Coloratura
Anu Komsi, sopraano
Sinfonia Lahti, joht. Sakari Oramo
BIS 2012
Anu Komsin virtuositeettia ei voi olla ihailematta. Venäläisen Reinhold Glièren (1875–1956) konsertossa koloratuurisopraanolle ja orkesterille (op.82) melodia on koristeltu puhtaalla ihmisäänellä ilman häiritseviä sanoja. Tässä linnunviserryksessä korostuu entisestään laulutavan teknisyys ja instrumentaalisuus Komsin tehdessä suloisen keskinkertaisesta musiikista pettävän vaivattoman ja luonnollisen kuuloista. Kaiken taituruuden keskelläkin suomalaissopraano osaa alistaa ylikorostuneen teknisyyden tulkinnalle.
Léo Delibes’n (1836-1891) populäärin Lakmé-oopperan ”Kelloaarian” harjoittelun Komsi kertoo aloittaneensa jo 15-vuotiaana. Paljon vanhemmaksi ei laulajaa voisi levytyksen perusteella luullakaan; elämäniloisen poukkoileva ja rajattoman taipuisa ääni saa pään pyörälle. Entä se Mozartin kuuluisa korvamato? Yönkuningattaren aariassa (Der Hölle Rache, Taikahuilun 2. näytös) olisin kaivannut hieman enemmän Edda Moserin tummaa, pidäkkeetöntä raivoa.
Koloratuurissa maneereilta ei voi välttyä, mutta Komsin tehokeinoihin ei helposti kyllästy. Sen sijaan itse koristeluun tyylikeinona väsyy; eihän barokkikirkkojakaan jaksa pällistellä tuntikaupalla, en ainakaan minä. Tulee ähky.
Onneksi levylle on otettu röyhelöisten oopperapullisteluiden ohella uudempaakin väritystä (lat. colorare: värittää, kaunistella). Vasta John Zornin (s. 1953) vuonna 2011 kantaesitetyssä La Machine de l’Être -monodraamassa Komsin taiteilijaluonne pääse todella oikeuksiinsa, sillä aikaisempien vuosisatojen musiikissa koloratuurisopraanon ääni päätyy valitettavan usein näyttelyesineen asemaan. Nykysäveltäjän sanattomassa teoksessa sopraano luo äärimmäisiä tunnetiloja hillittömästä euforiasta kauhunsekaiseen hulluuteen. Jos Glièren konsertossa (1943) laulaja oli yhä vain ihannoidun luonnon melodioissa leikittelevä kiiltokuva, niin Zornilla ihmisäänen sanoinkuvaamaton ilmaisuvoima on kokonaan vapautunut bel canton konventioista.
Sakari Oramon johtama Sinfonia Lahti sopeutuu eri tyylikausien musiikkiin harvinaisella varmuudella. Kotikentällään Sibeliustalossa orkesteri soi parhaimmillaan hurmaavasti – etenkin juuri Sibeliuksen Luonnottaressa (op.70).
Linkit: