Kun muusikot ryhtyvät esityksen aikana kävelemään lavalla vetäen samalla kulisseista näyttämön halkaisevia nauhoja, syövät mandariineja, tai muuntautuvat seurapelejä harrastaviksi koketeeraaviksi ja ivallisiksi 1700-luvun pariisittariksi, tulee hakematta mieleen käsite kokeellinen musiikkiteatteri. Tarkoitan sitä tyylilajirypästä, jossa keskiössä on lavallisuus, visuaalisuus ja teatterilliset keinovarat, ja jossa puhtaasti musiikillinen sisältö on vain yksi osatekijä kokonaisuudessa. Lavan tapahtumat eivät aina välttämättä selity juonellisesti, vaan painopiste on gestiikassa ja teatterillisuudessa sinänsä. Vivahteikas huumorin käyttö ei ole genrelle vierasta. Parhaimmillaan yleisö ottaakin teokset vastaan huvittuneesti hykerrellen, pahimmillaan kiusaantuneesti tuhahdellen, mutta täysin välinpitämättömäksi jäänee vain harva. Tästä teatterillisuuden ja musiikin välimaastosta ponnistaa Miika Hyytiäisen viimeaikainen sävellystuotanto, niin myös Berliinissä Sophiensaelessä 13.4. kantaesityksensä saanut Jaakko Nousiaisen ranskankieliseen librettoon sävelletty ooppera La Figure de la Terre.
Oopperalla on lavakeskeisenä lajityyppinä tietysti kosolti kosketuspintaa musiikkiteatterin kanssa. Mutta toisin kuin musiikkiteatteri, rakentuu ooppera seurattavissa olevan juonen ympärille, ja juoneen suhteutuvat niin oopperan visuaaliset kuin musiikillisetkin ratkaisut. La Figure de la Terren libretto pohjautuu vuoden 1736 tositapahtumiin ranskalaisen astronomi-matemaatikon Pierre Louis Moreau de Maupertuis’n ja torniolaisen Christine Planströmin kohtaamisesta Suomessa, mistä alkava rakkaustarina kariutuu kulttuurieroihin Pariisissa. Maupertuis teki matkansa Suomeen tehdäkseen mittauksia maanpinnan muodosta kolmiomittauksilla, joiden tulokset todistivat myöhemmin maan olevan navoiltaan litistynyt. Ranskalainen valistus ja rakkaus järjestykseen kohtaa siis pohjoisen villiyden, joka oopperassa symboloi luonnonvoimien kaoottisuutta. Kulttuurierojen sovittamattomuus ja vieraassa yhteisössä asuvan identiteetittömyys ovat teoksen kantavia teemoja. Kutkuttavan oopperallinen aihe, joka saa erityisen lisävärin libreton materiaalina käytetyistä aikalaislähteistä.
Hyytiäisen sopraanolle, tenorille, barokkijousitriolle, cembalolle sekä elektroniikalle säveltämä musiikki on rohkeasti erilaisia mausteita yhdistelevä keitos. Materiaalina on Hyytiäisen oman – jo sinänsä monivärisen, musiikkiteatteria ja nykymusiikin tehokeinoja sekä konkreettista nauhamusiikkia yhdistelevän – musiikki-ilmaisun lisäksi 1700-luvun kansanmusiikkia, improvisaatiota sekä ranskalaista barokkimusiikkia. Barokkisitaatit integroituvat kokonaisuuteen jouhevasti, eikä vaikutelma ole ironinen tai päälleliimattu. Parhaimmillaan sitaattitekniikka luo monitasoisen vaikutelman, jossa barokkimusiikki värittyy surrealistisesti dissonanssein, glissandoin ja tremoloin – tai kaiuttimista päällekkäin soivan musiikin kautta. Teoksen avaava ruotsalaiseen kansanlauluun pohjautuva ja varsin vapaasti nuotinnettu Christinen soolo-osa Kettling oli esityksen vahvinta antia hienoine eri rekistereitä hyödyntävine niekkuineen ja narahduksineen – eikä ihme, sillä sopraano Estelle Lefort on esittänyt sitä aiemmin myös itsenäisenä teoksena. Oopperan myöhemmässä vaiheessa Esteelle vakuutti myös Rameau-tulkkina Christinen pyrkiessä epäonnisesti miellyttämään Pariisin seurapiirejä laulamalla otteita teoksesta Les Indes galantes – joka muuten on sävelletty vuonna 1735, eli juurikin oopperan tapahtumien aikoihin. Barokkiaarian alta esiin työntyvä jousten synkkä ja dissonoiva tremolo toi keskeiseen käännekohtaan tarvittavaa dramaattista syvyyttä.
Onnistuneista yksittäisistä kohtauksista huolimatta teoksen kokonaisuutta painoi jännitteen puute, joka erityisesti korostui ensimmäisen näytöksen loppua kohti. Yli tunnin mittainen teos olisi kaivannut huolellisempaa draamankäsittelyä, ja esimerkiksi Voyage-osan sinänsä hienot sointivärit – soittajien hiljaa utuisesti hymistessä con bocca chiusa (suljetuin huulin) – jäivät useiden hidastempoisten ja jähmeiden kohtausten jälkeen kokemuksellisesti vaisuiksi. Myöskään libretto ei kiehtovasta aiheesta huolimatta tarjoa riittävästi aineksia oopperalliseen juonen kehkeytymiseen. Henkilöhahmot ja niiden suhteet jäävät pinnallisiksi ja kerronta ontuu; usein olisin kaivannut enemmän henkilöitä syventävää dialogia hieman patsasmaisen monologin sijaan. Ongelmia ei helpottanut myöskään Maupertuis’n roolin tehneen tenori Mathias Monrad Møllerin ilmeinen lavakokemuksen puute.
Myös muusikoiden lavakarisma joutui tulikokeeseen toisen näytöksen alussa, jossa soittajat urheasti esittävät pompöösit tukkalaitteet päässä toisiaan musiikilla viihdyttäviä yläluokan pariisittaria. Kankeahkosta näyttelysuorituksesta huolimatta vaikutelma oli hupaisa, tosin kerronnan puutteiden takia olisi kohtaus jäänyt melko kryptiseksi mikäli en olisi tutustunut etukäteen teoksen partituuriin. Sen sijaan ensimmäisessä näytöksessä muusikoiden teatterillista kapasiteettia käytettiin kerrontaa selventävällä tavalla hyväksi: soittajat vetivät parvelta roikkuvia nauhoja lavan halki muodostaen Maupertuisin mittauksissa käytettäviä kolmioita. Visuaalisesti ja kerronnallisesti toimiva idea oli myös läpikuultava valkokangas, jonka takana osa roolityöstä tapahtui. Lauluun live-elektronisesti integroidut Mia Mäkelän revontulet ja Eva Schindlingin videoanimaatiot, joissa barokkiornamentit puhkesivat elämään liikutellen psykedeelisesti lonkeroitaan, toivat oman hauskan lisänsä teoksen visuaaliseen puoleen. Daniel Trumbull selvisi hienosti haastavasta tehtävästä, johon kuului cembalonsoiton ja lavan toisella puolen istuvien jousisoittajien johtamisen lisäksi ainakin MIDI-koskettimiston operoiminen ja soitonaikainen cembalon virityksen muuttaminen.
Apurahojen turvin ja ilman kiinteää tuotantokoneistoa toteutettu produktio vaikutti hyvin organisoidulta. Tekniikka ja lavastus toimi, samoin etukäteismarkkinointi. Tyylikkäin kuvin varustettuun ohjelmalehtiseen oli myös nähty vaivaa. Puffeja oli sekä suomalaisessa että berliiniläisessä mediassa runsaasti, ja ainakin sunnuntain esitys veti salin varsin täydeksi. Tagesspiegelin melko ynseän kritiikin lisäksi silmiini ei ole sattunut toistaiseksi muita arvioita. Näkyvä ja laaja satsaus työryhmältä ja uraansa aloittelevalta säveltäjältä joka tapauksessa, ja siksi puutteineenkin ilman muuta hatunnoston (ja lipunoston) arvoinen.
_____
Tutustu säveltäjä Miika Hyytiäisen ajatuksiin kokeellisesta musiikkiteatterista Amfionissa vuonna 2010 julkaistussa Korvat auki -päiväkirjatekstissä ”Kokeellinen musiikkiteatteri ja kuinka hukkasin sen”.
La Figure de la Terre -oopperan traileri: linkki.