Käsiohjelma antoi jo odottaa jotain epätavallista, se oli kokonaan Helsingin slangilla; roolihenkilöt olivat ’tyyppejä’ kuten ’eka kundi’, ’toka kundi’, ’kolmas kundi’, ’eka nainen’, ’Yön Quningatar’, jne. Helsingin Metropolia-ammattikorkeakoulun tuottama Zauberflöte kuului sarjaan klassikkojen modernisoinnit – joihin yleensä vakavamielinen kuulija/katsoja suhtautuu torjuvasti, niin mahdottomia versioita on jo saatu nähdä ja pahimpia tässä ovat saksalaiset. Liian usein ohjaajat rakentavat omat ’neronleimauksensa’ hienojen teosten päälle niiden sanoman tärvellen. Mutta nyt menin katsomaan Metropolian Taikahuilua hieman cocteaulaisessa mielessä: jusqu’ou on peut aller trop loin! (Mihin saakka voi mennä liian pitkälle). Perussääntö on ehkä se, että jos yleisö tietää, miten teos tehdään ’oikeasti’, voi sitä jo alkaa ’modernisoida’ ja parodisoida.
Taikahuilu Suomessa on onneksi tällainen. August Everdingin klassikko-ohjauksen jälkeen Savonlinnassa on se suomalaisilla ’verissä’. Muistetaan myös humanistinen sanoma, eli kuten prof. Timo Mäkinen nimitti kirjansa siitä: Taikahuilu – ihminen kuten sinäkin. Metropolialaiset ovat lisänneet alaotsakkeen: Ooppera toivosta.
Tätä Martina Roosin ohjausta, jonka näin 27.11. ei tosin tule ottaa liian tosissaan. Leikillisyys alkaa jo uvertyyristä, jonka ajaksi ’kolme kundia’ eli paashia istuvat ramppiin ja eläytyvät musiikin ’svengiin’. Heillä on sitä niin sanottua groovea. Mutta muutenkin heidän roolinsa on kohotettu etualalle, heidän tanssahtelevan, räppärien kaltaisen elehtimisen ansiosta. He valmistavat myös ohjauksen liikunnallisuuteen, joka on pehmeällä tavalla nykytanssista ja sen elekielestä innoittunutta. Näin jatkuu aina loppukuoron yhteistanssiin saakka.
Taikahuilu on monityylinen kokonaisuus, populaarisuus istuu siinä hyvin. Teos esitellään: Biisi – W. A. Mozart, Libretto – oho! siis stoori – Emanue Schikaneder, Väännös, Ohjus, Musadirika, Lysikset, Kledjut, jne.
Mutta kaiken pitää koossa tietenkin musiikki, ja tässä tapauksessa erityisen ammattimaisesti soittanut Helsinki Sinfonia johtajanaan Pekka Helasvuo. Jo alkusoiton fugaton tempo oli melkoinen, mutta synkoopit iskeviä – mieleen tuli se kun Mozart varasti teeman kilpailijaltaan Muzio Clementiltä tämän B-duuri-pianosonaatista… mutta miten nerokkaasti Mozart sitä käsitteleekään. Mozart näki Taikahuilun säveltämisen aikoihin Wienissä muodissa olleen laulunäytelmän Kaspar der Fagottist, mutta totesi Konstanzelle, ettei se ollut mistään kotoisin. Oopperan vakavan juonitason taustana on romaani muinaisen Egyptin mysteereistä, joka käännettiin Euroopassa kaikille kielille ja jonka lukivat myös Schikaneder ja Mozart.
Taikahuilun koomisen ja vakavan, groteskin ja ylevän sekoituksesta tuli yksi oopperan historian kulmakiviä… se oli Wagnerin esikuva Parsifalissa, joka kilvoittelee niin kuin Tamino, se oli Paciuksen Kaarle-kuninkaan mallina Louis Spohrin ihailun kautta jne. Nykytutkimus on yhä enemmän asettunut sille kannalle, että Sarastro onkin oopperan sovinistinen konna ja Yön kuningatar hänen uhrinsa. Tätä kannattavat mm. tunnettu musiikkiarvostelija Joachim Kaiser ja jo Hildesheimer Mozart-kirjoissaan. Samalla linjalla on Roosin tulkinta. Monostatoksen kolonialistinen turkkilaisuus on häivytetty ja hän on vain mustapaitainen fasisti, jolloin laulu Weil ein Schwarer hässlich ist… (Koska musta on ruma…) saa aivan uuden nyanssin. Puheosuuksiin, intonaatioihin on kiinnitetty erityistä huomiota ja niitä säestävään ’semioottiseen’ elekieleen. Papageno on kokonaan nykyaikainen Uuno Turhapuro -hahmo, muttei se haittaa ollenkaan. Vitsikkäissä käänteissä on tuoreutta ja ilmaisut peräisin nuorisokulttuureista, joita varttuneempi yleisö ei aina edes tajua.
Erinomaiset laulajat: Sarastron basso ylti vaivatta matalalle Visa Kohvan laulamana, Sanna Nuutisen Yön kuningattaren koloratuuri oli metallisen hohdokasta ja vakuuttavaa, Paminana Egle Veltman erittäin hallittu vokaalisesti… ja Taminon roolissa Tero Halonen täysosuma. Tämän laulajan kehitystä on voitu seurata lied-ohjelmistosta, Lenskistä, Hahnista ja Siegmundin Winterstürmestä aina tähän ensimmäiseen oopperarooliin, joka oli myös näyttämöllisesti onnistunut. Jo Bayreuthissa pidettiin kaikista tärkeimpänä, että laulaja oli oikeaa ’tyyppiä’; näin oli juuri Tero Halosen Taminossa. Häntä kuulisi jatkossa erittäin mielellään uusissa rooleissa. Kolme naista, ts. haltijatarta, Veera Niiranen, Suvi Larjamo ja Tuula Saarensola, erinomaisia, hauskasti ohjattuja. Papageno, Samuli Hyvärinen, ja Papagena, Meri Metsomäki, oivallisia näissä erittäin vaativissa rooleissa. Monostatos, Tuomas Sidoroff, loi tästä vauhkosta lajityypistä malliesityksen. Robert Näsen pappi viittaus ’vanhaan tyyliin’, retorinen ja puhutteleva. Olisi ollut hienoa kuulla myös toinen miehitys.
Metropolian produktio on arvokasta kulttuurityötä, sillä tiettävästi kaksi näytöstä on kokonaan loppuunmyyty koululaisille.