kuvat (c) Helle Sandager

Lauri Supposen reportaasi Klang (DK) ja Only Connect Festival of Sound (NO) -festivaaleilta

Osa 1/2: Tuoreimpia tasoja ja pintakerroksia Kööpenhaminassa

Kööpenhaminassa vuosittain järjestettävä Klang – Copenhagen Avantgarde Music Festival on kaupungin tärkein uusinta nykymusiikkia esittelevä konserttikokonaisuus. Se kerää yhteen Pohjois-Euroopan johtavimpia nykymusiikin esittämiseen erikoistuneita yhtyeitä. Tänä vuonna tähtiin lukeutuivat ruotsalainen Curious Chamber Players, norjalainen Cikada ja saksalaiset Ensemble Modern ja Ensemble Recherche, joista edellä mainittu vierailee niinikään pääesiintyjänä Viitasaaren Musiikin Aika festivaalilla heinäkuussa.

Festivaalille saapui tänä vuonna myös lukuisia ystäviäni ja kollegoitani, joihin olin tutustunut mm. Ung Nordisk Musik -festivaaleilla ja muilla Keski-Euroopan kesäkursseilla. Konserttien väliset tuokiot kuluivat siis luonnollisesti heidän kanssaan keskustellen, niin konserttien sisällöistä kuin nykymusiikin laajemmistakin suuntauksista – menneisydessä ja tulevaisuudessa. En yritä tässä artikkeliparissa väistää keskusteluissa nousseita väittämiä. Kuulemani tiedon- ja uskomustenmuruset kulkevat läpi reportaasin oman henkilökohtaisen kokemukseni rinnalla. Olisin epärehellinen jos pyrkisin sulkemaan nämä niin ulkopuoliset kuin sisäsyntyisetkin tekijät pois tekstistä. Tämän vuoksi avaan tekstin lomassa myös omaa situaatiotani ja positiotani nykymusiikkikentällä, säveltäjänä, esiintyjänä ja kuulijana.

Jätän jääviyteni vuoksi Cikadan, saksalaisen nuorisoyhtyeen Ensemble Chiffren että Ensemble Modernin konsertit muiden arvioitaviksi.

Avajaiskonsertin jälkeen sain ilmaista Tuborgia

Saavuin Kööpenhaminaan paria päivää ennen festivaalia tapaamaan ystäviäni ja tutustumaan kaupunkiin. Se osoittautui hyödylliseksi, sillä konserttien välissä piti toisinaan löytää nopeasti allergioihin sopivia ateriointimahdollisuuksia, joten ruokapaikkoja oli hyvä tuntea etukäteen. Suunnistaminen oli helppoa, sillä kaikki festivaalin konsertit – yhtä lukuunottamatta – sijaitsivat samassa tilassa, République-kulttuurikeskuksen Festivalscenessä, kaupungin keskustan pohjoislaidalla. Kätevyydellä oli raskas hinta: yksi festivaalin vakavimmista puutteista oli sävellysten ja esiintyjien akustisten erityistarpeiden täydellinen ohittaminen. Kaikki musiikki – niin siitä nauttiva vahvistettu elektroninen musiikki, kuin siitä kuihtuva puhallinpainotteinen musiikki – soi samassa kuivassa tilassa. Ainoana poikkeuksena tästä oli Cikadan ja Martin Rane Bauckin sävellyskonsertti Koncertkirkenissä, jossa tilan ja musiikin suhde oli osa itse sävellystä.

Festivaalin polkaisi käyntiin festivaalin alkuperäinen lippulaiva Athelas Sinfonietta Copenhagen. Lähes yksinoikeudella. Athelas New Music Festival muuttui vasta kaksi vuotta sitten Klangiksi, ja yhtyeen puheenjohtaja istuu festivaalin hallituksessa. Athelasin konsertin aloittanut duo pikkololle ja lelupianolle näin jälkiviisaasti sanottuna kertoo jotain olennaista Klangin luonteesta ja asenteesta nykymusiikkiin. Ole Buckin Gymel asuu soitinvalintansa ansiosta hyvin korkealla, ontossa tilassa, jättäen kuulijan roikkumaan ilmaan basson tuen kaipuussa. Jos tämän vikkelän kappaleen rytmilinjan erottaisi säveltasoistaan, se muistuttaisi dubstepiä. Ihastuttavaa!

Buckin musiikkia soitetaan festivaalin toisen taiteellisen johtajan Christian Winther-Christensenin mukaan Tanskassakin ylen harvoin. Festivaalilla myös päävierailijat Ensemblet Modern ja Reserche esittävät yhteensä kolme teosta säveltäjän 70-vuotisjuhlavuoden kunniaksi. Tämä unohdettujen ansiokas esiintuominen – Buck on vaikuttanut mm. Abrahamseniin, Simon Steen Anderseniin sekä nuoremman polven Martin Stauningiin ilmeisen vahvasti – ei ole kertovin periaate. Klangin ohjelmointia leimaa ennakkoluulottomuus, joka heijastuu avajaiskappaleesta; sen lennokkuudesta ja häpeilemättömästä viihdyttävyydestä.

Kuulija ei päässyt avajaiskonsertin seuraavassakaan kappaleessa laskeutumaan puheenkorkeudelle, sillä Kuro ton’neru jatkaa edellisen kappaleen viehättävän onttoa ja huokoista äänimaailmaa, ja vauhdilla. Muuntautumiskykyinen Athelas kilpailee taakse projisoidun videon kanssa, jossa kaksi niinikään dialogissa olevaa pimeätä tunneliajoa vilistää vierekkäin. Sciarrinomainen Koyaanisqatsi. Muun muassa kööpenhaminalaisessa säveltäjäkollektiivissa DYGONG:issa vaikuttava Nicolai Worsaae on selkeästi festivaalin lahjakkaimpia ja omalaatuisimpia säveltäjiä, ja on hyvin edustettu kahdella kappaleellaan. Worsaaen viehätys aasialaista musiikkia kohtaan on erityisen framilla toisena festivaalipäivänä soineessa teoksessa REPLICATION#2, joka on kirjoitettu baritonisaksofonille, haitarille, kontrabassolle ja kiinalaiselle erhulle, jota soitti tanskalaisen Figura-yhtyeen kontrabasisti Jesper Egelund. Tämäkin kappale kalvensi konsertin muut kappaleet pyyteettömässä oivaltavuudessaan ja kauniissa soivuudessaan.

Takaisin Athelasiin. Komedia on vaikea taide kaikilla platformeilla, eikä nykymusiikki ole poikkeus. Matthew Schlomowitzin Joytime Ride for Ives:in suurempi riski oli kuitenkin saada jo valmiiksi katkonaisen ja poukkoilevan soinnin dramaattisiksi pyrkivät leikkaukset toimiviksi ja tuoreenkuuloisiksi. Teos sakkaili eteenpäin ilman, että sain siihen juurikaan tarttumapintaa. Minulle on tärkeätä tulla liikutetuksi kappaleen aikana. Tämä vaatii mielestäni ensin kutsua ja luottamuksen syntymistä minun ja musiikin välille. En ollut herkimmilläni ja putosin siksi kärryiltä.

Nyt koko festivaalin kuulleena sanoisin, että Simone Movion Incanto IV ja Birgitta Muntendorfin Missing T asustivat tälle festivaalille hieman vieraassa, konservatiivisemmassa estetiikassa, jonka juuret voi kenties jäljittää molempien opintoihin Pariisin IRCAM:issa. Tämä olisi toki voinut toisaalta olla eduksi. Athelaksen virtuoosimaisesta esiintymisestä huolimatta Movion teos ei missään vaiheessa päässyt nousemaan maantasolta. Kiinnostavat saksofonin ja huilun lyhyet kudelmat tuntuivat irtonaisilta, eikä niitä yhdistänyt taidokkaan soitinnuksen ja linjojen liimauksien sitko riittänyt pitämään kokonaisuutta kasassa. Muntendorfia ajoi kappaleessa tarve ’olla haluamatta teokseltaan mitään, antamalla sen vain olla missä on, miten on’ ja samalla hänellä oli kunnianhimoinen hanke pohtia musiikin ja kielen suhdetta, ja erityisesti niiden merkityksenmuodostuksen eroja ja yhtäläisyyksiä. Teos oli kaunis, eikä sen kauneutta lisännyt tieto kappaleen syntyhistoriasta tai säveltäjän pyrkimyksistä. Pohdinkin yhdessä säveltäjäkollegoideni kanssa tätä asiaa. Jotkin ovatkin irtisanoutuneet tyystin ohjelmateksteistä tai ennen konserttia käytävistä, kappaleen sisältöä koskevista esittelyistä, koska kokevat niiden vain hämmentävän tai suorastaan haittaavan kuuntelukokemusta.

Klangin väkevin vahvuus ilmenee paitsi siitä, että kaksi kolmasosaa festivaalin kappaleista on viimeisen viiden vuoden ajalta, mutta myös nuorten säveltäjien kantaesitysten määrässä ja erilaisuudessa. Avajaiskonsertissa kuulin Athelas Ensemblen tilausteoksen festivaalin nuorimmalta säveltäjältä. Vuonna 1989 syntyneen Jens Peter Møllerin teoksessa Starting Points oli pikemminkin kyse lyhyistä miniatyyreistä, ja samankaltaisten alkujen lyhyestä kehittelyistä muutamiin eri suuntiin pikemminkin kuin erilaisista lähtökohdista. Møller myöntää, ettei pyrkinytkään ideoidensa perusteelliseen tutkimiseen ajassa, pitkällä aikavälillä vaan nimenomaan alkutilanteiden erottamisesta omiksi yksiköikseen. Minä sen sijaan myönnän, että teos oli yksi niistä harvoista, jonka saundeja – rentoja, rytmikerrosteisia pizzicatokuvioita – huomasin kelaavani päässäni pitkään esityksen jälkeenkin. Teos ei tarjonnut hienovaraista, tajunnallista katharsista, mutta tarrasi kiinni keholliseen kuunteluuni, mikä oli minulla herkässä ja mistä sain paljon iloa irti. En kuunnellut teosta paikallani, hievahtamatta istuen.

V for Vendetta

Athelasin konsertin päättänyt, belgialaisen Stefan Prinsin Fremdkörper #3 (mit Michael Jackson) muistuttaa soinnillisella tasollaan paljon toisen festivaalipäivän päättänyttä Timo Kreuserin ARTIKULATION -teosta. Kreuser pyrkii sanallistamaan, tai oikeammin musiikillistamaan kritiikin nykymusiikkia ja sen instituutiota kohtaan. Se pyrkii problematisoimaan audiovisuaalisten median kautta (saksalaisen) nykysäveltäjän suhteen musiikkiin, yhteisöönsä ja soittajiin, sekä itse säveltämiseen kritisoimalla mm. aleatorisia prosesseja, ja vastuun siirtämistä pois säveltäjältä kohti esiintyjää. Prins etsiytyy pop-genren ja nykymusiikin välimaastoon preparoimalla soittimia metallisten soundien perässä, ja ottamalla feedback-hälyn osaksi musiikillista kielenkäyttöään. Toisin sanoen keskittyy tiukasti vain ja ainoastaan ääneen ja sen strategiseen sijoittamiseen ajassa, Kreuserin sävellyksestä välittyy kauhu nykymusiikkigenreä ja säveltäjän kokemaa historiallista painolastia kohtaan. Kreuser ei anna vastauksia, hän ei halua luennoida tai tuomita. Hän kutsuu teoksensa kuulijan – joka Kreuserille on mitä ilmeisimmin toinen säveltäjä, tai nykymusiikkivaikuttaja – istumaan alas, ja keskustelemaan nykymusiikin tilanteesta, ja sen roolista yhteiskunnassa. Kuka lausuu ensimmäisen rakentavan ehdotuksen?

Kreuserin kanssa konsertin päätteeksi soittaneet Poing! -trio ja Figura kamariyhtye näyttivät kyntensä heti saman konsertin kahdessa ensimmäisessä kappaleessa. Worsaaen em. kantaesitys REPLICATION#2 abstrahoi kiinalaisen pentatonisen sävelikön glissandoineen. Sävelikön kehittely kuului jo klassisen nykymusiikin puolelle, teoksen liikkuessa välillä suorastaan hulvatomissa sfääreissä Kiinan kansallislaulusta poimittuine lainauksineen. Myös Steingrimur Rohloffin kantaesitys LIGHT BLUE TO DARK BLUE pysyi tiukasti kasassa. Kahden kontrabasson – virtuoottisen Håkon Thelinin ja em. Jesper Egelundin – tummanpuhuva, pyöreäsointinen dialogi toimi kekseliäänä, soitinnuksellisena punaisena lankana, johon tanssivat polyrytmit ripustuivat kevyesti.

Huolimatta huolellisesti jännitetyistä linjoista, konsertin kolmas kantaesitys, virolaisen Märt-Matias Lillin Sitting quietly, doing nothing jätti kylmäksi. Soinnit vaikuttivat pyrkivän saumattomaan yhteensulautumiseen ja rikkumattomaan pintajännitykseen siinä onnistumatta. Tai sitten säveltäjä pyrki tekstuurien katkonaisuudesta itsestään löytämään levottomia tilanteita. Tässäkin tapauksessa olisi ääripäitä voinut tiedostaa ja tutkia pidemmälle. Lopputuloksen heikkouteen vaikutti Figuran lyömäsoittaja, joka ei osan aikaa ollut tilanteen tasalla.

Islantilaisen Áki Ásgeirssonin 312˚ oli naurettavassa yksinkertaisuudessaan onnistunein yleisöä osallistava nykymusiikkiteos, jossa minulla on ollut kunnia olla mukana. Niin yhtyepariskunnan soittajat kuin yleisökin seurasi valkokankaalle heijastettua liikkuvaa graafista partituuria. Säännöt olivat yksinkertaiset. Aina kun taputtavan käden kuva liukuu oikealta vasemmalle, ja osuu vasemman laidan valkoisen viivan kohdalle, yleisön vasen puolisko lyö kätensä yhteen yhdessä. Oikea laita tekee saman jaloilla niillä tömistäen. Vaan mitä teet kun käsien sijaan ruudun halki viilettää Kvikk-lunsj-suklaapatukan kuva? Lienee norjalaisille suunnattu inside-läppä.

Kasetti onkin vain pieni laatikko

Sunnuntain myöhäisillan näytöksessä äänitaiteilija Morten Riis ottaa tunnetun genren, ja irrottaa sen tärkeimmän työkalun tarkastelun alle itsessään kauniina ääniesineenä. Elektroakustisen musiikin genren, Tape music:in tape on englanniksi myös cassette, eli kasetti – italian kielen sanasta ’cassetto’ – pieni laatikko. Näistä pienistä laatikoista, kaseteista, joita Riis asetteli niiden koneistoja pöyrittävälle mekanisoidulle alustalle, lähtee pieniä raksuttavia ja rahisevia ääniä.

Cassette Music:issä Riis rakensi intuitiivisesti lyhyitä jaksoja kasettilaatikoiden äänistä, niitä vahvistaen ja kerrostaen. Koneistojen lähikuvat näkyivät valkokankaalla, ja salin ympärille asetetut Walkman-radiot sulkivat yleisön kuin kasettilaitteen soinnin sisälle. Riis ei hyödyntänyt kasettikoneistojen klangien hienouksia ja karheusasteita, eikä muutenkaan sukeltanut huolellisesti itse soinnin rakenteisiin tuoden niiden eri muotoja esiin esityksessään. Paljon hälymusiikkia kuunnelleena ja tutkineena en voinut olla huomaamatta potentiaalia soinnillisemmalle työskentelylle, ja jännitteiden etsimiseen soinnista käsin. Tästä näkökulmasta katsoen valitsen sanan ’tyytyy’, kun väitän Riis:in tyytyneen asetteluun ajassa ja sointien kerrostukseen. Mutta koko teoksesta olisi tullut vallan eri eläin, jos hän olisi lähtenyt kuvailemani ’klassisen’ työskentelyn suuntaan. Pyydän sirottelemaan suolaa sanojeni päälle – tulenhan klassisen musiikin enkä äänitaiteen puolelta, siinä missä ne mielletään yhä toisistaan erillisiksi genreiksi. Kokemushistoriani vaikutti ja vaikuttaa tänäänkin arvottamiseen.

Pian edellistä seurannut toinen teos, Sensation of the Pure on sukua Riisin kanadalaisen kollegan Nicholas Bernierin äänirautateokselle, jonka kuulin viidentenä festivaalipäivänä, mutta keskittyy perkussiivisen saundin sijaan äänirautojen siniäänimäisyyteen ja viritykseen. Riis kertoo inspiroituneensa Hermann von Helmholtzin tutkimuksista koskien kompleksisten äänien osaääneksiä ja vokaaliäänien tuottamista synteettisesti. Riis oli rakentanut muoviputkista, meccano-setistä ja siimoista resonanssikoteloja ja sulavasti liikuteltavia kansia niiden eteen. Pienet käämit saivat erikokoiset ääniraudat soimaan, ja Riisin tunnelmallinen esitys kulki läpi viritysten, vokaalisointien ja drone-äänien. Esitys muistutti Helsingissä vähän aikaa sitten kuulemaani La Monte Youngin kappaletta Composition 1960 #6, jossa pitkään soivaa kvinttiä värittää osasävelien ja pienten dynaamisten erojen kirjo. Tässä Riis keskittyi sointiin, mutta muoto jäi avoimeksi ja jännitteetömäksi. Näin oli todennäköisesti tarkoituskin. Me vain leijuimme.

Muistoja

Pierre Boulezin tärkeimpien pianoteoksien ohjelmointi osana uudistunutta Klang-festivaalia on toisaalta muistuma ajalta, jolloin festivaali esitti lähinnä avantgardistisia klassikoita, mutta toisaalta myös eteenpäinkatsovaa ja oivaltavaa konserttisuunnittelua. Etenkin Jonas Olssonin inhimillinen ja aistikas tulkinta sai paljon kiitosta konserttiyleisöltä. Ensimmäiset kaksi yhteensä kolmesta myöhäisillan Boulez-resitaalista olivat varsin suosittuja, vaikka olivatkin pääesiintyjiä väljemmin istuttuja.

Festivalscenen, jossa useimmat festivaalin konserteista pidettiin, on akustiikaltaan erittäin kuiva ollen ideaali lähinnä vahvistetulle musiikille. Yllättävää kyllä, Olssonin Boulez asettui haastavaan akustiikkaan erinomaisesti. Kuivuus muuttui napakkuudeksi ja lähes olematon kaiku keskitti huomion sävelien kestoihin ja voimakkuuseroihin. Myös Olssonin esiintuomat värierot kuuluivat pelkistetyn selkeästi. Kerran minulle niin haastava musiikki, näyttäytyi inhimillisemmeltä kuin koskaan. Tosin Sonate III meni minulta lähes ohi vaikka salissa seisoinkin (olin jäänyt suustani kiinni ennen konsertin alkua ja sain juostua alkutaputusten aikana sisään. En uskaltanut, enää mennä nariseville tuoleille istumaan). Iltakymmeneltä, neljännen päivän päättyessä, olin jo varsin uupunut.

Auttoiko akustiikka? Vai ovatko Boulezin sonaatit nyt jo tarpeeksi vanhoja ja säveltäjä tarpeeksi syrjässä tämän päivän avantgardesta, jotta voin rakentaa hänen musiikkiinsa uudenlaisen suhteen? Sosio-poliittisista piikeistä riisutun? Tätä huomiota puimme kollegoiden kesken istuessamme Mikkellerissä päivää ennen lähtöäni Osloon. I alla fall on päivänselvää, että ruotsalainen pianovirtuoosi Olsson on yksi festivaalin sankareista.

Valitsin tyylikkään kurpitsan, pähkinäpurkki on tyhjä

Näillä ja muilla yhtä arkipäivän surrealistisilla lauseilla alkoi minun osaltani viimeinen festivaalipäivä. Niin totta kuin Klangilla on kaksi taiteellista johtajaa, tämän vuoden festivaalin yksi pääpiirteistä on kahden yhtyeen voimien yhdistäminen. Ensin Poing! ja Figura, sitten pariisilainen Ensemble Aleph ja Curious Chamber Players -yhtye, joka on ahkerimmin tuonut esinetaiteen soinnillisen puolen nykymusiikkikentän huulille. Jos arki on musiikkia, jokapäiväiset, helposti ylenkatsotut esineet ovat vahvan äänipotentiaalin omaavia soittimia.

Arki on musiikkia, tai pikemminkin teatteria. Aleph on soittanut niin pitkään yhdessä, että inside-läpät vuotavat ulospäin. Alephin klarinetistin Dominique Clémentin ja videotaiteilijan Louis Clémentin yhteisteoksessa FIVE L. Marseillelaisen Fabienne Yvertin runoihin arjen pienistä huomioista (366 Légendes quotidiennes éxemplaires) saivat soinnillisen muodon, luoden eräänlaisen vuoden 2015 Sinfonia Domestican. Lauseet ja niiden kylkiäiskuvat projisoitiin soittajien nuottitelineisiin ripustettuihin sifonkeihin valon taittuessa upeasti useampaan syvyyskerrokseen. Lauseet yhtyivät laululla ja soittimilla tuotettuihin arjen ääniin. Hämmästyttävän herkkiin ja pieniin sellaisiin. Äänihiput muodostivat hädin tuskin kokonaisuuksia, eikä yksikään minatyyri kestänytkään paria minuuttia pitempään. Aleph kertoi pienistä sivuhuomautuksista, hoivaten niitä hellästi. Visuaalinen puoli olisi tosin voinut olla paljon rohkeampi ja paremmin yhdessä musiikin ja runon kanssa.

Pyöräpumppu, savikulho vesivadissa, tiski- ja pulloharjat toimivat airueina illan toiseen yhtyeeseen. Marianthi Papalexandri-Alexandrin Gaze esitteli Curiousin perinteisemmän nykymusiikkisoinnin osaamista. Katkonaista noisea ja taidokkaan soitinnuksen myötä jännittynyttä ja siten sulavaa sellaista. Noriko Koide oli minulle aiemmin tuntematon säveltäjä, mutta tuttavuus oli erittäin mieluisa. Yhteyteni Koiden teokseen Hika Runners High+ tuntui välittömältä. Muoto oli kiitollisen selkeä luoden vahvat puitteet teoksen elohopeamaiseen juoksutukseen. Tämä oli lujaa musiikkia, soitettuna kuiskauksenomaisesti, yhtälailla kevyttä ja tukevaa. Heittäytymiseen kutsuvaa. Curious oli täynnä sähköä.

Yhtyeen yhden perustajajäsenistä, säveltäjä Malin Bångin Turbid Motion oli tasapaksu kaista Curiousille ominaista esinehälyä. Dramaattinen kaari oli vaikeasti hahmotettavissa. Teoksesta vaikutti puuttui rakenteellinen jännite, mutta sointimatto oli yksityiskohdiltaan rikasta. Siihen huomioni lopulta kiinnittyikin, lähinnä pintatasoon, oivaltaviin soittotekniikoihin kitarassa, ja sen rikkaiden, vinkuvien saundien yhtymiseen muun yhtyeen kanssa.

Alephin Monica Jordanin hallitun sähköinen tulkinta Schwittersin nonesenserunosta lunasti tämän oldien paikan festivaalin muuten niin nuoren musiikin seassa. Ursonatessa on aineksia niin stand-up komiikkaan, spoken wordiin kuin nykylaulutekniikoidenkin valjastamiseen. Jordan asui kaikissa näissä mahdollisissa ulottuvuuksissa, ja hyppeli ketterästi niiden välillä.

Curiousin kapellimestarin Rei Munakatan Buckle in the Air II alkoi potentiaalienergian kerääntymisellä. Esiintyjät ja lavahenkilökunta asettelivat satoja oluttölkkejä ympäri lavaa. Arvaa minkä merkkisiä. Flyygelin kansi oli tiiviisti tölkeillä peitetty. Niiden tuttu sointi paljastui kun yksi jakkara kaatui vahingossa. Kuuntelin konsertin roudausääniä välillä kuin ne olisivat musiikkia, sillä korvani olivat festivaalin, ja etenkin tämän konsertin aikana kalibroituneet arjen äänille. Ping-pong-pallot ja isot ravistettavat matkalaukut, sekä pähkinäpussit joista kukin soittaja äänekkäästi mussutti pyrivät luomaan hysteerisen version pitkänmatkan lennon äänimaisemasta. Ja onhan se kaikkien mieletä paljon hauskempaa, että bamboo-chimesiä soittaa ihmiskäden sijasta tuuletin. Minusta ainakin. Pähkinöistä tuli mieleen: kun Curious esiintyi Darmstadtissa viime elokuussa, konsertin ovilla oli varoituslaput. ’Konsertissa käytetään pähkinöitä, pyydämme yliherkkiä yleisön jäseniä istumaan taaempana salissa’.

Curious ja Alephin karnevaali oli viidennen päivän päättyessä festivaalin onnistunein konsertti niin kappaleiden kuin tulkintojenkin jatkuvan korkealla laadullaan. Kaiholla jouduin jättämään keskiviikon ja torstain ohjelmat muille korville. Grand Scandinavian Tour jatkui keskiviikkoaamupäivällä hypätessäni Tukholman luotijunaan, vaihtaessani Oslon suuntaan puksuttavaan intercityyn Linköpingissä. Lentämälläkin olisin toki päässyt, vaan kun pidän junamatkustamisesta niin paljon. Muutama tunti Karlstadin jälkeen vastapäätäni istuneet norjalaisrouvat nostivat nyrkit tuuletukseen ylittäessämme rajan. Junaradiosta kuului neljällä kielellä, painotuksineen: ’Nous sommes à présent entré en Norvège. Vous êtes vraiment bienvenus’.

29.5.2015 klo 20.00 Festivalscenen

Ole Buck Gymel (1983)
Nicolai Worsaae Kuro ton’neru (2013)
Matthew Schlomowitz Joytime Ride for Ives (2009)
Simone Movio Incanto IV (2012-13)
Birgitta Muntendorf Missing T (2013)
Jens Peter Møller Starting Points (2015, ke)
Stefan Prins Fremdkörper #3 (mit Michael Jackson) (2010)
• Athelas Sinfonietta Copenhagen, joht. Pierre-André Valade

30.5.2015 klo 20.00 Festivalscenen

Poing! (NO) tapaa Figura Ensemblen

Steingrimur Rohloff LIGHT BLUE TO DARK BLUE (2015, ke)
Nicolai Worsaae REPLICATIONS#2 (2015, ke)
Märt-Matias Lill Sitting quietly, doing nothing (2015, ke)
Áki Ásgeirsson 312˚ – musik for 3 instrumenter og publikum (2009)
Timo Kreuser ARTIKULATION (ekT)

Poing!:
Rolf-Erik Nystrøm, saksofoni
Frode Haltli, harmonikka
Håkon Thelin, kontrabasso

Figura:
Anna Klett, klarinetti
Jesper Egelund, kontrabasso
Frans Hansen, lyömäsoittimet

31.5.2015 klo 20.00 Festivalscenen

Morten Riis

Morten Riis
Cassette Music (ke)
Sensation of the Pure (ke)

31.5. ja 1.6.2015 kl 21.30 ja 22.00 Festivalscenen

Old School No. 1 & 2: Boulez!

Pierre Boulez
12 Notations (1945)
Sonate I (1946)
***
Sonate III (1955-57, 1963)
• Jonas Olsson, piano

2.6.2015 kl 19.30 Festivalscenen
Curious Chamber Players & Ensemble Aleph

Dominic ja Louis Clément FIVE L (ke)
• Ensemble Aleph
Marianthi Papalexandri-Aleksandri Gaze (2000)
Noriko Koide Hika Runners High+ (2000)
Malin Bång Turbid Motion (2010)
• Curious Chamber Players & Ensemble Aleph
Kurt Schwitters Ursonate (1932)
• Monica Jordan, lausunta
Rei Munakata Buckle in the Air (2012)
• Curious Chamber Players & Ensemble Aleph

Ensemble Aleph:
Monica Jordan, laulu
Dominique Clément, klarinetti
Sylvie Drouin, piano
Jean-Charles François, lyömäsoittimet/esineet
Curious Chamber Players, cond. Rei Munakata