Leoš Janá?ekin (1854–1928) vuonna 1904 valmistunut ooppera Jen?fa on toisaalta kaunistelematon kuvaus naisten osasta vastuunkantajina, toisaalta kuvaus äidinrakkaudesta, anteeksiannosta sekä mahdollisuudesta uuteen alkuun. Janá?ek laati Jen?fan libreton Gabriela Preissován (1862–1942) realismihenkisestä näytelmästä Její pastorky?a (Hänen kasvattityttärensä), jonka otsikko osoittaa selkeämmin sen, että tarinassa on oikeastaan kaksi tasavahvaa päähenkilöä: leski Kostelni?ka Buryjovka sekä hänen tytärpuolensa Jen?fa. Tarinan kaksi keskeistä mieshahmoa, velipuolet Laca ja Števa vaikuttavat aluksi yhtä kunnottomilta: ensimmäinen on synkkä ja katkera, toinen juoppo ja vastuuton. Oopperan edetessä Laca kuitenkin osoittautuu kehityskelpoiseksi hahmoksi, vaikka turmeleekin Jen?fan kasvot mustasukkaisuuden puuskassa ensimmäisen näytöksen lopussa.
Jen?fan musiikki on kauttaaltaan ilmeikästä, ja erityisesti orkestrointi kuulostaa harvinaisen tuoreelta vielä yli sata vuotta oopperan valmistumisen jälkeen. Melodialinjat ja harmoniat ovat milloin puccinimaisen maalailevia, milloin kansanmusiikillisella elementillä höystettyjä, milloin suorastaan modernistisia. Tietyt musiikilliset eleet, kuten pahaenteinen ksylofonirepetitio ces-sävelellä heti teoksen alussa tai toisen näytöksen alussa oleva fagottien terssiaihe jäävät kerrasta mieleen ja näitä motiiveja myös kuullaan eri yhteyksissä hieman Wagnerin johtoaiheiden tapaan. Koska Janá?ek käyttää myöhäisromanttisen tyylin mukaisesti paljon kromatiikkaa, modaalisuutta ja dissonoivia harmonioita, yksi vaikuttavimpia hetkiä on, kun musiikkiin ilmaantuu C-duuri-soinnulla lepäävä jakso kolmannen näytöksen loppuvaiheilla, jossa Jen?fa antaa Kostelni?kalle anteeksi lapsensa hukuttamisen.
Ohjaaja Olivier Tambosi ja lavastaja Frank Philipp Schlössmann ovat päätyneet käyttämään melko pelkistettyä näyttämötilaa, jossa vino lattia rikkoi näyttämön kaksiulotteisuutta. (Muistelen, että eräissä muissakin Kansallisoopperan produktioissa juuri tuo vino lattia on ollut ”se juttu”, esim. Korngoldin Kuolleessa kaupungissa.) Keskeinen näyttämöllinen elementti oli kivi, joka oli jokaisessa näytöksessä hieman erilaisessa roolissa: ensimmäisessä näytöksessä Jen?fa leikkii ja kujeilee kiven päällä, toisessa puolestaan iso kivipaasi kuvastaa näytöksen raskasta tunnelmaa ja toisaalta Jen?fan painajaisunta, jossa kivi putoaa hänen päällensä. Kolmannessa näytöksessä näyttämöllä on useita pienempiä kiviä, jotka kuvastavat kyläyhteisön halua tuomita syylliseltä vaikuttava Jen?fa kun pienen Števa-vauvan ruumis löytyy joesta jäiden lähdettyä. Tyylikäs ja pelkistetty näyttämö vaikutti hyvin toimivalta ratkaisulta, vaikka ei erityisemmin säväyttänyt.
Janá?ek on kenties alleviivannut mies- ja naispääosien tasavertaisuutta siten, että molemmat naisosat on kirjoitettu sopraanolle ja molemmat miesosat tenorille. Onkin pitkälti kiinni roolituksesta, millainen balanssi tällaiseen ensembleen tulee. Kansallisoopperan solistit tekivät kauttaaltaan hyvää työtä. Karita Mattila ja Päivi Nisula muodostivat oivan parin, jossa Mattilan kevyempi ja Nisulan dramaattisempi äänenväri korostivat hahmojen luonteita – ensimmäinen nuori ja herkkä, toinen kovan elämän ja kärsimysten kyllästämä. Pidin myös erittäin paljon Jorma Silvastin Lacasta, joka käy läpi laajan tunneskaalan oopperan aikana ja tarvitsee siksi äänellisesti monipuolisen ja näyttämöllisesti kokeneen laulajan. Jyrki Anttila lauloi hulttioveli Števan roolin vakuuttavasti, mutta olisi ehkä voinut saada hahmosta vielä enemmän irti roistomaisia sävyjä. Kansallisoopperan nuorempaan polveen kuuluvat solistit sopraano Mia Heikkinen, mezzosopraano Ann-Marie Heino sekä sopraano Hanna Rantala täydensivät Jen?fan sivuroolit mitä mainioimmin.