Olarin kirkossa havisivat menneellä viikolla urakalla suomalaisen oratoriohistorian lehdet: helluntai-iltana kirkkosalissa soi ensimmäisen suomalaisen oratorion titteliä kantava Ilmari Krohnin Ikiaartehet, kun viikon alussa kirkkosali oli puolestaan toiminut äänitystilana aivan uusimmalle kotimaiselle oratoriomusiikille Iiro Rantalan Jouluoratorion (2011) merkeissä. Krohnin oratorion esitys oli luonnollisesti harvinainen tapaus: kristittyjen vainot Rooman keisarikunnassa lähtökohdakseen ottanut, säveltäjän vaimon, kirjailija Hilja Haahden runoelman muodossa kirjoittama teos sai säveltäjän elinaikana tiettävästi vain kaksi esitystä, eikä ole sittemmin juuri joutunut suomalaisen kirkkomusiikin aarrekammioista päivänvaloon.
Kun oratorio kantaesitettiin vuonna 1914 Heikki Klemetin valmentaman Suomen Laulun ja Helsingin kaupunginorkesterin voimin, säveltäjänsä johdolla, oli pääkaupungissa edellisellä vuosisadalla alkaneen yleiseurooppalaisen lauluyhdistysbuumin myötä jo melko paljon kokemusta suurten ulkomaisten kuoroteosten esittämisestä. Krohn oli puolestaan musiikki- ja erityisesti kirkkomusiikkielämässä keskeisenä ja laaja-alaisena henkilönä varsin luonteva pukemaan kotimaisen oratoriopioneerin manttelin päälleen. Akateemikkona hän oli ensimmäinen Helsingin yliopistossa musiikkitieteen alalta väitellyt tohtori, joka pani alulle mm. Suomen musiikkitieteellisen yhdistyksen vuonna 1911 ja alkoi pian, vuodesta 1918 lähtien, toimia Helsingissä tieteenalansa ylimääräisenä professorina. Urkurina Krohn toimi Tampereen silloisessa pääkirkossa Aleksanterin kirkossa 1894–1905 sekä Kallion kirkossa 1911 lähtien, virsisävelmistöihin ja jumalanpalvelusmusiikkiin hän puolestaan vaikutti voimakkaasti niin kansantoisintojen kerääjänä, virsien ja käyttömusiikin säveltäjänä kuin käytäntöjä luovien komiteoiden jäsenenäkin.
Ikiaartehien kantaesityksen yhteydessä arvosteltua orkestraatiota Krohn uudisti 30-luvun alussa kapellimestari Leo Funtekin avustamana. Kun oratorion uudistettu versio esitettiin 1935, kantaesityksensä oli jo nähnyt tai tuli pian näkemään usea muukin teostyypin suomalainen edustaja. Näistä parhaiten aikaa kestivät Uuno Klamin Psalmus (1937) sekä Armas Maasalon Jouluoratorio (1945), joka esitettiin Johanneksen kirkossa peräti 12 peräkkäisenä vuotena. Muita ajan oratoriosäveltäjiä olivat mm. Rikhard Mäkinen teoksillaan Lunastus (1932) ja Lupaus (1943) sekä Viljo Mikkola yli kaksituntisella Kristus-oratoriollaan (1947).
Sunnuntain konsertissa 40-henkisen kuoron muodostamiseksi voimansa olivat yhdistäneet kotikirkossaan esiintynyt Kamarikuoro Wähäpaimen sekä toinen espoolainen, Kamarikuoro Vox Lapsus. Esityksen johtanut Martti Laitinen on toiminut viime vuosina aktiivisesti Krohnin musiikin parissa: hän on Ikiaartehien lisäksi johtanut myös säveltäjän toisen oratorion Voittajat (1934), esittänyt ja levyttänyt tämän Johannes-passion (1943) sekä mm. tutkinut ja ollut mukana levyttämässä Krohnin eläkevuosinaan kokonaisuudessaan säveltämää psalttaria.
Juoneltaan puolitoistatuntinen Ikiaartehet on melodramaattinen kertomus roomalaisen ylimyksen Mariuksen puolisosta Cleliasta, joka tutustuu orjattarensa Veronican kautta kristittyjen sananmukaiseen underground-elämään. Passiotarinaa mukaillen hän kieltää nämä muiden roomalaisten painostaessa, tulee lopulta katumapäälle ja uhrautuu kristittyjen mukana taisteluareenalla – jättäen ilmaan Mariuksen hämmentyneet, maltillisen järkyttyneet kysymykset: ”mikä aarre maailman onnea korkeampi? …Ken olet sinä, Jeesus Kristus?”.
Olarin kirkossa kuullun urkusäestyksellisen version oli Krohnin käsikirjoituksen ja vuoden 1935 orkesteriversion pohjalta uurastanut kokoon säveltäjä Jaakko Kortesharju. Markus Malmgren soitti keskeisen osuutensa suvereenisti, omaperäistä sävelkieltä eteenpäin kantaen, niin romanttisen dissonanssisia sointimyrskyjä kuin seesteisen leijailevia vaiheitakin tehokkaasti ilmentäen. Kirkon urut tuntuivat tosin jättävän melkoisesti toivomisen varaa dynaamisessa skaalassaan – musiikki kasvoi ja hiipui miltei tökerön äkkinäisesti, eivätkä äkilliset kenraalitauot myöskään juuri saavuttaneet tehoaan kirkkosalin akustiikassa. Selkeimmin soittimen ilmaisun kapeus tuli esille teoksen aloittavassa urkujohdannossa. Alun perin suunniteltua, mutta peruuntunutta Johanneksenkirkon esitystä tuli tässä mielessä ikävä.
Espoolaiskuorojen liitto lauloi läpi teoksen vakuuttavan yhtenäisesti, ja etenkin naisäänet valloittivat kirkkaalla, jalostuneella soinnillaan. Miesäänet olivat pieniä vireongelmia lukuun ottamatta yhtä lailla energisen varmoja, vaikkakin tahtoivat paikoin jäädä kirkon akustiikassa voimakkaiden naisäänten varjoon. Innostuneesti eläytyneellä kuorolla oli oratoriossa rakenteellisesti merkittävä ja monipuolinen rooli: teoksen kolme näytöstä tuntuivat jakautuvan edelleen lyhyempiin dramaattisiin osioihin, joita rytmittivät kuoron antifonimaiset, tapahtumia selostaviin ja miljöötä kuvaileviin runonsäkeisiin liittyvät unisono-osiot. Edelleen kuoron osana oli yhtyä solistien tunteisiin tai toimia taisteluareenan ”rynnistelevän rahvaan” ja katakombien seurakunnan rooleissa. Hienoja hetkiä olivat mm. katakombeihin laskeutuminen kuoron ja Malmgrenin urkujen katabasiksen johdattamana, sekä kuoron maan uumenissa ja taisteluareenalla laulamat virret.
Sopraano Elina Rantamäki oli valovoimainen Clelia, jonka ilmaisussa oli sekä läpikuultavaa linjakkuutta että värikkäästi väreilevää soinnin hohtoa. Mezzosopraano Ursula Hynninen oli ylvään lämminsävyinen, uskossaan ja ilmaisussaan vakaa Veronica, Jarno Lehtola puolestaan Mariuksena tenorille paikoin varsin armottomallekin alueelle sävellettyä osuutta laulaessaan voimakas, mutta pehmeän soinnikas henkilöhahmonsa tulkki. Kuoron riveistä laulanut baritoni Markku Nuotio oli aivan yhtä olennainen seurakuntansa lyyrisen vankkana esimiehenä. Laitinen toimi esityskoneiston jäsenille rauhallisena ja selkeäotteisena kumppanina.
Clelian kääntymiskokemusta kuvatessaan Krohnin oratorion libretto on psykologisesti melko köykäinen ja Kirkkomusiikkilehden arviossaan vuonna 1935 kuvaama ”hurmioitunut, mystillinen tunne” nykykokijalle kenties jossain määrin vierasta. Toisaalta teoksen välillä perinteisen romanttinen, mutta usein harmonioiltaan ja rytminkäsittelyltään persoonallinen, katkeamatta tiivistä draamaa eteenpäin leijuttava ja pitkälinjainen sävelkieli on varsin kiinnostavaa – sunnuntaisen kaltaisia laadukkaita esityksiä ansaitsevaa.