Amfion pro musica classica

Perahia RSO:n solistina

Etusivu Foorumit Konsertit Perahia RSO:n solistina

Esillä 2 viestiä, 1 - 2 (kaikkiaan 2)
  • Julkaisija
    Artikkelit
  • #17860
    Ville Komppa
    Jäsen

    RSO:n perjantai-illan konsertin ohjelma oli varsin hauskasti laadittu, kun ensimmäisellä puoliskolla esittäytyivät orkesteri ja kapellimestari Haydnia ja Mozartia sisältäneellä ohjelmallaan, ja toinen oli jätetty Beethovenin konsertolle sekä Murray Perahialle.

    Täysi Finlandiatalollinen sai kuulla varsin kaksijakoisen konsertin: Ensimmäinen puolisko edusti erityisen tylsää Mozart/Haydn-soitantaa; kiitos kapellimestarin, joka ei antanut musiikille tilaa hengittää eikä puhua. Toisella puoliskolla astui lavalle Perahia, joka (kapellimestarista huolimatta) sytytti soitollaan RSO:nkin aivan uuteen elämään.

    Bruno Weil osoittautui melkoiseksi kapellipuoskariksi, jota ei todellakaan toivo uudestaan Helsinkiin. Kokemus vielä korostui, kun alla oli torstai-iltainen Malcolm Bilsonin luento Sibelius-Akatemialla klassisromanttisen musiikin karakterisoinnista ja ”puhuvasta musiikista”. Bilson korosti luennossaan, että musisoinnin pitäisi olla joustavaa ja eleille täytyy antaa tilaa, kuten sanoillekin asiansa mukaisia painoja puheilmaisussa.

    Weil oli kylläkin tuonut RSO:n jousistoon autenttiselta haiskahtavaa jousittelua, ja muutamassa kohdin oli aistittavissa jopa jonkinlaista karakterisointia (varsinkin menueteissa, yllätys yllätys). Mutta musiikki ei saanut kapellimestarin metronomisessa käsienpyörittelyssä elää, eikä se (niin muodoin) myöskään puhunut, saatikka puhutellut. Oltiin yleisölämpiössä väliajalla mitä mieltä hyvänsä esityiskäytännöistä, vallitsi herra Weilin orkesteritaiteesta yhteisymmärrys: tylsää oli.

    Virkistävän poikkeuksen muodosti RSO:n soolokvartetti (kontrabassolla) konserttimestari Petri Aarnio primaksenaan Mozartin Serenata notturnassa. Kvartetin soittaessa omia osuuksiaan Weil laski kätensä ja vot! Musiikki eli ja kukoisti — mainittakoon myös Ralf Kircherin oiva patarumputyöskentely.

    Epäonnistui Weil paikoin toisellakin puoliskolla, mutta se jäi onneksi Perahian musiikillisen voimannäytön varjoon. Pakko silti ihmetellä, miten lyöntiteknisesti näin taitamaton kapellimestari pyydetään tässä kapellimestarikoulutuksen mallimaassa johtamaan valtakunnan kärkiorkesteria. Jos Weililla olisi ollut taiteen kannalta jotain annettavaa, olisi teknisen vaatimattomuuden voinut antaa anteeksi, mutta kun ei ollut.

    Olihan se nyt naurettavaa, kun kapellimestari solistin soittaessa yksin pyörittää käsiään kuin Don Quijote konsanaan, pää partituurin syövereissä; arka vilkaisu ylöspäin merkiksi orkesterille; nyt voisitte lähteä. Vastaavasti ne muutamat hetket, kun kapellimestari näytti pyrkivän fraasia kuljettamaan, jäivät tämän yleisvispauksen lomassa orkesterilta toteuttamatta.

    Onneksi siis Perahia huolehti sitäkin voimallisemmin musiikin sytyttämisestä, nostamisesta irti nuottikuvastaan. Finlandia-talolla taisi tosin olla sähköakustiikka taas päällä, mutta silti tuntui ihmeelliseltä, miten hyvin flyygeli Perahian käsissä soi ja kuului, piano e forte. Kapellimestarin arastelusta huolimatta solisti ja orkesteri saivat aikaan oivallisen konsertoivan draaman, kuohuineen ja suvantoineen. Perahian käsiongelmista ei ollut jälkeäkään kuultavissa.

    Ylimääräisenä kuultiin Perahian vakio-encore: Schubertin Es-duuri-impromptu, tällä kertaa varsin tasapainoisena esityksenä (loppurytinä tuntui tosin melkein lähtevän pianistin otteesta, kaipa kuitenkin kappaleen luonteelle sopivasti).

    Kaiken kaikkiaan siis voittoisa konsertti. Mutta vielä parempi se olisi ollut ilman kapellimestaria!

    #18274
    Twilight
    Jäsen

    Olihan Perahia ensiluokkainen, ja konsertti oli — toki paljolti hänen ansiostaan — hieno elämys. Autereen arviot kapellimestarista menevät kuitenkin rytinällä ohi ja yli. Bruno Weil tuntee wieniläisklassisen tyylin erittäin hyvin, ja on kapellimestarina ensiluokkainen. Hän on työskennellyt merkittävimpien orkestereiden kanssa (esimerkiksi Berliinin, Wienin, Los Angelesin filharmonikkojen), mukaan lukien yhteistyö periodisoittimin soittavien orkestereiden kanssa (esimerkiksi brittiläinen Valistuksen ajan orkesteri).

    Autere olisi kaivannut lisää joustavaa temponkäsittelyä, autenttisempaa fraseerausta, ”puhuttelevuutta” RSO:n soittoon ja syytti kapellimestaria sen oletetusta puutteesta! Eiköhän nyt kuitenkin ole niin, ettei tavallinen suomalainen orkesterimuusikko ole tottunut ottamaan sitä tyylinmukaista vastuuta stemmastaan, minkä yhtäältä periodisoittimin soittavan orkesterin muusikko, toisaalta wieniläisklassismin hyvin tunteva, vaikkapa wieniläinen orkesterimuusikko helposti, ja käskemättä ottaa. (Nämä kaksi mainittua muusikkoa tosin tekevät sen varsin eri tavalla.) Suomessa on tapana pikemminkin pyrkiä nuottikuvan mahdollisimman puhtaaseen toteuttamiseen, ja siinä RSO on aivan omaa luokkaansa.

    Toinen kysymys on, missä määrin wieniläisklassisen musiikki kaipaa moista tempoilua, nokittamista ja hidastamista. Mielestäni Bruno Weil onnistui hienosti tavoittamaan RSO:n kanssa kultivoituneen Haydn-soinnin ja myötäilemään illan upeaa solistia Beethovenin konsertossa.

Esillä 2 viestiä, 1 - 2 (kaikkiaan 2)
  • Sinun täytyy olla kirjautunut vastataksesi tähän aiheeseen.