Sibelius-Akatemian kauden yhtenä päätöskonserttina kuultiin Musiikkitalossa orkesterimatinea 18.5., joka toimi Giancarlo Rizzin kapellimestarin A-tutkintokonserttina. Päätin mennä kuulemaan, koska tulossa oli Ravelin vasemman käden konsertto, säveltäjän lahja kaikille vasenkätisille; kerrankin tämä muusikkojen vähemmistö pääsee juhlimaan. Tosin heitä ei liene liikoja, joten valtaosa solisteista muuntuu vasuriksi malgré lui, kuten Paul Wittgenstein, jolle konsertto sävellettiin. Tai niin kuin Izumi Tatenon kohdalla, joka lumoaa maailman konserttisaleja tällä teoksella juhlavuonnaan.
Olin kuullut illan solistia Justas Stasevskijia Dmitri Bashkirovin mestarikurssilla keväällä Sibelius-Akatemiassa, jossa hän valmistautui tähän konserttoon ollessaan käymässä Helsingissä opinnoiltaan Wienissä. Höristin heti korviani: harvinaista soittoa Suomessa. Ilmeikästä, hienostunutta, vähäeleistä, fyysisesti stabiilia, rauhallista. Itse asiassa Bashkirovilla ei ollut tähän soittoon paljoa sanottavaa. Rinnakkaissointujen ryöpyn viimeinen kolmisointu ei ollut staccato, vaan täyspitkä. Tarkistin partituurista: piti paikkansa, nimittäin kahdella ensimmäisellä kerralla ja toistossa.
Tämä konsertto tuo aina mieleeni Pariisin-opettajani Jacques Févrierin, joka oli varsinainen Ravel-spesialisti. Hänen LP-levykansiossaan kirjoittaa Henri Sauguet Févrieristä: ”Maurice Ravel kutsui hänet ensimmäiseksi ranskalaiseksi pianistiksi, jolle hän antoi vasemman käden konserttonsa tulkinnan: hänen terävä älynsä, lämmin innostuksensa ja hienostunut herkkyytensä teki hänestä kuin vaistonvaraisesti tämän sensuellin ja samalla ankaran musiikin salaisuuksien tulkin saaden sen poeettisen ilmapiirin loistamaan hienoimpine nyansseineen”.
Février kävi Suomessa 70-luvun alussa. Hän tunsi Erik Tawaststjerna vanhemman; Février soitti Suomen TV:ssä Ravelin Valses nobles et sentimentales, (”Nuoteista, vanhan ystävänsä musiikkia!”, kuten Tapani Valsta hieman ironisesti tuolloin totesi). Févrierin kotona Boulevard Malesherbesilla oli aina Ravelin valokuva flyygelin päällä.
Joka tapauksessa tämän myös orkesterille vaativan teoksen Sibelius-Akatemian orkesteri soitti antaumuksellisesti. Ajat ovat muuttuneet: ei olisi voinut arvatakaan, että juuri ketään yleisöä eksyisi kesäisenä lauantai-iltana tällaiseen tilaisuuteen; salissa oli runsaasti väkeä. Soittajat ottivat tämän tosissaan, orkesterisoitto ei taidakaan enää olla opintojen pakkopullaa; kaikki olivat sonnustautuneet hienoihin asuihin, purppuranpunaista väriä vilahteli siellä täällä lavalla. Justas Stasevskijille tämä teos sopii erinomaisesti, hänen soittonsa tarkkuus on ihailtavaa, ja myös ilmeikkyys. Em. Sauguet’n luettelemat kvaliteetit tulivat esiin Stasevskijin soitossa.
Välitaitteen jazzahtava teema on tietenkin viittaus Pariisissa muotiin tulleeseen ’neekerimusiikkiin’, kuten tuolloin sanottiin (Poulencin Rhapsodie négre), mutta miksei myös itseviittaus Boleron rytmimaailmaan, tai sodan marsseihin. Kadenssi on valtava alun teemojen paisutus, lyyrinen huipentuma; alun synkkä sonoriteetti tarjosi kerrankin kiitollista sooloa kontrafagotille ym. puhaltajille.
Stasevskijin ylimääräinen, Sibeliuksen h-molli impromptu arpeggioineen oli myös soinnillisesti raffinoitua pohjoista impressionismia. Se täydensi hyvin alussa kuultua Sibeliuksen 7. sinfoniaa, jonka Giancarlo Rizzi johti laajakaarisesti, syvään hengittäen. Sehän on tuo Pohjolaan siirretty Parsifal kuten Koussevitsky sitä luonnehti. Mutta täynnä topoksia ja viittauksia menneeseen. Niiden tulkinnassa Leif Segerstam on mestari. Ehkä Ravelissa kuitenkin Rizzin italialainen temperamentti pääsi lähemmäs mediterraanisuutta. Ilmeisen lahjakasta ja innostunutta nuoren kapellimestarin työtä!