Lappeenrannan valtakunnalliset laulukilpailut käytiin viime viikolla, ja ne huipentuivat sunnuntain loppukilpailuun. Naisten sarjassa palkittiin voittajana sopraano Eeva Hartemaa, miesten sarjassa baritoni Aarne Pelkonen. Naisten toinen ja kolmas sija menivät niin ikään sopraanoille, palkituiksi tulivat Emili Losier ja Eeva-Maria Kopp. Miesten puolella palkinnon pokkasivat tenori Jere Martikainen ja basso Tapani Plathan. Amfionin toimittajat Cecilia Oinas ja Ville Komppa kävivät kuuntelemassa loppukilpailun paikan päällä seurattuaan ensin välierät netin välityksellä. Kuten aina, kilpailu ja tuomariston ratkaisut puhuttivat; tällä kertaa myös lavatyöskentely synnytti keskustelua.
Vuonna 1960 startannut Lappeenrannan laulukilpailu on liioittelematta Suomen tärkein kansallinen laulukilpailu, jonka palkituissa elää merkittävä osa suomalaisen klassisen laulutaiteen historiaa. 2000-luvulla kisat on järjestetty joka toinen vuosi. Edelliset kisat ovat kuitenkin vuodelta 2010, joten ehkäpä nyt ollaan siirtymässä aiemmin (vuosina 1969–2002) pääsääntönä olleeseen kolmevuotiseen rytmiin. Hieman harvempi väli nostanee kilpailun painoarvoa ja pitää riman riittävän korkealla. Niin tai näin, tämänvuotiset kisat olivat nautittava katselmus, kiinnostava otanta tämän hetken nuorista laulajista. Osallistumisoikeus oli Suomen kansalaisilla, vuonna 1981 tai sen jälkeen syntyneillä naisilla ja vuonna 1979 tai sen jälkeen syntyneillä miehillä.Tuomariston ratkaisut puhuttavat aina, niin musiikki- kuin muissakin kilpailuissa. Juryn tehtävää ei helpottanut se, että loppukilpailusuoritukset olivat kaikki onnistuneita – ainakin laulajien omia lähtökohtia arvioiden. Kukin kilpailija pystyi tuomaan parhaita puoliaan esiin. Kuten aina kilpailuissa, karsinnat alkueristä välieriin ja lopulta itse loppukilpailuun tuottivat pettymyksiä, sekä laulajille itselleen, että kannattajajoukoille ja suuremmalle yleisölle. Karu tosiasia on, että kilpailuissa usein menestyvät ne, jotka vähiten ärsyttävät yksittäisiä tuomariston jäseniä. Tämän takia taiteilijat, jotka herättävät voimakkaita reaktioita – myönteisiä tai kielteisiä – voivat tulla tiputetuiksi kärkisijoilta. Oma vaikutelmamme esimerkiksi on, että alkueriin jäi muutama muusikkoudessa ja musiikin esittämisessä huomattavan kokenut laulaja, jota olisi mielellään kuullut finaalissa asti. Välierien ja finaalin suhde – käytännössä pianistin kanssa esitetyn lied-musiikin ja orkesterisäesteisten ooppera-aarioiden suhde – on sekin mielenkiintoinen. Tämänkertaiset voittajat, Eeva Hartemaa ja Aarne Pelkonen onnekseen menestyivät kummassakin lajissa, ja Pelkonen oli miehistä vieläpä ylivoimaisesti paras lied-laulaja. Ratkaisuja ei siis kaiketi tehty vain finaalin perusteella.
Meitä mietitytti myös laulajien lavaolemus ja -käyttäytyminen sekä sen vaikutus lopputuloksiin. Jotkut laulajista elehtivät runsaasti, toiset hyvin hillitysti. Joidenkin kasvoilta voi lukea laulun tarinan ja tunteiden kirjon, toiset kieppuvat, vaappuvat ja heiluttavat käsiään; kolmansilla liike keskittyi sisäänpäin, lauluun. On makuasia, missä määrin elehtiminen kuuluu laulamiseen. Teatteri on toki ilmeisemmin liitossa laulutaiteen kuin soitinmusiikin kanssa. Voidaan kuitenkin erottaa toisistaan itsetarkoituksellinen lavailmaisu, jolle laulu ja musiikki ovat vain polttoainetta, ja lavailmaisu, jonka ensisijainen tarkoitus on kantaa laulun viestiä: tekstiä ja musiikkia. Jälkimmäistä kuultiin onneksi ilahduttavan paljon, mutta valitettavasti myös ensin mainittua – myös finaalissa.
Sinällään suomalaisen laulutaiteen tilaa voi jälleen kerran kiittää, ja onneksi mukana oli nyt myös runsaasti miehiä, joiden äänellinen ja musiikillinen potentiaali lupaa paljon! Historia on osoittanut, että Lappeenrannan laulukilpailujen finaaleissa menestyneet ovat päässeet tekemään karriääriä. Näin varmasti tälläkin kertaa. Toisaalta kilpailut ovat vain yksi tie huipulle, eivätkä ne sovi kaikille. Sekin on ikuisuuskysymys, kuuluvatko kilpailut taiteeseen. Valitettavasti kilpailut kuuluvat alaan, jossa koelauluilla ja yksittäisillä onnenpotkuilla on suuri merkitys. Tärkeää on, ettei kilpailun tuoksinassa täysin pääse unohtumaan itse asia: laulaminen ja musiikki.
Yleisölle kisajännitys, suoritukset, onnistumiset ja nuorten lavataiteilijoiden säteily tarjoavat elähdyttävän kokemuksen. Juryltä vaaditaan suurta viisautta panna näitä, monesti vasta nupullaan olevia laulajia järjestykseen. Sosiaalisessa mediassa on jo ehditty ihmetellä tuomariston päätöksiä, on syytetty – jälleen kerran – tuomariston palkinneen ennemmin potentiaalista kuin kovalla työllä saavutetuista taidoista. Onneksi tarjolla on, ainakin vielä, myös pehmeämpiä tapoja nauttia laulutaiteesta ja uutteran työn maukkaista hedelmistä. Toivottavasti nämäkin nuoret laulajat pääsevät mahdollisimman paljon esiintymään hyvissä olosuhteissa, konserteissa ja teatterilavoilla, itselleen sopivan, hyvin hiotun musiikin parissa, käydä monipuolisessa opissa, nähdä maailmaa, kasvaa muusikkona ja taiteilijana.
Emme halunneet tarjota omia paremmuuslistojamme tällä kertaa, mutta luonnehdimme jokaista kilpailijaa välittömästi kisan jälkeen. Tässä siis joitakin mieleen tulleita ajatuksia. Kilpailuohjelmat voi tarkistaa osoitteesta http://lappeenranta.smartpage.fi/fi/laulukilpailut-2013/.
Aarne Pelkonen
C.O.: Aarnella on erittäin hyvä teksti. Lavavaikutelma on hyvin positiivinen rehti ja luotettava – mutta oliko hänessä Mozartin Figaron häiden Kreivin vaatimaa itsetietoista hurmuria? Silti, mikään lauluun liittyvä ei jättänyt toivomisen varaa. Aarne voisi mielestäni jopa ottaa vähän vapaammin orkesterin kanssa, vaikka tämä on tietysti makuasia. Välieräsuoritus oli todella hieno, koko kilpailun suurimpia musiikillisia kohokohtia, myös pianisti Juho Alakärpän ansiosta.
V.K.: Finaalissa oli samat hyveet kuin välierässä: ilmaisu on koko ajan elävää ja musiikkiteoksen sisällä. Ooppera-aariat kaipaisivat silti ehkä isompia eleitä ja esim. Tšaikovskin Onegin ehkä jotenkin juurevampaa, sitkomaisempaa linjaa. Muodonmuutos kreiviksi oli silti minun mielestäni ihan onnistunut ja Mozart-laulanta ketterää.
Tapani Plathan
V.K.: Tapanilla on erittäin hyvässä paketissa ääni, on linjaa, sointia, sävyjäkin ainakin välierän perusteella, mutta dynamiikan vaihtelu vielä vähäistä. Tekstiä oli hyvin helppo seurata. Ylä-äänet eivät tuottaneet minkäänlaista ongelmaa, eivät sen puoleen bassolle tärkeät alaäänetkään!
C.O.: Ääni kantaa hyvin, hyvä ulkoinen ”rooli” alusta loppuun molemmissa aarioissa. Tapani on synnynnäinen lavakoomikko: pystyy vaivatta naurattamaan yleisöä, jos tilanne niin vaatii (Mozartin Don Giovannin Leporellon katalogiaariassa). Musiikillinen ja laulullinen tekeminen vaikutti hyvin vaivattomalta. Toisaalta kummassakin aariassa (Mozartissa ja Verdin Simon Boccanegran Fiescon aariassa) olisin sittenkin kaivannut välillä lempeämpää äänenväriä, aivan kuten Mozartin orkestroinnissa esimerkiksi välissä soittavat puhaltimet jo itsessään vihjaavat.
Matti Turunen
C.O.: Matti on Basso! Se, mitä karakterinvaihdoksessa, herkkyydessä ja sävynmuutoksissa Tapanilla vielä uupui, sitä Matti väläytteli Verdissä (kummallakin oli sama Verdin aaria). Matti osaa ottaa yleisönsä. Lopputulos oli tällä kertaa kuitenkin epätasaisempaa, myös välierässä. Uskomaton ääni, vaikkei pysty kannattelemaan sitä koko ajan. Tällä hetkellä vaikuttaa siltä, että Matti on enemmän ooppera- kuin lied-laulaja.
V.K.: Uskomattoman hyvä lavalla, myös äänellisten sävyjen puolesta. Upea, suuri ääni, jossa on lämpöä. Välierässäkin vaivannut äänen särkyminen kielii toivottavasti väliaikaisesta ongelmasta.
Reetta Haavisto
V.K.: Hyvin tasaista, puhdasta, virtuoosista laulua, Reetta oli valloittavan ihana lavalla. Donizettin Marian aaria (oopperasta Maria di Rohan) onnistui minusta erinomaisesta, Liùn aaria (”Tu, che di gel sei cinta” Puccinin Turandot’sta) ei ehkä ole aivan juuri hänelle sopivin, mutta hienosti onnistui sekin.
C.O.: Kerta kaikkiaan upeassa laulukunnossa oli Reetta, kaikki toimii, hieno lavasäteily! Donizetti jäi erityisesti mieleen, alusta alkaen heti varmaa, ammattimaista otetta. Harvinaisempi ääni, täyteläinen ja kuitenkin hyvin notkea.
Eeva Hartemaa
C.O.: Eevalla oli hyvin valittu ohjelma, kaksi erilaista kappaletta, jotka toivat esiin laulajan monipuolisuuden. Rossinin huippuvaikeasta virtuoosiaariasta (Semiramiden cavatina) Eeva pystyi siirtymään suoraan Liùn aarian herkkään, koskettavaan tulkintaan. Ei ollut yleisöä kosiskelevaa, ei yrittänyt ulkomusiikillisilla kikoilla saada ekstrakannustusta – keskittyi musiikkiin ja onnistui! Wolfit jäivät välieristä mieleen erinomaisina, myös Brahmsin Meine Liebe ist Grün – eikä nämäkään vähiten upean pianistin Hans-Otto Ehrströmin ansiosta.
V.K.: Tämä vasta virtuoosi onkin! Puhtaan oloinen äänenmuodostus ja ihanan kuulas, tasainen, soiva, rento ääni, sopi kumpaankin aariaan erittäin hyvin. Korkeat äänet kauniita, tuntuu, ettei rajoja ole: voinee laulaa hyvinkin erilaisia kappaleita. Ei ehkä säväyttävin, mutta ehdottomasti tasaisin kilpailija!
Anna Immonen
V.K.: Bergin Sieben frühe Liederin laulusta Nacht kuultiin kilpailuolosuhteet huomioon ottaen kelpo esitys. On huomattava, että finalisteista Anna oli ainoa, joka tarttui mahdollisuuteen laulaa orkesterilaulu aarian sijaan. Tällä kokemuksella tuntuu, että esimerkiksi Strausskin onnistuisi häneltä hienosti. Smetanan Ma?enkan aaria Myydystä morsiamesta ilahdutti. Hyvä teksti ja kerronnallisuus – kieltämättä kieltä ymmärtämättä. Loppua kohden tosin jäi lievästi yksiulotteiseksi.
C.O.: Annalla on kaikin puolin tyylikäs ääni ja lavaolemus. On hienoa, että meillä on laulaja – ja sellainen yleisö – joka ymmärtää hiljaisen säteilyn, sisäisen voiman päälle. Tuntuu, että persoona ja laulu olivat yhtä. Ilmeikästä, liikuttavaa laulamista, myös välierissä, jossa onnistui upeasti! Voi tosin olla, että kappaleet olivat jokseenkin samantyyppisiä – välierien Eero Hämeenniemen humoristisempaa Välisoittoa (laulusarjasta Uneton yö) lukuun ottamatta.
Eeva-Maria Kopp
C.O.: Tässä meillä on myös sellainen laulaja, joka pystyy ottamaan yleisönsä. Jalokiviaaria on Eeva-Marian sotaratsu, josta olen kuullut hänen tulkintojaan ennenkin, esimerkiksi Kangasniemen kilpailuissa 2010, jotka hän tuolloin voitti. Ranskalainen musiikki tuntuu sopivan Eeva-Marialle hyvin, on eleganssia ja kypsää elämäniloa; välierissäkin Debussyt olivat hienoja. Liùn vaikea aaria (tällä kertaa ”Signore, ascolta”) oli ehkä hyvä valinta Gounod’n pariksi.
V.K.: Minun mielestäni Liùn aariassa onnistui monelta osin upeasti, äänessä on sekä dramaattista syvyyttä, että kantavuutta, ja korkeat pianissimot säväyttävät. Jalokiviaarian suvereeni esitys oli kisojen nautittavinta antia, ja kieltämättä ranskan kieli tuntuu sopivan Eeva-Marialle. Ihastuttavimpia finaalisuorituksia!
Emili Losier
V.K.: Emilin lyyrinen ääni on laulajansa tavoin äärettömän suloinen ja luonnollinen, luonnonlapsi. Kappaleet sopivat Emilille täydellisesti, teksti oli eläytyvää ja tuntui, että kyseessä oli juuri se henkilö, jota hän esitti. Sydämeenkäypää alusta loppuun.
C.O.: Harvoin kilpailufinaalissa näkee sellaisen ihmisen, jonka sisääntulo jo tartuttaa yleisöön ilon! Kappaleetkin olivat molemmat iloisia, kuplivia. Kuitenkin niissä oli myös erilaista karakteria, eri kielet, ja Emili pystyi muuttamaan riittävästi esitystyyliä kappaleen mukaan. Hyvä näyttelijäntaito, eli alusta loppuun mukana ja uskalsi olla tarvittaessa höpsö. Äänellisestikin suunta on todella lupaava! Välierissä Saariahon Sydän oli mielestäni myös oikein hieno.
Jere Martikainen
C.O.: Showmies. Ehkä kuitenkin välieräohjelmistossa oli finaalia enemmän sellaisia kappaleita, jotka iskivät. Esimerkiksi Itkevä huilu ja Rossinin Danza (jossa Jere sai yleisön taputtamaan mukanaan!) ovat hänelle tällä hetkellä mielestäni mitä mainiointa ohjelmistoa. Ääni kantaa, siitä ei ole pelkoa. Kuten kaikissa muissakin miehissä Aarnea lukuun ottamatta monipuolinen äänen hallinta ja sävyjen käyttäminen on kesken, mutta potentiaali on valtava. Molemmat finaalin aariat ovat herkkiä, ja ne vaativat kypsyyttä, jota varmasti ehtii vielä tulla – kyseessähän on vielä varsin nuori mieslaulaja.
V.K.: Kokemattomuus näkyy vielä lavakäyttäytymisessä ja roolin hallitsemisessa. Kilpailu oli ehkä Jeren äänelle vielä rankka kokemus, finaalin vaativassa ohjelmistossa tuntui väsymistä. Toisiin show ja yleisön naurattaminen iskee, toisiin ei. Välierissä saattoi mennä – ehkä jännityksen vuoksi – välillä mauttomuuden puolelle. Toisaalta Jeressä saattaa olla oraalla hieno suurten roolien mies, kunhan kokemusta, tekniikkaa ja kypsyyttä tulee – ja miksei ajan myötä tulisikin!