Niissä pienenpienissä eroissa, joita nykyään kuulemme suosituimpien säveltäjien välillä, on aikoinaan saattanut sijaita kuolemanvakavia tyylillis-esteettisiä jakolinjoja. Ristiveto-festivaalin konsertti kutsui makustelemaan noin vuosisadan takaisia koulukuntia ajanmukaisuuteen tähtäävällä otteellaan.
Lokakuisessa alkuillassa, valikoituneen yleisön kavutessa määrätietoisesti Ateneumin portaat pääsaliin kansallisromantikkojen taulujen sekaan, tyhjenevät näyttelysalit museovieraista ja kamarimusiikillinen hiljaisuus laskeutuu. Ympärillä on Eero Järnefeltin ja Pekka Halosen maisemia jokaiselle vuodenajalle. Pitkänoloinen pääsali tulvii valoa mutta myös kumisee jättimäisen pianonpedaalin tavoin. Kulmikas lasikatto ja kaikukoppana toimivat muut näyttelytilan huoneet vain vahvistavat resonanssia. Kuulijoiden istumapaikat oli sijoiteltu saliin nähden viistosti, joten soin itselleni vapauden silmäillä maalaustaiteen suomalaisia merkkiteoksia musiikin lomassa. Reilusta sadasta paikasta tyhjänä oli vain neljännes.
Yhtenä konsertin vetonaulana olivat aikalaissoittimet, tarkemmin sanottuna jousten suolikielet, saksalainen klarinetti ja viime vuosisadan ensimmäisen vuosikymmenen Steinway-flyygeli. Steinwayn jo 1880-luvulta entisellään pysynyt koneistonrakentamisen tapa tuotti kuitenkin romanttiseen musiikkiin sopivamman lopputuloksen, pitkälti aikansa jalopuisten osien ansiosta. Ero tavallisesta virityksestä huolimatta oli tosiaankin huomattava.
Christoffer Sundqvistin eläytyvä klarinetti valloitti avatessaan konsertin Alban Bergin Neljällä kappaleella klarinetille ja pianolle. Vaiheikkaaseen soittoon sisältyi ylärekisterin vaivatonta briljanssia ja salaperäisiä kuiskausvoimakkuuksia. Jos klarinetti ylhäällä säihkyikin, vire-eroja oli paikoin tenorikorkeuksilla. Sundqvistin ja pianisti Alasdair Beatsonin sointivärit olivat harkitut, temponkäsittely taas silloin tällöin liian vapaata yksityiskohdissa; viimeinen, säveltäjän tarkoittama hidas osa oli oikeastaan vauhdikkaampi kuin edeltävä ”Sehr rasch” -nimetty osa! Tämä esitys ei näperrellyt pienillä dynaamisilla eroilla, vaan keskityttiin vain muutamaan kohokohtaan. Salissa ja pianon rinnalla Sundqvistin pyöreä artikulaatio hieman hukkui, mutta toisaalta akustiikka hyväili klarinetin loputtomiin vaimenevia säveliä. Kaikuisa tila yllytti Beatsonkin kellomaisiin maisteluihin. Berg näyttäytyi jälleen toisen Wienin koulukunnan armoitettuna melodikkona. Lämpimimmin muistelen avausosan pehmeää duuriterssisyyttä, toisen osan aaltoilua ja pysähtelyä sekä Beatsonin pistäviä vasarointeja Bergin finaaliosassa.
Kenties sattumalta Bergin kuolinvuodesta 1935 hypättiin saman vuoden Ranskaan, Honeggerin sävellykseen Sonatina viululle ja sellolle. Honeggerin pelkistetyn sävelkielen oktaavit ja unisonot vitsailevat virtuoosisuudelle. Aina eivät tempot olleet toivotunlaisia, mutta sitäkin tervetulleempia olivat muutamat pysäytykset, joissa salin suttuisuus hetkeksi hieman tasaantui.
Korkean h:n hetkellistä auvoa lukuunottamatta Eriikka Maalismaan viulu olisi saanut soida kauttaaltaan vapaammin. Markus Hohti puolestaan antoi sellonsa dominoida, ja artikulaatio oli salin läpikäytyään hitusen järeää. Kuitenkin se sointipinta, jonka Hohti ja Maalismaa soittimistaan synnyttivät, oli hämäävän yhtenäinen. Soittajien virtuoosisuus paistoi läpi viimeistään silloin, kun voimakkaiden tarkkojen pariäänten myötä päästiin suorastaan orkestraalisiin tehoihin. Karheanrouheat jeté- ja ponticello-sävyt olivat niinikään kohdillaan sekä viulun ylärekisterissä että sellon alarekisterissä, erityisesti päätösosassa. Kaikista osista puuttui kuitenkin niiden kaipaamaa leikkisyyttä, ja vastakohtainen, kontrapunktinen aines taas olisi saanut olla mietiskelevämpää.
Erinomainen balanssi vallitsi myös Webernin aforistisissa Neljässä kappaleessa viululle ja pianolle. Pianisti Emil Holmström punnitsi satavuotiaasta lippaastaan muutamia synkän pahaenteisiä bassosäveliä, ja tarvittaessa soittimien välille syttyi painoton ilmapiiri. Tässä tunnelmassa kellui enin osa duo-soitannosta, jossa Maalismaa liikkui luontevasti sordinosoinnin, vibratottomuuden ja viulunkielen koko sävypaletin äärellä.
Ohjelmiston harvinaisuutena kimmelsi poikkeuksellinen romantikkojen ja kaverusten Johannes Brahms, Albert Dietrich ja Robert Schumann kollektiiviteos, FAE-sonaatti vuodelta 1853. Säveltäjät ovat Saksin kulttuurialueen vaikuttajia, jotka sävelsivät viulisti-säveltäjäkollegalleen Joseph Joachimille (1831–1907) sonaatin tapaamisensa kunniaksi. Mendelssohnin kädenjälkeä teokseen ei valitettavasti saatu. Piiriin kuulunut Schumannin oppilas Albert Dietrich oli aikanaan arvostettu säveltäjä. Nykykorville Dietrichin musiikki ei kuitenkaan tarjoa niitä hyveitä, joista romantiikan ajan tasokkaimmat säveltäjät tunnetaan. Dietrichin myöhemmässä tuotannossa näkyvät sekä kollegoiden että klassismin vaikutukset. Jotkin Dietrichillä korostuvat eleet tulevat vastaan myöhemmin Mahlerilla.
Sonaatin nimen taustalla on Joachimin motto ”frei aber einsam” (vapaa mutta yksinäinen). Vapaa tämä teos tosiaan on, sillä sonaatin osat jäävät kovin erillisiksi, olihan joukkion ikäero 23 vuotta. Schumann on 42-vuotiaana näihin kahteen viulusonaatin osaan tarttuessaan kokenut tekijä, mutta jo seuraavana vuonna hän joutuu mielenterveysongelmiensa vuoksi jättämään säveltämisen lopullisesti. Illan tulkinnassa FAE-sonaatista kuultiin viulisti Gordan Nikoli?ilta äärimmäisen tasapainoista ja osuvaa jousenkäyttöä sen visuaalisen seikan lisäksi, että musiikin eri vaiheet silminnähden asuttivat viulistin koko kroppaa. Viulun kielet pysyivät selkeiden alukkeiden ansiosta aina myrskyisimminkin värähtelevän musiikin pinnalla. Korkeusalueelta toiselle päästiin saumattomasti. Schumannin Intermezzo-osuudessa Nikoli? tarjoili romanttisen maalailevaa linjaa. Vain vibrato oli paikoin turhan tiheää. Suoran äänen sävyjä olisi mieluusti kuullut enemmänkin, niin luonnollisesti suolikielet värähtelivät.
Brahmsissa esiteltiin majesteettista rouheutta ja kirkkaan pisteliäitä korkeuksia. Eläväisiin säveltoistoihinkaan ei kyllästynyt. Schumannin finaalissa oli piano ansiokkaasti välillä itse oma säestäjänsä. Tämän sekä lukuisia aidontuntuisia pizzicatomukaelmia Beatson loihti vielä viime metreillä soittimestaan. Kaiken melodisuuden ja ilmaisullisten bassojen lisäksi Beatsonin soitossa huolitellut väliäänet olivat yhtäläisen nautittavia. Beatson olisi tosin paikoin saanut hakea oktaavibassoihinsa uhkaavampia sävyjä, sillä siihen akustiikka ja soitin tarjosivat hyvät eväät. FAE-sonaatti on kokonaisuutena mukiinmenevä saksilaisen ja baijerilais-itävaltalaisen varhaisromanttisten säveltäjäketjujen yhteistyöteos, jos koulukunta-ajattelua välttämättä halutaan jatkaa. Schumann täydensi lopulta samana vuonna sonaattia kahdella puuttuvalla osalla, jotta saisi kokonaisen sonaatin nimiinsä.
Konsertin alkupuolisko keskittyi 1900-lukuun, yhtä poikkeusta lukuunottamatta. Gustav Mahlerin yksiosaiseksi jäänyt varhainen pianokvartetto vuodelta 1876 on säveltäjänsä ainoa kamarimusiikkiteos ilman vokaaliosuutta, ja konsertin toisiksivanhimpana teosvalintana oivallinen. Pianokvartetto on Mahlerilta puhtaasti salonkien ehdoilla tehtyä musiikkia, johon eivät säveltäjän kansanmusisoinnin vaikutteet vielä sinfonioiden tavoin heijastu. Valoisemmassa sivuteemassa oli outo artikulaatioratkaisu hillitä, suorastaan ohittaa säveltäjän helpottuneimpia äänensävyjä. Vakuuttavan vellonnan keskelläkin suotiin tilaa ja aikaa oikeille välipysäkeille – vieraat sointuasteet eivät jääneet merkityksettömiksi käväisyiksi.
Tempot Mahlerissa olivat kamarimusisointiin sopivat, mutta akustisiin haasteisiin nähden pääsääntöisesti aavistuksen verran yläkanttiin. Jan Söderblomin viulu oli tunnustelevassa alussa joko korostetun yliterävä tai -kirkas, mikä ei aivan istunut Mahlerin matalien jousten synkähköihin tunnelmiin. Ilmaisuvoimaisiin kromaattisiin kulkuihin Söderblomin terävyys ja tarkkuus olivat toki aivan omiaan.
Mahlerin stemmat olivat aina seurattavissa, eivätkä soittajat peittäneet toisiaan. Pianisti Emil Holmströmin hiljainen una corda -maailma ei sisäistyneisyydessään aivan yltänyt Beatsonin tasolle, Mahlerissa osin suuremman yhtyeen vuoksi, mutta fortetehoihin löytyi kaipaamaani uhkaavuutta. Atte Kilpeläisen alttoviulun osaksi lankesi tasapainotella muiden jousten välissä, kunnes pääsi säkenöimään melodisissa osuuksissaan. Onneksi perinteisiin pianokvartetin vire-ongelmiin soitinperheiden välillä karahdettiin hyvin harvoin – liekö syynä pianon ajanmukaisemmat jalopuuosat. Jouset saavat tässä Mahlerin varhaisteoksessa paljon tukea täyteläiseltä pianolta. Illan suurehkoista teoksista – Mahlerista ja kollektiiviteoksesta – kaikuisa akustiikka suosi Mahlerin hitaampaa harmonian vaihtelutiheyttä.
Käsiohjelmaan oli sisällytetty vain muutaman sanan kuvaukset teoksista, jos ollenkaan. Tämä ohjasi keskittymään itse kuunteluelämykseen. Huomautettakoon silti, ettei konsertin tärkein jakolinja suinkaan ollut vuosikymmenet tai saksankielisten koulukuntien kärhämät, vaan perinteinen Ranska–Saksa-jako. Sveitsiläis-ranskalainen Honegger nimittäin jäi piristävästi saksankielisistä koulukunnista täysin ulkopuoliseksi. Honegger on Widorin ja Franckin säveltäjäketjussa. Yllättäen kaikki muut konsertin säveltäjät kuuluvat joko Ludwig Spohrin tai Ignaz von Seyfriedin koulukuntaan. Spohrin, miksei Seyfriedinkin, koulukunnan musiikillinen ajatustenvaihto Franckin koulukunnan kanssa on vielä myöhäisromantikoillakin ollut olematonta. Schönbergin kasvatit Berg ja Webern nivoutuvat 1910-luvun teoksillaaan tyylillisesti samaten Mahlerin keksintöihin, toimihan Schönbergin opettajanopettaja Krenn ainoana opettajana myös Mahlerille.
Illan ehdottomasti puhuttelevimmat tähdet olivat Beatson ja Nikoli?. Vakuuttava Beatson skottina vierailee onneksemme yhä useammin näinkin pohjoisissa ulottuvuuksissa. Kaikkien säveltäjien intervallit, eivät pelkästään intervallitaikuri Webernin, näyttäytyivät vanhoilla soittimilla edukseen aivan erilaisessa valossa. Kuulijakin joutui vähemmän totunnaisille taajuuksille.
”Kaverit Euroopassa” -konsertin yhteys Suomeen ja Tuusulanjärven taiteilijoiden näyttelyyn jäi nyt olemattomaksi, mutta tälle uhrattiinkin aikaa festivaalin muissa konserteissa. Kenties suunnittelemattoman laajaa itävaltalaiskohdistusta kruunaamaan olisi hyvä poimia vertailun vuoksi jokin kamarimusiikkiteos nyky-Wienistä, vanhoilla soittimilla tapailtavaksi ja tarkastelteltavaksi?