Pianisti Martti Rautio ja sellisti Marko Ylönen olivat rakentaneet Sibelius-Akatemian konserttisalissa torstaina kuullun ohjelman legendaarisen Idän pikajunan ympärille. Oikeammin tuo murhamysteereistä ja luksuksesta kuuluisa kulkuyhteys Pariisista Istanbuliin kuitenkin toimi vain verukkeena sen reitillä olleiden kulttuurikeskusten 1800- ja 1900-lukujen vaihteen merkittävien taiteilijoiden tutkailuun. Sen voi hyvin nähdä myös yleisempänä symbolina Uusimman ajan muutosvoimien Eurooppaa ja sen lähialueita lähentäneelle kehitykselle, josta konsertin kansainvälisissä keskuksissa, erityisesti Pariisissa ja Wienissä, opiskelleet, oleskelleet tai syntyjään asuneet säveltäjätkin todistavat.
Etenkin ensimmäisellä puoliskolla hieman kontrastitonta ohjelmaa selkeytti ratkaisu sijoittaa soittajien sooloesitykset konsertin alku- ja pääteasemiksi. Rautio tavoitti Claude Debussyn (1862–1918) Clair de Lunessa sekä harvinaista veikeyttä että vaadittuja, taianomaisen elegantteja valonkuulteita. Ylönen tulkitsi turkkilaisen Ahmed Adnan Saygunin (1907–1991) Partitan op.31 Allegrettoa yhtä lailla vaikuttavasti: niin voimakkaan tummasävyisiä, intiimejä kuin itseään julkihuutavan kirkkaitakin sävyjä soittoonsa löytäen.
Saygun on kuuluisin maansa klassisen musiikin kulttuuria kehittäneistä ”viidestä turkkilaisesta”, 1900-luvun alussa syntyneiden säveltäjien ryhmästä, joka lähetettiin valtion stipendien tuella opiskelemaan Wieniin ja Pariisiin. Saygunin määränpää oli Pariisin Schola Cantorum, jossa hän opiskeli sävellystä koulun perustajajäseniin kuuluvan Vincent d’Indyn (1851–1931) opastuksella. Tuoreessa Turkin tasavallassa, joka hamuili presidentti Kemal Atatürkin johdolla moderniksi länsimaiseksi kansallisvaltioksi, Saygun toimi näkyvästi, paitsi säveltäjänä myös opettajana, musiikintutkijana (huomattakoon anatolialaisen musiikin tutkimusprojekti Béla Bártokin kanssa) sekä kapellimestarina, mikä ura sittemmin katkesi säveltäjän kuulon heikennyttyä.
Romanialais-kosmopoliitti George Enescun (1881–1955) f-molli-sellosonaatti op. 26 nro 1 oli ryhdikäs seuraaja Saygunin meditoivalle, selkeän sävelkeskuksen ympäri lakkaamatta itämaisin asteikoin pyörivälle avauskappaleelle. Enescu, josta tuli myöhemmin mm. Yehudi Menuhinin opettaja ja Dinu Lipattin kummisetä, sävelsi sellosonaatin 17-vuotiaana opiskeltuaan musiikkia monipuolisesti 8-vuotiaasta ensin Wienissä ja sittemmin Pariisissa. Varhaisteos kulkee ensiosan rauhallisen eeppisiä raiteita jyskyttäen, päätyen klassismin ironian, nuoruudenangstin sekä finaalissa barokkimuistumien tunnelmaan. Rautio soitti ikään kuin harkitun mystisesti taustalla pysytellen, sellon lietsomalle tulelle savukiehkuroita synnyttäen. Ylösen sointiskaala ylsi vangitsevista pianissimoista rouheisiin pizzicatoihin.
Saygunin ja Enescun tapaan unkarilainen Zoltán Kodálykin (1882–1967) oli maansa uuden vuosisadan taidemusiikin monipuolinen johtohahmo. Säveltäjän Adagio sellolle ja pianolle on rauhaisan elämäniloinen, romanttis-impressionistinen kappale. Se säilytti jännitteensä viimeiseen, Ylösen kauniinviiltävästä aina uupuneenrauhaisaksi hiljentämään säveleen saakka.
Toisen puoliskon aloittaneen pienoisteoksen Drei kleine Stücke op.11 säveltäjän, Anton Webernin (1883–1945) elinajallaan saaman huomion ylittää moninkertaisesti hänen postuumi maineensa sekä vaikutuksensa 1900-luvun säveltäjiin. Webernin kolme pientä kappaletta ovat suorastaan huumaavan hetkellisiä, sointivärejä ja – tekniikoita esitteleviä fragmentteja. Säveltäjän tuotanto ja erityisesti kyseiset miniatyyrit ovat ”yltiösibeliaanisia”: jokainen harvoista sävelaiheista todella elää. Rautio ja Ylönen soittivat miniatyyrit vakuuttavalla intensiteetillä.
Müncheniläisen Richard Straussin (1864–1949) nuoruudenteos sellosonaatti f-duuri op. 6 on osoitus säveltäjän periromanttisen tyylin hallinnasta. Ylönen sävytti fraasien alut raa’an suoralla soinnilla, joka sonaatin pyörteissä kuitenkin taipui aina myös hullaantuneen valovoimaiseen värähtelyyn. Sonaatin ensiosassa hauska yksityiskohta on lyhyt, kokonaismuodosta suhteellisen eristynyt fuuga. Sen voisi tulkita merkkinä naiiviudesta, huumorintajusta tai vaikkapa rästiin jääneistä harjoitustehtävistä.
Lopulta ylimääräisenä soitettu Debussyn sellosonaatti d-molli oli Webernin pienoiskappaleiden ohella illan kenties hienointa antia. Raution soitosta paljastui pehmeäsävyisen myötätuntoisuuden rinnalle myös selkeäpiirteistä voimakastahtoisuutta. Kiinnostava on etenkin sonaatin toinen osa, joka johdattaa kuulijan erikoisiin, aikaansa edellä käyviin sävelmaisemiin. Ylönen jammaili kappaleen läpi sulavassa yhteistyössä pianistin kanssa, maukkaita näppäilysointeja soittimestaan poimien.