Amerikkalaissyntyinen Timothy Page (s. 1975) tutkii teoksissaan jatkuvuutta ja sen alter egoa, katkonaisuutta ja äkkinäisiä siirtymiä. Hän esittää käsiohjelmassa kysymyksen – ”Millä tavalla viitekehyksistä poikkeaminen voi tehostaa kyseessä olevan kokonaisuuden kommunikointivoimaa?” – ja vastaa siihen eri näkökulmista illan aikana. Tätä nykyä Chicagossa tohtoriksi opiskeleva Page tarjoaa vivahteikkaan läpileikkauksen post-sibalaisesta musiikistaan, ja ensikonserttiinsa hän on koonnut yhteen Suomen säveltaiteen parhaimmistoa sitä tulkitsemaan.
Miten konsertin otsikkoa Kielin – Metakielin tulee tulkita? Kenties se on viittaus illan avaavan Toccatan (2012) halldorofoniin, islantilaistaiteilijan Halldor Ulfarssonin kehittämään eräänlaiseen elektroakustiseen meta-selloon, joka oli tänään toistettu kokonaan elektronisesti. Sellisti Markus Hohdin ja klarinetistin Mikko Raasakan tasapainoinen duo taiteili riuskan ja väkivaltaisen partituurin parissa. Teos oli toistuvuudessaan illan mieleenpainuvin.
Ehkä kysymys viittaa kitaraduoon, joka puhuu eri kieltä kussakin osaparissa? Kielillä, joilla on vain vähän yhteistä toistensa kanssa. Lähinnä yhteistä ovat vain soittajat ja soittimet, tosin Jyrki Myllärinen vaihtoi omansa yhdessä osaparissa mikrotonaalisesti viritettyyn. Kitaraduo Suite Cápsula (2007) antoikin osuvimman vastauksen illan kysymykseen.
Cápsula, kapseli eli kokonaisuus, joka sulkee jotain sisäänsä. Page rakensi teoksen David Mitchellin Cloud Atlas -romaanin viuhkamaisen muodon pohjalta, missä äärimmäiset luvut muodostavat keskenään eheän tarinan, toinen luku toisiksi viimeisen kanssa, keskimmäisen ollessa ainoa itsenäisesti eheä kokonaisuus. Tämän myös selkeästi kuulimme. Ensimmäinen ja viides osa puhuivat keskenään samaa riuskaa, napsuvaa kieltä, mutta kovin erilaista kuin toinen ja neljäs osa, jossa vallitsi tasaisen raahaava ja vinkuva äänimaailma. Kolmas osa allegro sentimentale, laarin pohjalta, oli viehättävän värikäs ja tunteellinen muistuma tyypillisestä väliamerikkalaisesta kitarasävelmästä. Ehkä kysymys viittaakin tähän muotoratkaisuun, Pagen ideaan kapseloidusta muodosta, jossa teoksen ja konsertin osat sisältävät maatuskanuken tavoin pienempiä kokonaisuuksia. Suite Cápsula oli illan vahvin ja vankin teos, muodoltaan selkeä ja kekseliäs, sisällöltään mukaansatempaava ja monipuolinen, ja sen esitys oli parhaiten koordinoitu. Kitaristit Jyrki Myllärinen ja Ismo Eskelinen veivät teoksen korkealle tulkinnan tasolle; heidän esityksensä oli hauska ja kuulijaa tarkasti muassaan kuljettava.
Toccatan lisäksi elektroniikka oli tärkeässä asemassa teoksessa Curl (2010). Elektroniset osuudet eivät eläneet samaa veikeätä elämää kun Hanna Kinnusen hypnoottisen pyörteiset kuviot huilulla, mutta elektroniikan ja harpisti Lily-Marlene Puuseppin rytmikäs luottokorttihoketus istui hyvin paikalleen.
Illan päätteeksi tapahtui historiallista. Kuulimme taidemusiikin ensimmäisen konserton jouhikolle ja kamariyhtyeelle. Tämä arkaainen soitin on kokenut viime vuosikymmeninä uutta nostetta mm. Ilkka Heinosen kaltaisten taitureiden ansioista. Hänen ja Pagen yhteistyö on toivottavasti avaus tuleville teoksille. Jouhikkokonsertto nimittäin raapi soittimen ilmaisuvoiman pintaa monesta kiehtovasta kohdasta. En tosin kokenut, että lyhyeksi jäänyt teos olisi syventynyt avaamiinsa maailmoihin. Orkesterin osuus oli heti alusta hyvin solistinen, ja Heinosella oli täysi työ saada soittimensa kuuluviin puhaltimien pauhulta. Lyhyitä, mutta sitäkin loistavampia oli ne harvat ikkunat, joiden läpi rouheva sointi läpäisi kuplan.
Cameratan valot vaihtuivat punaisiin, ja illan tähänastinen trendin mukaisesti konserton toinen osa Manaus kuului toiseen maailmaan. Solistin nopeat, soittimelle hyvin ominaiset litaniat saivat rauhallisen taustasoinnin hiljaa värähtelemään, kunnes se kaatui jousten hiljaiseen tössytykseen. Minua ilahdutti jousisoitinten ja jouhikon yhteiset hetket, jossa Page pelasi soitinten yhteisillä äänenvärialueilla. Kolmas osa, ensimmäisen pari, sai jouhikon hennosti vaikertamaan taustavoimien, Elina Jukolan johtaman Uusinta-kamariyhtyeen armottomien pyyhkäisyjen alla. Solisti oli vahvimmillaan ajoittaisissa, nopeissa ja aksentoiduissa osuuksissa, joiden vaihtelevat rytmit kesyttivät orkesterin jouhikon hyväksi. Vaikka soitin oli vahvistettu kontaktimikrofonilla, äänen laatu oli puhdas ja tasainen ja sulautui parhaimmillaan saumattomasti yhtyeen sointiin – tosin vain silloin kun jälkimmäinen tyytyi säestämään. Kaikki katkesi kuten oli alkanutkin, välinpitämättömän puuloodan iskusta.