Radion sinfoniaorkesteri, kapellimestari Esa-Pekka Salonen ja klaveristi Robert Levin antoivat Musiikkitalossa keskiviikkona vauhdikkaan ja huolettoman hymyilevän Beethoven-illan.
Levin, joka on tullut tunnetuksi paitsi monipuolisena kosketinsoittajana, myös säveltäjänä, kapellimestarina, teoreetikkona ja opettajana, on pyrkinyt esiintyjänä herättämään klassismin esityskäytäntöjä erityisesti improvisoiduilla kadensseillaan ja koristelullaan. Hän tarjoilikin Beethovenin 1. pianokonsertosta C-duuri tulkinnan, joka monelta osin ravisteli totuttuja romanttisia esitystapoja. Hiottujen kulmien ja loppuun asti työstettyjen fraasien sijaan kuultiin spontaaneja nyansointeja, yllättäviä kiihdytyksiä, mutkattomien päähänpistojen oloisia taiterajoja ja tietenkin improvisoituja kadensseja. Kepeän otteen oli ehkäpä tarkoitus jossain määrin rekonstruoida nuoren vallankumouksellisen, 27-vuotiaan Beethovenin itselleen kirjoittamaan konserton varmasti inspiroitunutta ensiesitystä. Tai ehkäpä tarkoitus oli korostaa konserton humoristisuutta ja hyväntuulisuutta. Varsin usein lopputulos vaikutti komeljanttarin temmellykseltä, jossa riennettiin iloisesti pitkin fraasin pulppuilevaa kaarta lopussa omiin jalkoihin kompastuen, pää edellä kadenssin yli kerien. Eipä silti, näinkin saatiin kuulla varsin viihdyttävä esitys, jossa monet musiikilliset detaljit – erityisesti säveltäjän harrastamat jekut – piirtyivät selvemmin ja raikkaammin kuin mihin tavanomaisesti on totuttu. Rytminkäsittelyssä ei tosin ollut sellaista joustavuutta, jonka myötä melodiat olisivat heränneet laulamaan, mutta se ei selvästi ollut tällä kertaa tarkoituksenakaan. Pikemminkin ilmassa oli nuoruuden intoa, joka etenkin konserton finaalissa purkautui lähes hullunrohkeana tempona. Radion sinfoniaorkesteri ja Salonen onneksi pysyivät pääosin Levinin vauhdissa mukana.
Alun perin konsertin oli määrä johtaa klassisromanttisen ohjelmiston ”puhdistajana” tunnetuksi tullut Sir Roger Norrington. Olisi ollut kiinnostava kuulla RSO:ta Norringtonin johtamana: erityisesti Beethovenin tapauksessa Norringtonin voi sanoa saaneen aikaan pienen vallankumouksen puolustaessaan säveltäjän omia, paikoin sangen haastavia metronomilukemia. Runsaat parikymmentä vuotta sitten London Classical Playersin kanssa tehty Beethovenin sinfonioiden kokonaislevytys on legendaarinen juuri Norringtonin tempojen vuoksi – Beethovenin esitystraditio 1900-luvulla suosi huomattavasti säveltäjän merkitsemiä tempolukemia hitaampia ja juhlavampia vauhteja, ja puhdistus tuli tarpeeseen. (Guardian-artikkeli aiheesta parin vuoden takaa täältä). Norrington on kuitenkin monin muinkin tavoin tutkinut ja puunannut klassisen musiikin esitystapoja, ja niinpä hänen vierailunsa olisi ollut suuri tapaus.
Korvaaja oli onneksi ensiluokkainen: Esa-Pekka Salonen lienee omimmillaan hieman uudemman ohjelmiston parissa, mutta hänen Beethoveniaankin kelpaa kyllä kuunnella! Salonen toi konsertin alkuun kiinnostavan teoksen, alun perin Wienin kongressi -vuodeksi 1814 Keisarin nimipäiville suunnitellun Zur Namensfeier -alkusoiton. Namensfeier on vähemmän kuultua, mutta kiinnostavaa Beethovenia: vuosien 1810–1814 välillä luonnosteltu alkusoitto on yksi Beethovenin yrityksistä sävelittää Schillerin Oodia ilolle, joka päätyi myöhemmin 9. sinfonian finaaliin. Tutun oloinen, mutta harvoin vastaan tuleva Namensfeier sai Saloselta ja RSO:lta nautittavan ja huolitellun esityksen, jossa rytmiset yksityiskohdat olivat selkeitä ja omilla paikoillaan polyfonisen kudoksen soidessa tasapainoisesti.
Illan päättänyt 7. sinfonia jätti kuitenkin lievästi ristiriitaisen olon. ”Tanssin apoteoosiksi” ristityssä sinfoniassa oli sille ominaista rytmistä imua, tempot olivat erittäin hyviä, fraseeraus oli irtonaista ja suuri muoto pysyi raikkaana ja kiinnostavana. Kuitenkin paras keskittyminen musiikin nyt-hetkeen jäi osien alkuihin ja loppuihin, ja pitkät pätkät mentiin ikään kuin automaattivaihteella. Ensimmäinen osa jäi lupaavasti muotoillun ja hienosti soineen johdannon jälkeen yksiulotteiseksi forte-soitoksi, toinen osa jäi alun satsin aistillisen balansoinnin ja värityksen jälkeen korkeintaan mukavasti svengaavaksi, mutta ei kovin syväluotaavaksi kokemukseksi; kolmannen osan trio-osa hieman haki paikkaansa ja finaali kävi välillä raskaanpuoleiseksi – hyvästä temposta ja energisesti lopusta huolimatta. Vaikka orkesterin ja kapellimestarin välinen yhteistyö oli nautittavaa, ja RSO soitti tarkasti ja puhtaasti, jokin musiikillisen draaman taso jäi saavuttamatta. Mutta ehkäpä, kuten konsertonkin kohdalla, illan johtoajatuksena ei ollut syväluotaavan psykologisen draaman maalaaminen, vaan mutkaton, iloinen musisointi.