Helsingissä sataa ja tulee. Sateenvarjo kääntyy toistuvasti nurin. Lähdin liian myöhään, konserttihan alkaa tosiaan jo kuudelta ja nyt on ruuhkainen perjantai-ilta. Konserttikutsussa pyydettiin pukeutumaan lämpimästi. Askeleita kiristäessäni alkaa islantilaisvillapaita kutittaa sadetakin alla. Olen lupautunut arvioimaan spatiaalisen John Cage -konsertin, joka järjestetään Espan Lavalla – keskellä sateisinta lokakuuta.
RANK Ensemble on yksi Helsingin nykymusiikkiskenen parhaiten pidettyjä salaisuuksia. Aivan oman yleisönsä kerännyt neljän soittajan yhtye esittää nykymusiikin kokeellisinta laitaa. Siis juuri sitä, josta on vaikea sanoa, onko se oikeastaan nykymusiikkia – vai niin kutsuttua ’äänitaidetta’; yhtye myös improvisoi paljon. Miksi nämä mielletään kahdeksi eri asiaksi? Miksi Äänen Lumo -yhdistyksellä ja vaikkapa Korvat auki -yhdistyksellä tai KLANG-konserttisarjalla on niin eri yleisöt? Mikä oikeastaan on avantgardea tänään? Onko Helsinkiin muodostumassa Uptown ja Downtown -genret? Eikö yhdistävänä lenkkinä ole muita kuin 100 vuotta sitten syntynyt uuden musiikin pioneeri John Cage (1912–1992)?
RANK muodostuu neljästä kansainvälisestä helsinkiläismuusikosta, yhtyeen nimi heidän sukunimiensä alkukirjaimista: suomalainen Saara Rautio, harppu, kanadalainen James Andean, ääniteknikko, norjalainen Solmund Nystabakk, kitara, ja kreikkalais-itävaltalainen Elena Kakaliagou, käyrätorvi. Yhtyeen jäsenet ovat kysyttyjä muusikoita mm. Ensemble Modernin, Ensemble Mosaikin, Avanti!n ja Oslon Ultima-festivaalin keskuudessa.
Ehtiessäni nipin napin kuudeksi kaatosateiselle Esplanadille, huomaan konserttisalina toimivankin onneksi ympäriinsä lasitetun Espan Lavan katoksen. Miten mainio konserttipaikkaidea! Akvaariomaisten ikkunoiden takana näkyvät Helsingin paraatikadun talot, himmenevän illan syysruska sekä Ravintola Kappelin ja Uspenskin katedraalin syttyvät valot. Me, yleisö, istumme sisällä, näkyvänä osana kaupunkitilaa avaten korvamme Cagen musiikille. Ohiajavien autojen vaimea hurina ei haittaa, se tuntuu jopa olevan tietoinen osa konserttikonseptia. Puitteet ainakin ovat paljon coolimmat kuin YLEn taannoisessa Musiikkitalon ravintolassa järjestetyssä muisteluhenkisessä Cage-illassa! Monet meitä kuvanneet ohikulkevat turistit varmaankin luulevat tapahtumaa osaksi Helsingin Design-pääkaupunkivuoden ohjelmaa.
Konsertti on rakennettu peilikuvamaiseksi, suorastaan kaleidoskooppimaiseksi: aitoon johncagelaiseen happening-henkeen teoksia on sommiteltu lähes katkeamattomaksi virraksi toistensa lomaan ja jopa päälle. Yleisön valuessa paikoilleen on Rautio jo aloittanut ajattoman diatonisesti soivan teoksen In a Landscape (1948). Ennen kuin harppumusiikki loppuu, aloittavat Nystabakk ja Andean Espan lavakartan päälle heijastetulle graafiselle tilapartituurille kirjoitetun teoksen Variation IV (1963); lavan tuolit on asetettu niin, että esittäjät voivat toteuttaa tilaohjeet kulkemalla yleisön keskellä lelusoittimineen.
Tämän jälkeen koko kvartetti alkaa esittää toista tilateosta Variation III (1963), jossa esiintymislavan kartan päälle pudotetut renkulat nimellisesti määräävät teoksen tapahtumat – Cagelta jälkeenjääneiden ohjeiden olemattomuuden takia soittajat käytännössä improvisoivat musiikin itseluomiensa periaatteiden mukaisesti. Teos onkin riskialtis ohjelmoitava, mutta se pidetään mielenkiintoisena kekseliäin, jopa teatraalisin soittokeinoin sekä sillä, että sen päälle soitetetaan muita teoksia. Ensin Nystabakk esittää soolona kilohertsi-aikanotaatiolla kirjoitetun radiovastaanotinteoksen Radio Music (1961), ja Nystabakin palattua esittämään muiden mukana Variations III:a esittää Andean Cagen omalaatuisen nauhateoksen Fontana Mix (1958). Tämän teoksen rakenne muotoutuu sattumaoperaatioilla, joiden tulosten mukaan nauhateos rakennetaan. Nykyään tietotekniikka on tehnyt teoksen esittämisestä valovuosia käytännöllisempää, sillä kuukausien leikkaa-ja-liimaa-operaation korvaa Karlheinz Esslin vartavasten luoma Fontana Mixer -tietokoneohjelma. Äänimateriaali on RANKin edellisestä Cage-konsertista.
Variation III:n päätyttyä esiintyjät ottavat ensimmäistä kertaa perinteiset partituurit esiin. Pöytärummutuksen klassikko Living Room Music (1940) jatkuu attacca Cagen tunnetuimmalla teoksella 4’33” (1952) – soittajien toimettomuuden seurauksena kuuluville tulevien äänien kuuntelulla. Esitys on paras tänä vuonna konsertissa kuulemistani. Hiljaisuuden rikkoi, ehkä vähän turhankin vapauttavana koetusti, konsertin nuorimman kuuntelijan naureskelu ja suupierut. Keskivaiheilla, autojen hurinan säestämässä ”hitaassa osassa” eräs myöhässä tullut kuuntelija luikahti hämmentyneenä sisään matkalaukkuineen. Kolmannessa osassa pikkupojan ääntely teki rekapitulaation taustallaan yleisön hihitys-stretto.
Kekseliästä ohjelmasuunnittelua osoittaen 4’33”:n jatkona koettiin sytytetyillä ja sammutetuilla valoilla sekä avatuilla ja suljetuilla ovilla toteutettu teos WBAI (1960). Saavuttiin peilikuvamaisen konsertin keskivaiheille, mistä palattiin tuttuja kerroksia kulkien takaisin alkuun. Onneksi aivan symmetrisesti ei menty, vaikka, kuten ajallisten symmetrioiden kanssa usein käy, oli kiinnostus jo vaarassa lopahtaa; sattumamusiikki pisti jälleen kerran pohtimaan, tarjoaako Cagen ajatuksellisesti tärkeä ja jälkipolville merkityksellinen ”vallankumous” tarpeeksi musiikillista substanssia säveltäjänsä omassa tuotannossa.
Konsertin punaisena lankana toiminut Variation III teki paluun levittäytyen konserttitilan ulkopuolelle ja Radio Music soi uudestaan kvartettiversiona. Soidessaan yksin eetterin äänimaisemasta muodostuva teos antoi keskittyneemmän vaikutelman; erityisen hyvin periodi-instrumenttinsa hallitsi sielukkaita vinkunoita vanhasta radiostaan esiin loihtinut Andean. Välissä esitettiin myös mikroteos 0’00” (1962), tällä kertaa repäisemällä paperiarkki.
WBAI:ssa jo alkanut konserttitilan ja kaupunkiympäristön sekoittuminen jatkui esittäjien vähitellen kadotessa sekalaisine äänilähteineen ulos, ohikulkijoiden ihmeteltäväksi, minkä taustalla konsertin alussa kuultu In a Landscape soi nauhalta takaperin.
Visuaalisesti avoimen konserttitilan rajojen hälventäminen, sulauttaminen kaupunkiympäristöön oli kaunista – mutta valitettavasti siinä alkoi vähän tulla kylmä. Kirjaimellisesti syksyn viilein nykymusiikkikonsertti oli ikimuistoisena elämyksenä pienen palelun arvoista!