Helsingin kaupunginorkesterin paraikaa kiertäessä Keski-Euroopan konserttisaleja otti kaupunginorkesterin isännöimän perjantaikonserttien sarjan haltuunsa Avanti. Oli kiinnostavaa kuulla, miten Avanti pyrki vailla konserttisarjan perinteen tai totunnaisuuden painolastia täyttämään vapaan konserttipaikan. Sopivasti Avantin 30-vuotisjuhlavuodelle ja ystävänpäivälle sijoittunut vierailukonsertti kalasteli Avanti!lle uusia ystäviä melkoisella sillisalaatilla.
Vieraisilla!-konsertissa nähtiin nuoremman sukupolven muusikoilla vahvistunut Avanti!-kamariorkesteri ja laulusolisteja. Värikästä ohjelmistoa varten lavalle oli sijoiteltu sangen sekalainen soittimisto – suurista soittimista cembalo, piano, harppu ja rumpusetti. Toisaalta harvinaisempia puhallinsoittimia, kuten bassoklarinettia ja kontrafagottia ei päästetty kuuluville tai luonteenomaisiin rooleihin silloinkaan kun siihen olisi tarjoutunut mahdollisuus.
Salin täyttöaste oli lähemmäs 90-prosenttinen. Avanti onnistui käyttäytymään tätä yleisöä kohtaan kotoisasti, aina pukuetiketistä lähtien. Lisäksi musiikin virtaa sujuvoittivat lyhyet välihaastattelut ja taiteellisen johtajan Kari Kriikun juonnot. Poikkeavaa ohjelmistolinjaa saattoi auttaa, ettei sinfonisen laajuuden teoksia soitettu.
Konsertin avausteoksessa, Jukka Tiensuun vapaavalintaisten melodiasoitinten kvartetossa Hei tavattiin lavalla kaksi klarinettia ja salin perällä kaksi trumpettia. Tarkkaan pulssissa ja yhdessä soittoon vaadittiin korvanapit. Imitoivat linjat vaelsivat onnistuneesti salissa omaksuen välillä leikkisiä, välillä kiihtyneempiä sävyjä.
Corrente-teoksensa alkuun Magnus Lindbergin kenties tarkoittama synkkyys ei aivan välittynyt salin etäisempiin kolkkiin, sillä sali sai matalan voimakkaan H-urkupisteen äänen liian pyöreäksi ja sovinnaiseksi. Se, mikä toisaalla haittasi, oli toisaalla eduksi; paikoin gongi sitoi yhtyettä sopivasti synkissä soinnuissa. Jouset rahistivat keskittyneesti. Lindberg esitteli eräänlaisia muotteja, rytmisiä sabluunoita. Tempot kapellimestari Jaakko Kuusisto oli valinnut hyvin ja soittajien artikulaatiokin selkeni kappaleen edetessä. Avanti otti akustisen tilan itselleen kiitettävästi.
Timo Hietalan sovituksessa Richard Wagnerin Lentävän hollantilaisen ”Wie oft in Meeres tiefsten Schlund” -aariaa ympäröivät mahtipontisina ja alkukantaisina erään tunnetun pohjalaismelodian sävelet ja sanat. Temaattisesti liikuttiin siis kansanomaisuuden ydinalueilla – tuplasti. Germaaninen aaria sentään oli varustettu saksankielisellä alkuperäistekstillään, josta ei aina koko orkesterin soittaessa saanut selvää, sen verran täyteenahdettu oli sovituksessa se sävelalue, joka tavallisesti jää tekstin tunnistettavuudelle. Konsonantteja söi myös se seikka, että monipuolista lyömäsoitinarsenaalia vyörytettiin ehtimiseen. Eläytyvän baritoni Juha Uusitalon soitin soi hyvin koko laajuudeltaan, ja parantamisen varaa olisi konsonanttien artikuloinnissa näinkin suurissa saleissa. Kovin alas ei tässä asetelmassa voinut Uusitalo laulaa. Ylä-f kajahti komeasti. Hietalan jazzpainotteisessa soinnutuksessa olin havaitsevinani paikoin myös einojuhanirautaavaramaisia käänteitä, tritonusvinksautteluja.
Konsertin kohokohtaa saatiin odottaa toiselle puoliskolle saakka. Eräs 1900-luvun loppupuoliskon kärkinimi, itävaltalainen Friedrich Cerha, on päättänyt tuoreehkossa kappaleessaan Bruchstück, geträumt tunnustella teräksisiä interferenssejä reilun vartin ajan. Alkuun kappale tarjoaa hankaushälyjä ja ajanmukaista peruskuvastoa: jousella soitettua vibrafonia ja crotaleja. Tähän jousi- ja kellopainotteiseen hienonhienoon värähtelyyn tuovat sordinoidut vasket tervetulleen lisänsä. Sävellyksen nimi tarkoittaa unelmoitua tai unenomaista katkelmaa. Tällaista fragmentaarisuutta en huomannut lainkaan silmiinpistävästi. Cerhan harmoniasta välittyi paikoin muistumia Stravinskyn Sacreen, ja harmonia tuskin oli pääseikka. Säveltäjälle tyypillisesti korkeusalueet olivat selkeän alleviivaavia ja päästivät kuulijan uppoamaan sointiin. Myös rytmisen yksiselitteisyyden vuoksi Kuusiston joustava lyönti sopi. Tunnelma, vaikkakin hitusen virkamiesmäinen sellainen, pysyi kiitettävästi. Salaperäisyyttä korostivat rytmikapulat ja pianosta sormin näppäillyt kielet.
Ranskansloveenin Vinko Globokarin laajasta tuotannosta yleisö pääsi kokemaan teoksen Le ronde ryhmälle melodiasoittimia. Septettiin oli valittu klarinetteja, fagotteja, käyrätovi, viulu ja harmonikka. Soittajat ryhmittäytyivät rinkiin lavan etureunaan. Alkujuonnon mukaan improvisaatiossa olisi neljä sääntöä. Näiden tunnistamisella heti esityksessä ei kuulijan tarvinnut päätään vaivata – ainakaan se ei elämykselle ollut välttämätöntä. Imitoivia ruumillisia ja soitannollisia eleitä tehtiin pääosin myötäpäivään, säveltoistot murtuivat ylipuhalletuiksi kirkuviksi multifoneiksi, tai harmonikalla klustereiksi, ja pyörähtämiselläkin oli jokin osuus vuorojen välittämisessä, jopa fuugassa. Koko soittajiston yleisinä kehityslinjoina kuultiin näppäinkolinoiden suodattamaa ilmavirtaa, murahteluita ja toisaalta perinteisiäkin melodioita, nähtiin moshaus-liikehdintää, joka katkeiltuaan kehittyi hikan kautta köhimiseen. Lopuksi joukkio harppoi lavalta huipentavan glissandon saattelemana.
Avanti sisällytti ohjelmaan pienen ikkunan populaarimusiikkiin, tällä kertaa tangon muodossa. Kyseessä oli Kullervo Linnan Iltarusko, sovittajanaan Riku Niemi. Avantilta tangosäestäjän roolikin luonnistui. Avantin tai mikrofonilla vahvistetun tangolaulaja Markus Allanin ääni ei tosin kantautunut tarpeeksi terävänä ylös parvelle, kun taas piano, kastanjetit ja harmonikka erottuivat kirkkaina. Säveltarkalla Allanilla oli äänessään miellyttävää värinää ja kuiskaavuutta, mutta sanojen loput hukkuivat laulajan toistuvasti laskiessa mikkiä poispäin.
Keskittynyt magentanvärinen valo hallitsi salia. Eräässä kohtaa roudauksien parodiointina siirreltiin lavan osasia vinhaa vauhtia ylös ja alas. Soittajat marssivat lavalla ympäriinsä jonossa näennäisen päämäärättömästi. Nyt spottien valot lakaisivat lavaa ja soittajista aina välillä joku näytti löytävän paikalleen.
Jean-Baptiste Lullyn turkkilaistyylinen marssi näytelmämusiikista Porvari aatelismiehenä erottui muusta ohjelmasta tunnelmallaan. Visuaalista antia varten ja rytmiä lyödäkseen Kuusisto otti esiin tyylinmukaisen johtamissauvankin, jollaisia konserteissa harvoin näkee. Vain allonge-peruukit loistivat poissaolollaan. Tulkintaan ei haettu apollonisia sävyjä, sillä tomtom peitti orkesteria pahasti ennen kuin puhaltimet olivat mukana. Tehokkaasti barokkivaikutelmaa nakersivat mukana soittaneet klarinetit sekä nykyvire barokkivireen sijaan. Pikkolohuilu sentään oli ranskalaisen sotilasperinteen ja toisaalta myös turkkilaisvaikutteiden mukainen. Soittajisto laajeni vähitellen, mikä toi esitykselle ajassa toimivan kaaren.
Richard Straussilla oli poikkeuksellisen ei-sinfonista kerrottavaa teoksessaan Porvari aatelismiehenä (1917), joka ottaa innoituksensa Lullyn samannimiseltä teokselta. Nyt kuultuja kahta musiikinpätkää ei kuitenkaan ollut poimittu samasta kohdasta näytelmää, eikä vertailu sotaisuuden ja sopusointuisten hovitunnelmien välillä ollut mahdollista. Strauss aloittaa ihastuttavan barokki-innotteisen musiikkinsa jousilla. Kontrabasson vastuulla ovat matalat hönkäykset, joita akustiikka tällä kertaa suosi. Väliäänet toteutuivat selkeinä ja stemmat olivat tasapainossa. Kuusiston laaja ilmava lyönti vei Straussin muutenkin väljältä tapahtumatiheydeltä puhtia.
Kiinnostavana avauksena aikaulottuvuuteen toimi Louis Andriessenin Langzame verjaardag vuodelta 2006. Sen soittajisto koostui voittopuolisesti puupuhaltimista, olipa sointia maustettu muutamalla jousisoittimellakin. Lyömäsoittimia ei tarvittu. Sekuntieleet ja muut pienet intervallit velloivat äänimassana ympäri salia ilmeisen vapaasti. Kuusisto näytti joitakin sisääntuloja muttei suurimman osan aikaa joutunut puuttumaan soittajien työskentelyyn mitenkään. Matalia säveliä edustivat vain sello ja kontrabasso lavalta. Bassolinja, silloin kun sellainen kuului, olisi saanut olla voimakkaampi ja tehostaa koko ensemblen soittoa.
Teos vaati tasavireistä totunnaista sointia ja vertautui mielessäni välittömästi James Tenneyn teokseen In a Large Open Space vastaavanlaiselle kokoonpanolle, tilalle ja rajoittamattomalle yleisölle. Sopivat vibratot auttoivat sopeuttamaan erilaiset soittimet. Aina ei osuttu täysin samaan puhtaaseen säveleen, vaikka ilmeinen tarkoitus oli. Erona esikuvaansa Tenneyhyn ei Andriessen hakenut erityisesti yläsävelsarjan resonansseja, vaan säveltasovalintojen taustalla piilee venytetty ja eri soittajilta lomittain ja limittäin kuuluva ”paljon onnea vaan” -sävelmä.
Avantin tulkinta teki kokonaisen kaarroksen harvuudesta täyteläisyyden kautta takaisin harvuuteen. Yleisön herkeämättömistä köhinöistä päätellen eivät kaikki kuulijat löytäneet yksilöllistä sisäänkäyntiään Andriessenin muovaamaan tilaan.
Ohjelmistovalinnoissa oli havaittavissa pienoista yleisön sivistämispyrkimystä, ja tuskin tästä kaikkeen voi koko yleisö uppoutua. Konsertissa kuultu musiikin kirjo tuntui herättävän yleisössä ristiriitaisia tunteita, mutta Avantin vaikuttava riskinotto varmasti kannattikin. Erityistä koko konsertin lävistävää teemaa en havainnut, joten yhtä hyvin olisi voitu jättää Lullyn ja Straussin aatelistokatsaukset väliin, tai kääntäen, sivuuttaa osa aikamme musiikin monitahoisuudesta.