Japanilainen Masaaki Suzuki tunnetaan Suomessa lähinnä Bach-guruna: cembalistina ja kapellimestarina, jonka huomattavimpana saavutuksena voidaan pitää yhä jatkuvaa Bachin kantaattien kokonaislevytystä yhteistyössä perustamansa Bach Collegium Japanin kanssa. Vierailulleen Tapiolan Sinfoniettan kapellimestarina Suzuki oli kuitenkin valinnut ohjelmiston, jossa liikuttiin ennemminkin orkesterin kotiseuduilla klassismin hengessä. Niin mielellään kuin Suzukin Bach-tulkintaa olisikin kuullut, oli valinta paitsi taiteilijaimagon kannalta ymmärrettävä ja mielenkiintoinen.
Klassisimi näyttäytyi läpi konsertin monitahoisena ja historiallisena: yhtä lailla mytologisena kuin musiikkiesteettisenä ajattelukietoumana eri vuosisatojen merkkihahmojen käsissä. Selvimmin myyttinen oli konsertin keskiosa, joka koostui kolmesta 1700-luvun loppupuolen ooppera-aariasta. Solistina lauloi Essi Luttinen. Aarioista ensimmäinen, Deh soccorri un’infelice Joseph Haydnin tragikoomisesta La fedeltà premiatasta (1781) esittää merihirviön pelossa rakkaalleen jäähyväisiä jättävän päähenkilön. Luttisen mezzosopraano soi kauttaaltaan lämpimän varmasti ja ketterällä kypsyydellä. Libretossa päähenkilön ”sielua raatelemaan” kantautuva ”heikko valitus” ilmenee Haydnin tulkinnassa hyvin sivistyneenä käyrätorvikulkuna. Säveltäjän kokonaisuudessaan hillitty sävelkieli olisi kenties ainakin salin akustiikassa vaatinut vielä suurempaa tekstillistä kontrastointia tuskaansa valittavalta solistilta.
Muun muassa Beethovenin arvostama Luigi Cherubini puolestaan käsittelee oopperassaan Médée (1797) nimihenkilö Medeiaa, antiikin kuvastolle tyypillistä yliluonnollista inhimillisen samaistumisen kohdetta. Aariassa Ah, nos peines seront communes Medeian palvelija Neris myötäelää kuninkaantyttären epäonnisessa rakkaudessa sankari Jasoniin. Mezzosopraanon tunteet jakoi vaikuttavan tummalla jaloudella Tapiola Sinfoniettan fagotisti. Melankolisen dialogin vastapainona musiikkia ohjasi moiteettomasti fraseerava jousisto Suzukin olennaisen tiivistävällä, luottavaisella ohjauksella. Viimeinen konsertissa kuultu aaria oli isänsä puolikaiman, tyylillisesti tästä voimakkaan itsenäisen ja paljon aikaa Englannissa viettäneen Johann Christian Bachin Ch’io parta oopperasta Temistocle (1772). Temistoclen myytti on sotilaspoliittista laatua: Ateenasta ajettu kenraali liikkui naamioituneena verivihollisen Xerxeksen leirissä ja sai paljastuttuaan solmituksi tämän armosta kotikaupungilleen rauhan. Temistoclen tyttären rakastetun ja ateenalaisen diplomaatin Lisimacon rooli oli alun perin tarkoitettu kastraatille. Suzuki loihti esiintyjien demokratiasta ilmaisuvoimaisen riemukkaita uhkakuvia: aariassa Lisimaco lupaa kyllä niin sanotusti vetää lähetystönsä pois, mutta huomauttaa perään sen mahdollisista seurauksista räikeän apokalypsikortin pöytään lyöden. Luttinen tulkitsi vauhdikkaan aarian tarvittavalla villiydellä.
Konsertin aloittanut Igor Stravinskyn Apollon musagète (1928) on säveltäjän uusklassistisen kauden klassinen ”valkoinen baletti” – tämän ensimmäinen yhteisprojekti myöhemmin merkittävän kumppanin koreografi George Balanchinen kanssa. Suzuki ja Tapiola Sinfonietta käsittelivät teosta sen vaatimalla tyyneydellä. Suhteessa konsertissa kuultuihin ydinklassismisin teoksiin Stravinskyn historiallinen variaatiosarja hengittää muodoltaan väljemmin, aukeaa rehevän itsetietoisiin dissonansseihin ja sulkeutuu järjestään ironisen muodollisiin duurivapautumiin. Musiikinjumala Apollolle muusia ovat tanssi ja laulu, eletaide sekä runous: Stravinskylle klassismin sävellysmuodot, fraseeraus ja tarkkaan hallittu kokonaismuoto. Apollon maltillisen rytmikkäät pizzicatohyppelyt voi täten tunnistaa Cherubinin aarian alkusoitossa, huokailevat eleet vaikkapa Mozartin sinfoniassa. Hetkellisesti Stravinskyn uusklassismi johtaa jopa bachilaisen viulupartitan kaikuihin. Apollo välittyi Tapiolasalissa akustiikassa kylläkin jousiston taidokkaasti soittamana, mutta paikoin hieman vaimeana – Suzukin äärimmäisen varmaotteista ja rauhallista dynaamisuutta seurasi kuitenkin mielellään.
Aivan omalla tavallaan myyttinen, vaikkakin aiheenvalinnaltaan ohjelmiston abstraktein on konsertin päättänyt Mozartin sinfonia nro.40 g-molli (1788). Sinfoniahan on taattua hittikamaa (joka hieman tuntemattomamman ohjelmiston ohella olikin paikallaan), ja ja kirvoittikin yleisöstä riemuisat suosionosoitukset. Niihin oli kuitenkin syytä: Suzukin ja Tapiola Sinfoniettan soitossa oli eloisaa menevyyttä. Sinfonian käynnistävissä matalien jousien rytmitys oli rouhevaa ja puhaltimet kuuluivat jousien kanssa tasa-arvoisesti milloin tarvittavalla pisteliäisyydellä, milloin läpikuultavuudella. Yllättävien modulaatioiden ja epätonaalisuuksien vallankumouksellisuus tavoitettiin ja finaalin oktaavi-iskuihin Suzuki uskalsi ladata rytmihermoja hivelevää kitkaa. Tulkinta oli tarkoin harkittua, kunnioittavaa ja tunnevaikutukseltaan tehokasta, vaikkakaan ei suuria oivalluksia tarjoavaa.
Perjantai-illaksi Tapiolasalin lavalle oli saapunut tähti, joka ei suinkaan sammuttanut ominaisloisteellaan kumppaniensa välkettä, vaan antautui kuvioimaan tilan historiallisella ja soinnillisella vuoropuhelulla rauhallisen yhteistyön keinoin. Suzukin käsien kautta virtaa ilmaisullisen selkeyden puro muussakin kuin Bach-ohjelmistossa: seuraavaksi kapellimestarin toivoisi myös levyttävän barokkia uudempaa ohjelmistoa.
Konsertti on kuultavissa vielä noin kuukauden ajan YLE Areenassa.