Daniel Harding, solisti Kristian Bezuidenhout ja orkesteri Mozartin 18. pianokonserton suurenmoisen esityksen jälkeen
Daniel Harding hioo Brucknerin viidennen yksityiskohtia Concertgebouw’n kanssa iltapäivän harjoituksissa Musiikkitalossa
Amsterdamin kuninkaallinen Concertgebouw-orkesteri teki sunnuntai-iltana järisyttävän paluun Musiikkitaloon. Kaksi vuotta sitten orkesteri vieraili Juhlaviikoilla itäeurooppalaisella ohjelmistolla. Tällä kertaa brittikapellimestari Daniel Harding (s. 1975) ja orkesteri rakensivat illan kahden itävaltalaismestarin, Wolfgang Amadeus Mozartin (1765-1791) ja Anton Brucknerin (1824-1896) teoksista.
Mozartin 18. pianokonserttoa (K. 456, 1784) ja Brucknerin viidettä sinfoniaa (1875-76, uudistettu 1878) yhdistää niin b-duuri-pääsävellaji kuin hämmästyttävä melodinen, harmoninen ja rakenteellinen keksintäkin.
Konserton solistina esiintyi eteläafrikkalaissyntyinen Kristian Bezuidenhout (s. 1979), joka on tunnettu erityisesti fortepianistina. Helsingin konsertin hän soitti kuitenkin Musiikkitalon Steinwaylla, koska fortepianon ja nykyinstrumentein soittavan orkesterin balansoiminen olisi ollut varsin ongelmallista.
Huolimatta instrumenttivalinnasta Bezuidenhoutin soitto oli tulvillaan periodimusioinnin hyveitä, ilmeikkyyttä, väriä ja karakteria. Concertgebouw’lla puolestaan on takanaan vahva Mozart-traditio yhteistyöstä monien periosoiton ammattilaisten, kuten Nikolaus Harnoncourtin, sir John Eliot Gardinerin ja Giovanni Antoninin kanssa. Tätä perinnettä Harding hyödynsi taitavasti ja oivaltavasti, joten solistin, kapellimestarin ja orkesterin yhteistyöstä muodostui mitä nautittavin kokonaisuus.
Konserton ensimmäisessä, Allegro vivace -osassa kuulija sai nauttia Mozartin loputtomasta kekseliäisyydestä täysin siemauksin. Oli suoranainen ilo heittäytyä musiikkiin, jossa Mozart kaiklla neroudellaan punoo alun fanfaarimaista staccato-aihetta mitä taidokkaimmin musiikin alati vaihtelevaan kudokseen.
Andantessa sukellettiin syvälle g-molliin, tuohon sävellajeista traagisimpaan. Bezuidenhout tarttui musiikin draamaan oivaltavasti, tuoden hienoisimmatkin tunnesävyt esiin erinomaisella herkkyydellä. Harding ja orkesteri hengittivät saumattomasti solistin mukana ihailtavasti karakterisoiden.
Allegro vivace -finaali oli yksinkertaisesti nautinnollista kuultavaa. Harvoin saa nauttia näin suvereenista ja vapautuneesta Mozart-soitosta.
Väliajan jälkeen oli luvassa Brucknerin viides sinfonia. Mahlerin ohella tämä musiikki on Concertgebouw’n ominta ohjelmistoa yltäen aina Eduard van Beinumin ja Willem Mengelbergin ylikapellimestarivuosiin saakka. Bernard Haitink ja Riccardo Chailly levyttivät kaikki Brucknerin sinfoniat orkesterin kanssa, ja Mariss Jansonsin aikana säveltäjän teokset ovat olleet vahvasti mukana. Nikolaus Harnoncourtin jäähyväiskonserttien ohjelmassa syksyllä 2013 oli juuri viides sinfonia. Hardingilla oli täten käytössään ihanteellinen Bruckner-instrumentti.
Jo iltapäivän harjoituksissa kävi ilmi, että Hardingilla on oma, vahva näkemyksensä Brucknerista. Vaikka kapellimestari ja orkesteri keskittyivät hiomaan viimeisiä detaljeja, oli musiikissa aistittavissa ainutlaatuista uhmakkuutta. Tämä viritti odotukset harvinaisen korkealle. Ja näihin odotuksiin Harding ja orkesteri vastasivat moninkertaisesti!
Ensimmäisen osan avaava johdanto käynnistyi matalien jousten ilmeikkäillä pizzicatoilla, joihin alttoviulut, kakkosviulut ja lopulta ykköset liittyivät sisäistä lämpöä hehkuen vaieten hetkeksi hiljaisuuteen. Sitten soivan tilan valtasi vaskien upeasti jylisevä pääaihe, sinfonian rakenteellinen ydin.
Avausosa on täynnä Brucknerin huikeaa keksintää. Musiikki on harmonisesti monitulkintaista kiitäen alun b-duurista mitä mielikuvituksellisimpiin sävellajivalintoihin palaten vasta aivan osan lopulla pääsävellajiin. Hardingin tempovalinnat olivat ripeitä ja niin lukuisten soolojen kuin järisyttävien tutti-jaksojenkin karakterisointi oli aivan ihastuttavaa.
Hardingin Bruckner on rajua, elävää musiikkia! Rakenteen selkeydestä hän ei tingi, mutta Harding välttää oivallisesti sitä monumentaalisuutta, joka usein korostuu turhan paljon Bruckner-kapellimestareilla.
Adagiossa Hardingin tempovalinta oli Harnoncourtin tapaan ripeähkö. Tämä tuo musiikkiin elävyyttä ja vahvistaa osan jännitettä. Brucknerin tiiviistä alkumateriaalista rakentama musiikki kurottaa kiehtovasti moniin suuntiin. Osan huipennuksessa Bruckner siteeraa tunnetusti Mozartin Requiemin ”Qua resurget ex favilla. Judicandus homo reus” -aihetta järisyttävällä tavalla. Musiikkitalossa tuo vaskien aihe painui kuulijan sydämeen kerrassaan ainutlaatuisella intensiteetiillä.
Kerrassaan mielenkiintoinen hetki on kuultavissa myös adagion tahdeissa 139-147, joiden puupuhallinaiheet ja patarummun kumina tuovat elävästi mieleen Sibeliuksen, joka kuuli teoksen opiskeluaikoinaan Wienissä vaikuttuen siitä syvästi.
Scherzosta Harding ja orkesteri rakensivat vimmaisen tanssin, jonka jousisoitossa oli ihailtavaa karheutta ja voimaa puhtaudesta hetkeksikään tinkimättä. Uskomattoman kaunista trioa seuranneeseen scherzon kertaukseen Harding loi kiehtovia vivahde-eroja. Osan päätöksessä oli mahtavaa demonisuutta.
Jos sinfonian kolme ensimmäistä osaa olivatkin jo henkeäsalpaavia, finaalin valtava energia ja vimma olivat uskomatonta kuultavaa.
Avauksessa musiikki palaa ensimmäiseen osaan aiheisiin, mutta muistumat keskeytyvät klarinetin vaativaan, ensimmäisen osan materiaalista johdettuun aiheeseen, joka sytyttää villin fuugan, yhden sinfoniakirjallisuuden hurjimmista seikkailuista. Bruckner nivoo toistuvasti fuugaansa katkelmia sinfonian aiemmista aiheista mitä yllättävimmillä tavoilla. On huikeaa huomata, kuinka paljon musiikillista materiaalia säveltäjä on johtanut sinfonian alkufanfaarista.
”On käsittämätöntä, kuinka ihmismieli kykenee rakentamaan jotain tällaista”, Harding kuvaili Brucknerin keksintää lauantaisessa puhelinkeskustelussamme.
Hardingin ja Concertgebouw’n huikea sinfoninen matka kohosi unohtumattomaan huipennukseensa finaalin lopun trumpettien, pasuunoiden ja tuuban koraaliteeman sekä käyrätorvien avausaiheesta johdetun muunnelman vuoropuhelussa, jota seurasi loppuakordien musertava voima.
Valtavan tunnekuohun tyyntyessä kuulijan mielen valtasi suunnaton ilo Concertgebouw’n yhteissoiton puhtaudesta ja saumattomuudesta, lukemattomista virtuoosisista puhaltajien sooloista, ilmeikkäästä jousisoundista sekä patarumpujen täydellisestä panoksesta.
Hardingin hurja Bruckner-visio synnytti lumouksen, jota ei särjetty turhilla ylimääräisillä. Tässä musiikissa oli koko maailma.
— Jari Kallio
Kuninkaallinen Concertgebouw-orkesteri / Daniel Harding, kapellimestari / Kristian Bezuidenhout, piano
Helsingin juhlaviikot
Musiikkitalo, sunnuntai 30.8.2015 klo 19.00