Vastaa aiheeseen: Boulezista

Olen aina ollut sikäli ”pinnallinen” musiikinkuuntelija, että olen lähestynyt musiikkia musiikkina sen sijaan, että olisin etsinyt jotain ”syvällisempää” filosofiaa tai draamaa musiikin takaa. Toki on myönnettävä, että kun kyseessä on vokaalimusiikki, löytyy tekstistä ja musiikista parallelismeja (ja kontrasteja), jolle voi jäsentää ”merkityksiä”. Esim. ei liene sattumaa, että psalmiteksti ”De profundis clamavi ad te Domine (Syvyydestä minä huudan Sinua avukseni Herra)” tuppaa säveltäjästä riippumatta alkamaan (hyvinkin) matalasta rekisteristä vähitellen nousevalla sävelkululla, koska teksi ”pakottaa” siihen.

Entäs sitten kaikki sinfoniset runot? No, en minä ole koskaan hirveästi muuttanut tapaani kuunnella esim. jotain Berliozin Fantastista sinfoniaa tai Smetanan Moldauta, vaikka ohjelmatekstit olenkin lukenut. En vain yksinkertaisesti osaa ajatella musiikkia muun kuin sen itsensä kautta. Leonard Bernstein teki muinoin Carnegie Hallin konserteissaan hauskan jäynän esittämällä Straussin Don Quixoten katkelmina kertoen samalla teoksen ”ohjelmaksi” tarinan, jolla ei ollut mitään tekemistä alkuperäisen kanssa (Bernsteinin versio oli Marvel-sarjakuvia muistuttava supersankaritarina). Se sopi teokseen siinä kuin alkuperäinenkin.

Ja lopuksi vielä: Sibeliuksen neljännen sinfonian lopun iso hyppy alaspäin ei ole minusta kuolemasymboli. Kyllä siitä kylmiä väreitä tulee, mutta en minä sitä(kään) suostu tulkitsemaan. Enkä minä ajattele Kevätuhria kuunnellessani pakanallisia riittejä. Se on vain yksinkertaisesti sairaan hyvää ja rankkaa musiikkia. Siinä kaikki.