Turangalîla-sinfonian ihanuus on sen paradoksaalisuudessa, utopistisuudessa ja suoranaisessa pähkähulluudessa. Itsekin keskitysleirille joutunut Olivier Messiaen (1908–1992) sävelsi tämän 80-minuuttisen orkesterijärkäleen heti toisen maailmansodan jälkeen, vuosina 1946–48. Kymmenenosaiseksi paisuneen teoksen tilasi Bostonin sinfoniaorkesteri ja kantaesityksen johti Leonard Bernstein. Maailmoja syleilevä, erittäin rikas mutta samalla veistosmainen teos imee vaikutteita monesta suunnasta: antiikkisten meksikolaisten monumenttien brutaaliudesta, kompleksista indonesialaisesta gamelan-musiikista, intialaisen musiikin rytmihierarkioista, niin kreikkalaisesta kuin hindulaisestakin numerologiasta, tonaalisuudesta, impressionismista, Stravinskyn blokkiajattelusta, varhaisesta sarjallisuudesta… jopa Wagnerista, tarkemmin Tristan ja Isolde -tarinasta. Uskonnollisen säveltäjän teoksesta ei löydy tippaakaan ironiaa, ja sen ilmiselvä naiiviuskin painuu mielestä universaalin kiintymyksen tunteen ja kristillisen vapahdustematiikan kiertyessä voimallisesti toisiinsa: rakastavaisten liitto nähdään kosmisen tason transformaationa teoksen Kristuksen vereen nimellään viittaavassa viidennessä osassa Tähtien veren ilo. Turangalîla-sinfoniaa on myös sanottu viimeisimmäksi suureen sinfoniakaanoniin päässeeksi, säännöllisesti esitettäväksi teokseksi. Teos on ”rakkauslaulu, hymni ilolle, ajalle, liikkeelle, rytmille, elämälle ja kuolemalle” – kuten raakakäännös teoksen monia merkityksiä sisältävästä sanskriitinkielisestä nimestä kuuluu. Ja tämä laulu tuntuu tarkoitetun koko ihmiskunnan kuultavaksi.
Teos todellakin loimuaa kaikissa rakkauden sateenkaaren väreissä ja sävyissä, ja on varmasti ihmeellinen, avartava ja varsin tarttuva kokemus konserttimusiikin ensikertalaisellekin. Radion sinfoniaorkesterin keskiviikkokonsertti olikin paitsi loppuunmyyty, myös aivan täynnä opiskelijoiden kärkyttyä viimeisetkin peruutuspaikat jonoksi asti. (Miksiköhän konserttia ei toistettu? Musiikkitalon konserttisali on oudosti tyhjillään torstai-iltana. PÄIVITYS KLO 21:47 Konserttisali oli torstaina äänityskäytössä klo 15:30–20, samoin vielä lauantainakin.) Teoksessa on useita syklisesti palaavia, välittömästi mieleenjääviä melodioita – mm. monoliittinen ja raskas ’patsasteema’, kaksiäänisesti aukeava ’kukkateema’ ja hymnimäisesti laulava ’rakkauden teema’ (nimet Messiaenin) – jotka toistuvat lähes sellaisenaan osasta toiseen. Päällimmäisenä muuttujana on kunkin teeman funktio kulloisenkin osan rakenteessa. Tyylillisesti näistä melodioista saattaa tulla hakematta mieleen vaikkapa Gershwin, elokuvamusiikki, hymnit ja sensellainen. Tätä ja klassista sinfoniaorkesterin äänimaailmaa on kuitenkin etäännytetty portaattomaan sävelvaihteluun ja katkeamattomaan, yli-inhimilliseen ääneen kykenevän elektronisen ondes Martenot -soittimen käytöllä. Tämä soitin ei ole oikeastaan koskaan karistanut erikoislaatuisuuden leimaa harteiltaan ja arkipäiväistynyt, vaikka sillä (ja sen sukulaisella Thereminillä) ovat kokeilleet niin vanhojen kauhuelokuvien säveltäjät kuin kuuluisa indierockin superyhtye Radioheadkin – teoksen solistina esiintynyt Pariisin konservatorion ondes Martenot -professori Valérie Hartmann-Claverie esitti hänet lukemattomia kertoja työllistäneen stemmansa ulkoa. Viulujen melodioita vahvistaessaan ja ”kiinteyttäessään” soitin luo teokselle syntetisaattorimaista avaruusajan kiiltoa.
Tarjoaako viattoman ekstaattinen ja helppotajuinen maailmojasyleilevyys kuitenkaan syvällisiä taide-elämyksiä, vai olisiko se paradoksi? Luksöriöösisti kimmeltävä ja melodisesti tarttuva teos saa ainakin minut hämmentyneeksi ennen kaikkea rakenteellaan. Erityisesti alussa musiikin muotoutuminen on varsin mosaiikkimaista, veistoksellisiin blokkeihin perustuvaa, mikä voi olla joko koukuttavan kutkuttavaa seurattavaa tai suorastaan turhauttavaa irtonaisuudessaan. Mieleni janoaa kehittelyä, prosesseja, sulavuutta – konsertin alkupuolen kompaktisti jäsennellyn ja pakottomasti pulppuilevan Mozartinkin herättelemänä. Samojen teemojen palatessa aina uudestaan pitkän teoksen kuluessa ne hahmottuvat väistämättä merkkeinä, ja kuten mikä tahansa mantra tai samaa lausetta toistava kylähullu saavat pohtimaan näiden merkkien tarkoitusta. Mitä teos oikein yrittää sanoa? Nämä kysymykset, hämmennyksen aiheuttaminen ja pohtimaan jättäminen ovat tietenkin merkittävälle taideteokselle ominaisia. Itseäni kosketti ehkä eniten – sekä ajatuksena että toteutuksena – se, että teos olisi tosiaan ikään kuin koko ihmiskunnan vastaanotettavissa, jonkinlainen ylhäältä tullut kosmis-kristillinen rakkaudenhymni. Juuri hymninä toisteisuus ja blokkimaisuus toimivatkin, eivätkä ne melodiat kuitenkaan ole yksi yhteen viihteellisiä, vaan ainoastaan helppotajuisia ja ”universaaleja”, riemullisia ja iloon kutsuvia. Ylimaallisuutta korostaa teoksen korkeassa rekisterissä kimmeltävä sointikruunu, joka on luotu lukuisilla säveltasoisilla lyömäsoittimilla, pianosolistilla ja tietenkin jo mainitulla ondes Martenot’lla. Teoksen loppupuolella musiikki saa yhä enemmän päällekkäisiä kerroksia – paikoitellen selvästi enemmän kuin on akustis-balanssillisesti mahdollista ihmisen kuulla – samoin kuin sai kehittelynnälkänikin tyydytystä musiikin hengittäessä laajemmin kaarin. Sisältäähän teos toki myös aivan ihmeellisiä sointipintojakin, erityisesti kolmessa intialaisiin tâla-rytmirakenteisiin perustuvassa Turangalîla-osassa, joista toinen toimii myös varhaisena esimerkkinä tiestä kohti täyssarjallisuutta. Onhan se, aikamoinen. Kreisi. Luksusrallatus, kuten eräs suomalaiskapellimestari asian tiivisti Facebookissa.
Vaan mitä teki Mozartin pianokonsertto nro 23 A-duuri KV 488 tässä konsertissa, paitsi tarjosi illan upealle pianosolistille Angela Hewittille tilaisuuden loistaa – sekä mahdollisuuden väliajalliseen konserttiin? Edellähän kuvasin, kuinka Mozartin musiikin orgaaninen eteneminen viritti musiikilliset makunystyräni epäsuotuisiin asentoihin illan päänumeroa ajatellen. Mozarthan on tässä Figaron häiden jälkeen sävelletyn konserttonsa muodonkäsittelyssä varsin oopperamainen. Ensimmäisen osan sonaattimuodon kertausjakso loppuu resitatiivimaisen kadenssin jälkeen suorastaan kiirehtien, kerraten loput teemat vain muodollisesti, ja myös välittömästi seuraava toinen osa loppuu äkisti draaman kaaren ohjatessa teoksen huipennuksen ajankäytöllisenä nappisuorituksena konserton finaaliin. Ohjelmalehtisessä haastateltu illan kapellimestari Hannu Lintu ei oikein itsekään osannut tarjota tähän vastausta, vaan kertoi intuition joskus ohjaavan ohjelmistovalintoja selittämättömästi.
Mutta tokihan säveltäjillä on paljon yhteistä, eikä vain siksi, että Mozart oli Messiaenin suuri idoli, mistä Mozartin syntymän 200-vuotisjuhliin sävelletty Un sourire (’Hymy’, 1991) lienee eksplisiittisin esimerkki. Molempien musiikissa on tiettyä kepeää naiivistisuutta, jonka yläpuolelle musiikki kohoaa tavalla, josta usein käytetään sanaa ’universaali’. Mozartin nopeita nuotteja sisältävät virtuoosijaksot pianosolistin osuudessa ovat jotain varsin kevyttä ja kiiltävää – tämä kiilto, toki dissonoivana, nostaa Messiaenin ”rallatukset” arkisen yläpuolelle. Samoin kuin Messiaen vähät välittää germaanisen sinfoniakirjallisuuden etenemisen laeista veistoksellisuudellaan, liitelee Mozart vapautuneesti tradition konventioiden yllä törmäytellen eri musiikinlajeista saamiaan vaikutteita (ns. topokset) toisiinsa, mutta koherenteiksi, persoonallisiksi synteeseiksi. Universumillisen vaikutteita sulauttaa yhteen myös Messiaen. Englantilainen säveltäjä Brian Ferneyhough on kutsunut luonnonlapsena pidetyn ja musiikkinsa väitetyistä terveysvaikutuksistaankin tunnetun Mozartin musiikin jäljittelemättömäksi ainesosaksi ”flashes of perverse insight” (perverssien oivaltamisien hetket). Messiaeniin tällaista terminologiaa ei tunnu luontevalta käyttää, mutta jotain samaa selittämätöntä, rohkeaa ja ylimaallisuuden vaikutelman lopputuloksessa tarjoavaa näkemystä hänenkin musiikkinsa henkii. Konserton jälkeisenä ylimääräisenä soitettu Domenico Scarlattin sonaatti E-duuri K380 toimi ovelasti piilotettuna, joskin tietenkin epäkronologisena, siltana säveltäjien välillä veistosmaisten kvinttien (Messiaenin blokkimaisuus) ja juoksevan tekstuurin (Mozartin sulavuus) vuorottelussaan.
Radion sinfoniaorkesteri jatkaa nykymusiikin klassikoiden levytysprojektiaan, ja nyt kuultu konserttiesitys julkaistaan myöhemmin CD-levynä. RSO onkin luotettava ja tarkka nykymusiikkiorkesteri, jolla on oma pohjoinen soundinsa. Levytystoiminta on erityisen tervetullutta, kun äänitystekniikka on kehittynyt huomattavasti monien nykymusiikin klassikkolevytysten päivistä. Parhaimmillaan orkesteri on, kun Linnun (tai Sarasteen) kaltainen kapellimestari saa sen tosissaan heittäytymään, soittamaan kovaa ja intensiivisesti – kuten keskiviikon Turangalîlassa. Chapeau!