Arvio: Ritari ja sähköhevonen

Kuva: Benjamin Ealovega

Kent Naganon kolmannen Suomen vierailun säveltäjäpari ei ohjelmiston julkaisuhetkellä yllättänyt. Kalifornialaiskapellimestari on esittänyt ja levyttänyt merkittävän paljon Anton Brucknerin musiikkia, ja kantaesittänyt Kaija Saariahon teoksista ohjelmaan kuuluneen Maan varjojen (2013) lisäksi laajalti menestyneen L’amour de loinin (2000). Yllättävää tietenkin oli, että uruille oleellisen roolin antava, konserttonakin muiden paitsi säveltäjänsä markkinoima teos oli päätetty tuoda saliin, josta urut puuttuvat. Helsingin Sanomien tammikuisessa haastattelussa Saariaho totesikin itsensä ”ylipuhutun” esitykseen, jossa käytettiin digitaaliurkuja.

Ohjelmistosuunnittelun kannalta jo uruista on aasinsillaksi Bruckneriin, soittimen aikanaan tunnettuun virtuoosiin, mutta Ylen haastattelussa Nagano kertoi yhdistävänsä nimenomaan konsertin aloittaneen Saariahon teoksen itävaltalaisen musiikkiin. Yhdistäviksi tekijöiksi kapellimestari hahmotteli esimerkiksi hitaan harmonisen liikkeen, tanssirytmit ja vähä vähältä muotoaan muuttavan jousitekstuurin.

Brucknerin sinfonioiden eri versiot panevat tunnetusti asiaan vihkiytymättömän – kenties tottuneidenkin – pään pyörälle, ja RSO:n ensimmäisissä harjoituksissa nuottitelineille olikin oireellisesti päätynyt Romanttisen neljännen sinfonian väärä, vuonna 1874 valmistunut alkuperäisversio. Nagano on levyttänyt kyseisen kuriositeetin Baijerin valtionorkesterin kanssa, mutta nyt hän oli valmistautunut johtamaan useimmille nykykuulijoille tutun, vuosien 1878 ja 1880 uudistukset yhdistävän kokonaisuuden.

Jo kantaesityksessään suuren menestyksen saaneesta sinfoniasta valmisti oman, merkittävästi lyhennetyn ja orkestraatiota muuttavan versionsa myös Gustav Mahler vuonna 1900. Hänestä kerrotaan usein tarinaa yhtenä ainoista Brucknerin kolmannen sinfonian kantaesityksen aplodeeraajista, mutta Mahler suhtautui kuitenkin vanhempaan kollegaansa monen muun tapaan melko skeptisesti. Yksityisessä kirjeenvaihdossaan hän kuvaili tämän sinfonioita ”musiikinriekaleina ja pahimman luokan järjettömyytenä…, jonka jumalaiset oivallukset ja teemat tosin usein keskeyttävät”. Brucknerin ja Mahlerin musiikissa on tunnetusti paljon samaa; pinnallisimmin silloin, kun säveltäjät tanssittavat konserttisalia muun muassa ländlereillä. Säveltäjien perustavanlaatuista eroa voisi kuvata Theodor W. Adornoa mukaillen: siinä missä Mahler ”poimii tien sivulta lasinsirpaleen, nostaa sen aurinkoa vasten ja antaa kaikkien valon värien loistaa sen lävitse”, Bruckner taas kantaa populaarimusiikkivaikutteitaan kauniisti muotoilemassaan terraariossa ja varoo pudottamasta sitä kadun kiveykselle.

Vaikka Bruckner olisikin tavoitellut omassa maailmassaan sävelainesosien ehdotonta yhtenäisyyttä, välillä tulkitsijoilta toivoisi reteämpää otetta rahvaan musiikkia suodattaviin hetkiin – niin myös perjantaina. Vaan esittihän RSO voimakkaasti eläytyvän ja kuuluvasti hyräilevän Naganon johdolla sinfonian toki erinomaisesti. Heti alkutahdeissa tremolojouset vaihtelivat voimakkuuttaan käyrätorven alla vaikuttavasti, ja läpi teoksen sekä puu- että vaskipuhaltajilta kuultiin hienoja sooloja. Erityisesti vasket saivat esityksen jälkeen yleisöltä innostunutta palautetta, ja johdattivat sekä tuttijytinässä että hellempisävyisissä kuluissa kokonaisuutta loistokkaasti ja vain mitättömin kauneusvirhein.

Nagano on otettu vierailuillaan Suomessa vastaan innokkaasti, ja myös nyt rauhallisen varmaotteinen maestro sai äänekkäät suosionosoitukset sekä yleisöltä että orkesterilta. Kapellimestarin konserttikalenterissa seuraava kuukausi näyttää muutenkin varsin suomalaisväritteiseltä. Lähipäivinä hän johtaa Sibeliuksen toista sinfoniaa Montrealissa ja Torontossa, kesäkuun toisella viikolla ensimmäistä ja kolmatta sinfoniaa Göteborgissa. Tämän kuun lopulla Valkyyrian ensimmäisen näytöksen konserttiesityksessä Montrealissa puolestaan laulaa Hundingina yhdysvaltalaiskapellimestarin kanssa aiemminkin työskennellyt Petri Lindroos.

* * *

Bruckner-sfääreistä kuulijan maan pinnalle palauttivat ja ajatukset takaisin illan aloittaneeseen teokseen veivät Myöhäisillan kamarimusiikkiin valitut Saariahon Nocturne (1994) viululle ja Tocar (2010) viululle sekä pianolle. Ratkaisu toimi hyvin ja yleisöä viipyili permannolla mukavasti. Emma Vähälän ja Jouko Laivuoren vaikuttavissa esityksissä intiimit teokset osoittautuivat niiden ikäerosta huolimatta lähisukulaisiksi.

Saariahon nokturno on omistettu edesmenneelle Witold Lutoslawskille, Maan varjot puolestaan Henri Dutilleux’lle. Bruckneria kuunnellessa tuntui, ettei lavalta katsoen salin oikeaan ylänurkkaan sijoittuvalla parvella (L12) saanut hienojakoisimmista sävyistä tai toisaalta tärisyttävimmistä tuteistakaan kaikkea irti (esimerkiksi lavan sivuilla sijaitsevia parvia voi Brucknerin kokemiseen sen sijaan suositella). Saariahon aikana istumapaikka tuntui erityisen hämäävältä. Säveltäjän käsiohjelmassa tavoitteekseen kertomaa solisti-ajattelun häivyttämistä ja tasavertaisuutta oli vaikea erottaa balanssiongelman vaikutelmasta, ja silloin kun digitaaliurkuja kuuli, tahtoi niiden sointi jäädä auttamatta melko kliiniseksi, kulmikkaaksi ja ylimmällä alueella suorastaan huvittavan piipittäväksi. Urkuja Saariaho on käyttänyt aiemmin orkesterisoittimena teoksessaan Orion (2002) sekä Raamatun tekstejä laulavan sopraanon parina varhaisissa Kolmessa preludissa (1981). Säveltäjä otti urkutunteja Helsingin konservatoriossa 1970-luvun alkupuolella opiskellessaan vielä Taideteollisessa korkeakoulussa.

Maan varjojen ensimmäisessä, kiihkeätunnelmaisessa osassa (Misterioso ma intenso) urut loivat teräväksi kiteytyneitä, läpitunkevasti vaihtelevia fragmentteja, sulautuivat toisaalta orkesteriin, ja paljastuivat jousella soitetun symbaalin siirtämänä lopussa varjojen alta. Orkesterin ja urkujen ero korostui, vaikka urut kommunikoivat samankaltaisin elein esimerkiksi harpun liukujen kanssa. Hidas toinen osa (Lento calmo) puolestaan piti Jan Lehtolan soittimen vahvemmin valokeilassa, ja orkesterin ja soolosoittimen osuuksia selkeäpiirteisesti vuorottelevana muistutti voimakkaimmin konserttotraditiosta. Läpi teoksen kuultiin orkesterin glissandojen rikasta valikoimaa: toisessa osassa mieleenpainuvia olivat erityisesti kontrabassojen sahaamat, maukkaasti porrastetut nousut. Kolmannen osan (Energico) vauhdissa oli valtava eteenpäin menevä draivi, jollaista en ensisijaisesti tulisi yhdistäneeksi säveltäjään, jonka musiikissa sointimaailman hidas avautuminen ja staattisuus ovat usein tärkeässä asemassa. Orkesterinkäyttö ja harmoninen todellisuus oli kuitenkin taattua, rikasta Saariahoa.

Entä ne brucknerilaiset piirteet? Etsivä epäilemättä löytää, vaikka ensi alkuun yhteys ei vaikutakaan erityisen selvältä. Esimerkiksi äkillinen, uudenlaiseen vaiheeseen johdattava kenraalitauko viimeisessä osassa vei kuitenkin väistämättä ajatukset Naganon pohdintaan. Selkeää osajakoa noudattavana teoksena Saariahon sävellys toki assosioituu jouhevasti perinteiseen repertuaariin ja kolmiosaisena väistämättä juuri konserttoon. Viisitoistaminuuttisesta aikakokemuksesta erityisen tiiviin teki juuri osien selkeä jako ja omalaatuisuus; RSO soitti upeasti, mutta kokonaisvaikutelma jäi urkujen vajavaisuudesta johtuen hieman turhauttavaksi. Jan Lehtolan virtuositeetista sai kuitenkin rahtusen enemmän irti Yle Areenan tallennetta kuuntelemalla.

Konserttisalin uruille varattua paikkaa orkesterin takana käytetään nykyisellään usein valaistuselementtien taustana tai valkokankaan paikkana. Nytkin sen olisi voinut ottaa hyötykäyttöön esimerkiksi urkuhankintaa propagoivan banderollin ripustuspaikkana. Ja jos oville olisi sijoitettu keräyslippaita, olisin mielelläni antanut omastani.

– Justus Pitkänen

Musiikkitalo pe 8.5.2015 klo 19.00