Yrjönkadun ja Bulevardin kulmassa sijaitsevan kauniiin uusrenessanssitalon juhlasali oli muutettu tunnelmallisen musiikkirituaalin näyttämöksi. Flyygeliä ja sellotuolia kiersi kaksi kehää tuoleja, joka puolella oli kynttilöitä. Oltiin keskellä kylmintä ja pimeintä vuodenaikaa, enkä varmasti ollut ainoa nelikymmenpäisestä yleisöstä, joka tunsi itsensä etuoikeutetuksi ja onnekkaaksi siitä, että tiesi osallistua tähän harvinaislaatuiseen elämykseen. Lähes kymmentä eri kansallisuutta edustanutta yleisöä oli parikymppisestä opiskelijasta harmaahapsiseen eläkeläiseen, ja kaikki istuivat epätodellisen hiljaisuuden ja keskittyneisyyden vallassa kuunnellen katkamatonta puolitoistatuntista musiikkiesitystä.
Musiikin määritelmästä voi olla montaa mieltä, mutta vahva konsensus pitää sitä ennen kaikkea aikataiteena. Organisoitua ääntä ajassa, jota teoksen muoto kannattelee – useimmiten jotenkin näin. Amerikkalainen säveltäjä Morton Feldman (1926–1987) oli kiinnostunut ajan palauttamisesta koskemattomaan, ei-rakenteelliseen tilaansa, ”villieläimen vapauttamisesta eläintarhasta”. Säveltäjän loppukauden teoksissa kestosta tuli kuuntelukokemuksen tutkimaton, tuorein aluevaltaus. Muoto voi olla muutakin kuin muistin parafraasi, joksi se usein länsimaisessa musiikissa alistuu. Muisti voi nimittäin toimia muutenkin kuin funktionaalisesti ja suunnatusti – se voi eksyä, luulla tunnistavansa, kuvitella samankaltaisuuksia. Ajatelkaa sitä kokonaisvaltaista tunnetta, kun eksytte suurkaupunkiin, jossa kaikki näyttää äkkiseltään samanlaiselta, vaikka ei todellisuudessa olekaan. Musiikkia ajan ja tilan välissä.
Feldmania inspiroi erityisen voimakkaasti eräs ei-aikataide, nimittäin kuvataide. Hän löysi sukulaissielunsa sekä Mark Rothkosta että Jackson Pollockista, jotka molemmat oppi tuntemaan läheisesti. Myös kirjailija Samuel Beckett lukeutui läheisiin ystäviin ja innoittajiin. Feldman koki työskentelevänsä kuin nämä taiteilijakollegansa, mutta ensimmäisenä musiikissa. Jos Oscar Wilden mukaan maalausta voi katsoa kahdelta kantilta, joko pinnan tai aiheen kautta, sanoo Feldman musiikkinsa aiheena olevan juuri pinta. Monesti tämänkaltaiset paradoksit ovatkin teitä uusille alueille, sillä ne korjaavat määritelmiä. Kirjoituksissaan Feldman pohti, ovatko hänen sävellyksensä oikeastaan lainkaan ’kompositioita’, vai enemmänkin kuin maalauskankaita, joille heijastuu ”musiikkimaisia värisävyjä”. Musiikkia musiikin ja maalaustaiteen välissä.
Patterns in a Chromatic Field (1981) sai innoituksensa koristeellisista itämaisista matoista, joiden käsintehtyjen kuvioiden näennäissymmetrisyys sai säveltäjän ajattelemaan musiikillisia symmetrioita uudella tavalla. Tämä johti myös musiikillisen materiaalin uudelleenajatteluun. Toistot eivät koskaan ole aivan samanlaisia. Toisaalta hyvinkin erilaiset musiikilliset aiheet alkavat teoksen kuluessa muistuttaa toisiaan, kun aikaa ja variaatioita on kuultu tarpeeksi. Säveltäjän ajatusleikki: Beethoven, joka työstää teemojaan loputtomasti tekemättä eroa, kontrasteja. Kun anatolialaisessa matonkudontaperinteessä lankoja värjättiin käsin vain pieniä eriä kerrallaan, tuli töihin lähes loppumattomia sävyvariaatioita (abrash) samasta väristä. Tämän Feldman tulkitsi musiikin kielelle – ei äänenvärein, kuten äkkiseltään voisi ajatella – vaan kuvioin (patterns). Toistokuviot ovat musiikin pintaa, joka toistuessaan muuttuu kaleidoskooppimaisesti ja kontrastoituu toisten pintojen kanssa mitä erilaisimmin tavoin. Teos on yleisesti ottaen vikkelämpää ja rytmikkäämpää musiikkia kuin mitä Feldmanilta on tottunut kuulemaan, ja tästä teoksesta Feldmanin vaikutus erääseen aikamme muotisäveltäjistä, Viitasaarellakin viime kesänä vierailleeseen Beat Furreriin on selvimmin nähtävillä.
Kun teoksen kesto ylittää totunnaisuuden rajapyykit, ja ollaan uusilla kokemuksen alueilla, alkaa ilmaisuasteikon lukemattomille pykälille herkistyä. Feldmanin salaisuus ja taito onkin juuri balansseissa, leikkauksien määrässä ja erilaisessa tulokulmissa. Hän saattoi työskennellä viikkoja parin sekunnin rajakohdan kanssa, ja löydettyään toimivimman ratkaisun tulostaa kaikki eri mahdolliset muunnelmat seuraavasta materiaalista sen perään. ”En töni säveliä ympäriinsä”, kuului vastaus Stockhausenin kysymykseen Feldmanin musiikin salaisuudesta. ”Etkö edes pikkuisen?”, kuului Stockhausenin epäilevä jatkokysymys. Kuulijan herkistymistä tapahtuu myös muissa ulottuvuuksissa: kun siihen tottuu, alkaa teoksen webernmäisesti dissonoiva harmonia hiljalleen muistuttaa bachmaisia katedraaleja ikiaikaiselta tuntuvassa kauniissa klassisuudessaan. Sellon hiljaisten kvarttihuiluäänten taustalla kuuluva jousen hankauksen ääni yhtyy varsinaisen säveltason kanssa kuin soinnuiksi, ensimmäinen matala ääni avaa huimauksenkaltaisia syvyysulottuvuuksia, ja niin edelleen. Ja kun teos 79 minuutin kuluttua oli ohi, säpsähti yleisö hämmästyneisiin aplodeihin: joko se loppui?
Pianisti Jouko Laivuori ja sellisti Juho Laitinen levittivät Feldmanin musiikin ilosanomaa myös pienoiskiertueella Turkuun ja Tampereelle – tästä pitäisi tehdä harvoin kuultujen merkkiteosten kanssa suorastaan sääntö suurten etäisyyksien pikku-Suomessamme. Esityskokemusta keränneet herrat soittivat teoksen sen vaatimalla keskittyneisyydellä, ja etenkin Laitinen oli elementissään, suorastaan suggestiivinen. Teos sopi hienosti lähestyvän joulun ja hiljentymisen ajan kynnykselle. Ehkä musiikkinsa kauneudella jo muutenkin uutta yleisöä nykymusiikkipiirien ulkopuolelta kerännyt Morton Feldman ja kirkolliset vapaapäivät voisivat tulevaisuudessa muodostaa uuden, sielua ravitsevan konserttiperinteen?