Musiikkitalon naulakoiden luona ja kahvilan puolella jylläsi jännitys jo pari tuntia ennen konsertin alkua, kun yleisö saapui etuajassa katsomaan Luciano Berion Sinfoniasta (1968–69) kertovaa dokumenttia Voyage to Cythera. En itse ehtinyt paikalle, mutta onnekseni elokuva löytyy verkosta. Säveltäjä kollegoineen erittelevät teoksen kolmatta osaa, Mahlerin 2. sinfonian scherzon (In ruhig fließender Bewegung) rangon päälle rakennettua vaikutusten risteystä. Kythera oli aikoinaan vilkas valtakuntien kauppasatama, ja rauhallisen soljuvasta massasta kuulemmekin kahdeksan laulusolistin luoman toripäpätyksen saattelemana lastuja 1900-luvun taidemusiikin koulukuntien lippulaivoista. Tämä konsertin polttopiste oli tänään asetettu siististi säveltäjän kotimaansa musiikin kontekstiin, tai ainakin sen Italian, mikä luki Berion passissa. Teoksella on kuitenkin juurensa muualla kuin yhdessä maassa tai ajassa.
Yksi Kytheran saaren vahvimmista vaikuttajista oli Venetsian kauppatasavalta. Pyhän Markuksen tuomiokirkon urkuri Giovanni Gabrieli (n. 1553–1612) oli aikoinaan magneetti nuorten säveltäjien pyhiinvaelluksille Venetsiaan. Hänen oppinsa ulottui heidän kauttaan Saksaan asti, missä se jatkoi elämäänsä paikallisten urkuri-säveltäjätähtien musiikissa. RSO:n laajennettu vaskisektio jakaantui yhteensä viiteen pienempään yhtyeeseen, jotka sijoittuivat lavaa ympäröiville lehtereille. Ensin kahden, sitten kolmen ja lopuksi viiden kuoron saarresointi muunsi konserttisalin montun vaskipadaksi, jonka kuminan trumpetin koloratuurit loisteliaasti puhkaisivat. Gabrielin musiikki kannatteli ja vei kuuntelijaa uusiin, yllätyksellisiin paikkoihin. Parjauksia vaskipuhaltimien kantamattomuudesta Musiikkitalossa oltiin tässä tarkasti kumoamassa.
RSO:n uusi ylikapellimestari Hannu Lintu on aiemminkin suunnitellut konsertit voileivän muotoon. Tänäänkin prologi oli selvä vastine illan megalomaaniselle epilogille, Ottorino Respighin Rooman pinjoille, jossa partituurin mukaan lehtereille tulisi nousta kuusi antiikin Rooman buccina-trumpettia. Tänään stemmat soivat trumpetein ja pasuunoin. Kappaleen aloittava kirjava, leikkisä I pini di Villa Borghese oli hauskaa vaihtelua vakavalle alkupuoliskolle ja luonteva jatke Berion pilkehtiville kansanlauluille. Respighi oli naapurimetropolissamme opissa Rimski-Korsakovilla. Vaikka tämä ei sanojensa mukaan ei uskonutkaan siihen, että mestarialaansa soitinnusta voi oppia, on Respighilla taidot hallinnassa. Vertautuen myöhempien spektraalisäveltäjien kehittämään instrumentaalisynteesin, jossa koko soitinyhtye pistetään matkimaan yhteissoinnillaan tiettyä soitinta, Hannu Lintu on onnistunut kalibroimaan RSO:n soinnin niin, että jousien ja puupuhaltimien stemmat kuulostivat aivan käyrätorvilta siellä missä niiden pitääkin. Lelutorviäänien ja kellopelien kilinänkin seassa onhan siinä jotain hullunkurista kun mustiin pukeutunut aikuinen pyörittää räikkää hallitusti naama kuin petolinnulla. Neljännen osan nousu todella sai konserttimontun resonoimaan, orkesteria lähimmän yleisön suojatessa pauhulta korviaan. Muodonmuutos edeltävästä oli täydellinen: kolmannen osan klarinettisoolo oli kuin unesta, Christoffer Sundqvistin sointi hiuskarvan päässä hiljaisuudesta.
Kansanlaulut rauhoittivat tänään ilmapiiriä kahden mammutin välissä. Berion Folk Songs on yhdentoista luonteen, yhdentoista äänityypin ja yhdentoista kulttuurin sarja, ja näin ollen haastava tulkittava yhdelle laulajalle. Vaikka jouset soivatkin täällä täyteläisesti, konserttisali on ehkä liian suuri täyttäväksi yksityiskohtaisella kamarimusiikilla. Se ei heikentänyt Virpi Räisäsen sanomaa, vaan hän omaksui kiitettävästi niin hurmaavan irlantilaisen aksentin kuin nonsense-armeniankin.
Seuraavaa on ehkä hankala lukea kaikelta lihavoidulta ja kursivoidulta, mutta Berion Sinfoniasta voi tuskin kirjoittaa listaamatta aikoja, paikkoja, henkilöitä ja teoksia. Se on mustekala.
Louis Andriessen pohtii aiemmin mainitussa dokumenttielokuvassa, miten Berion Sinfonia ilmenee kuulijalle kuin afscheid, jäähyväisenä. Se kokoaa yhteen jo sinänsä apoteoosinomaisia teoksia: Ravelin La Valsen, ja Straussin Rosenkavalierin, Mahlerin 4. sinfonian ja Hindemithin Kammermusik nro 4:n sekä Stravinskyn Agonin, vastaavasti Suuren Valssin ja Klassismin joutsenlauluja, ja ajaa ne kohti uutta ja tulevaa: Boulezia, Stockhausenia ja Beriota itseään kohti. Puhumattakaan siitä, että Sinfonian neljäs osa on synteesi teoksessa aiemmin kuullusta, tai että Bachin Matteus-passiosta lainatut koraalit olivat alunperinkin lainauksia. Meta>meta>meta…
Sinfonia on teoksen sävellysvuosien 1968–69 sekavan maailmantilanteen ’yhteissointia’ (it. sinfonia); pieni kuolema, ”just a small murder”, niin Martin Luther Kingin kuin Prahan miehityksen uhrienkin. Kuten Mahler, Beriokin tykkää pistää tykkäämäänsä veitsellä, vääristäen sitä mikä on hänelle kaunista. Siten laulajien joyce- ja beckettmäisen piikikkään arvostelun armoille pulpahtavat Beriolle rakkaat Debussyn La Mer, Schönbergin Viisi orkesterikappaletta ja Stravinskyn Kevätuhri.
Teoksen useampaan kertaan äänitteeltä kuullulle elävän konserttitilanteen äänten melska sekoitti pään, eikä mihinkään osannut tarttua. Muita hiljaisempia osia, joista etenkin O King liputti solistien kykyä muuttua soittimiksi orkesterin sekaan, kaivattiin kiintopisteiksi. Teoksen tasot ovat kiinnostavan mustavalkoisia. Hiljaa tai kovaa, liikettä tai lepoa. Ja mitkä ylimenot näiden välillä! Ensimmäisessä osassa oli lauluyhtyekonserton asetelma, jossa hiljaista, rauhallisesti muokkautuvaa laulutasoa aksentoivat koko orkesterin soittamat pilarit. Ne ovat partituurisivullakin näyttäviä ilmestyksiä.
Konsertti oli RSO:n tarjonnan monipuolisimmasta päästä.
Ai niin, ja Respighin Rooman pinjat saivat tulppaanit meilläkin kasvamaan, tai ainakin ne kuuluttivat paikalle erittäin lämpimän ja aurinkoisen viikonlopun.
————
Linkkejä:
RSO/Lintu ja Giovanni Gabrielin Canzoni
RSO/Lintu ja Virpi Räisänen Berion Folk Songsin parissa