En oikein tiennyt millaiseen tilaisuuteen päätyisin suunnatessani Isoon Pajaan sateisena tiistai-iltana. Ehtoon piti alunperin kulua Yleisradion tarjoaman huippufutiksen merkeissä, mutta kutsu mennä katsastamaan Metropolitanin Reininkulta pääkallopaikalla Pasilassa vei lopulta voiton potkupallosta.
Erinäisistä lähteistä kuulin, että tähän kaikille avoimeen tapahtumaan oli mahdollista pukeutua ”Wagnerin taiteen innoittamiin asuihin”. Live-musiikistakin liikkui huhuja. Pääosassa oli kuitenkin valkokangas ja Robert Lepagen ohjaaman Ring-paketin esikoinen, Das Rheingold, jota tähdittivät nähdyssä esityksessä (2010) mm. Bryn Terfel, Stephanie Blythe, Gerhard Siegel ja Eric Owens James Levinen johdolla. Kyse on oopperatalon historian massiivisimmasta projektista, joka edelleen pyörii täysille yleisöille New Yorkin humussa.
Jotain Hollywoodmaista tuotoksessa oli. Teknisesti näyttämö osoittautui äärimmäisen vaikuttavaksi: geologiaan ja paikalliseen laattatektoniikkaan Islannissa perehtynyt ohjaaja oli pystyttänyt useista metallilaatoista koostuvan laitehirviön, jonka rauhallisissa pyörteissä laulajat vaijerein roikkuivat. Livenä elämyksen on täytynyt olla vielä hurjempi, mutta YLEn viihtyisässä auditoriossakin rakennelma herätti kunnioitusta.
Valitettavasti sisällöllisesti ohjaus ei yltänyt erikoistehosteidensa tasolle. Metropolitanin Ring vaikuttaa ainakin Rheingoldin perusteella tavoittelevan suurella rahalla mahdollisemman autenttista Wagner-tulkintaa – nokkelasti nykyisen viihdearvon puitteissa. Hyvää, viihdyttävää oopperaelokuvaa tämä olikin. Erityismaininta filmiversion äärimmäisen onnistuneelle leikkaukselle sekä sujuvalle suomalaiselle tekstitykselle.
Kirjoitin Salzburgin Parsifal-arviossani, että ”nykyaikana on harvoin jos koskaan tilausta perinteiselle Wagner-tulkinnalle”. METin esityksen jälkeen minulla oli juuri sellainen ”helpon katarttinen” olo, jota taiteen kohdalla joskus vierastan. Ei se toki väärin tai (tällä vuosituhannella) vaarallista ole, mutta sääli kuitenkin; Wagnerin ristiriitaisuuksissa riittäisi sopivasti maustettuna loputtomasti jauhettavaa aivoillemme. Mutta ehkä joskus on ihan hyvä vain rentoutua myös kokonaistaideteoksen äärellä jalkapallo-ottelun tapaan.
Metropolitanin tasoisessa musiikki-instituutiossa esiintyjät ovat poikkeuksetta erinomaisia. Rheingoldissa kaksi kohosi ylitse muiden; bassobaritoni Bryn Terfelin alkuvoimainen Wotan ja niinikään bassobaritoni Eric Owensin maaninen Alberich. Levine on epäilemättä aikamme parhaita Wagner-tulkkeja.
Ylen Wagner-juhla osoittautui kokonaisuudessaan monipuoliseksi ja onnistuneeksi tapahtumaksi. Rheingoldin lisäksi auditoriossa kokoontui keskustelupaneeli, johon kuuluivat Apocalyptican sellisti ja oopperafani Perttu Kivilaakso, ex-ministeri ja 1 300:n liveoopperan Matti Ahde, larppaaja ja yhden oopperan Ville Miettinen sekä musiikkitoimittaja Risto Nordell. Esitetyt puheenvuorot olivat sen verran kiinnostavia, että olisi suonut tämän kokoonpanon vaihtavan ajatuksia Miikka Maunulan johdolla pitempäänkin. Väliajalla (pause-napilla väliajattomaan Rheingoldiin onnistuneesti lisätyllä) kuultiin Tiina-Maija Koskelan vahvaa sopraanoa Ison Pajan kaikuisassa akustiikassa. Bayreuth-stipendiaatti Koskela omaa äärimmäisen potentiaalisen Wagner-äänen.
Yleisradiolle ja sen kulttuuritoimitukselle on nostettava hattua tapahtuman ja koko Wagnerin juhlavuoden johdosta; juuri tällaista vastinetta ainakin minä YLE-veroltani haluan.
Linkki YLEn kevään Wagner-ohjelmistoon. Arvioitu Rheingold Teema-kanavalla ja Yle Areenassa ti 21.5 klo 18.