin nuottitäydellistä kilkutusta, jota suurempi osa nuoremman sukupolven pianisteista edustaa. Dramaattiset nousut olivat suuria ja taitavasti rakennettuja ja vasta niissä tajusi, että Barenboim tuskin koskaan löi pianon ääntä rikki suurimmissakaan fortissimoissa ja silti fortissimot tuntuivat suurilta ympäristöönsä verrattuna. Piano ja forte ovat voimakkuudeltaan suhteellisia, sanoi jo Claudio Arrau aikoinaan.
Funérailles ei ollut mikään kaukainen surumielinen hautajaissaattue, vaan alun kuolinkellot soittivat korviahuumaavasti sanomaansa ja lopussa hevoset laukkasivat jylyllä, joka hautasi kaiken muun alleen. Mefisto-valssi saattoi konsertin hurjaan päätökseen. Barenboim syöksyi paholaismaisen tanssin pyörteisiin mitään säästelemättä ja selviytyi voittajana vain pieniä sivuaskelia ottaen. Olipa esitys!
Oma juttunsa on Barenboimin esiintyminen. Olen ollut sattumalta kuukauden sisällä kolmen suuren pianistin konsertissa ja heidän lavaesiintymisensä ovat kuin eri maailmasta: Martha Argerich tuli Berliinissä lavalle suurin piirtein Mischa Maiskyn vetämänä, vaikka konsertin kuluessa Argerich silminnähden rentoutui ja jopa hymyili hämillään konsertin loppupuolella yleisön villiintyessä. Grigori Sokolov vaikutti Pietarissa tapansa mukaan siltä, kuin yleisön kohtaaminen olisi yhtä tuskaa. Vaikka yleisö hurrasi ja tömisteli korviahuumaavasti ja Sokolovilla oli vaikeuksia ottaa mukaansa kaikki kukat, jotka hänelle ojennettiin, ei häntä paljon naurattanut ja kumarrukset olivat lähinnä jäykkiä nyökkäisyjä sinne tänne. Barenboim oli toista maata: tuskin olen koskaan nähnyt klassisen musiikin esiintyjän kumartelevan, hymyilevän ja ottavan yleisöä haltuunsa lähes rock-tähden elkein – joku voisi jopa väittää Barenboimin kosiskelevan yleisöä. Ja harvoin olen nähnyt yleisön nousevan seisomaan ja hurraamaan jo konsertin ensimmäisen puolen lopuksi. Barenboimille esiintyminen ja musiikin välittäminen ei ole suurta tuskaa. Se on elämäntehtävä ja silminnähden mieluinen tehtävä.
Jos odotat konsertilta virheettömyyttä, mekaanista täydellisyyttä ja laskelmoituja erikoisuuksia, sinun on parasta olla menemättä Barenboimin konserttiin ja pysytellä kotona CD-soittimen ääressä. Mutta jos haluat kuulla yhtä aikakautemme merkittävimmistä muusikoista, kokea matkan spontaanin musiikin tekemisen maailmaan ja lähteä konsertista hymyssä suin, sinun on paras katsoa, missä Barenboim esiintyy seuraavaksi. Hänenlaisiaan pianisteja ei enää ole monta – eikä kauan.
— Ville Urponen