Helsingin kaupunginorkesterin brittiläisessä illassa kuultiin herkullinen kattaus myöhäisromanttista ohjelmistoa saarivaltiosta: Tippettin konsertto kahdelle jousiorkesterille, Brittenin Serenadi ja Elgarin Enigma-muunnelmat. Vierailevana kapellimestarina HKO:ta johti musiikin maanmies, 88-vuotias grand old man Sir Neville Marriner.
Illan huipensi konsertin päätösnumerona toiminut Muunnelmia orkesterille op. 36 ”Enigma” (1989–99), joka teki 42 -vuotiaasta Edward Elgarista (1857–1954) aikalaistensa mukaan ensimmäisen merkittävän brittisäveltäjän sitten Henry Purcellin (1659–1695). Englantilainen musiikki oli jäänyt provinsiaaliseen asemaan, eikä maasta ollut pitään aikaan löytynyt haastajaa sellaisille saksalaisille säveltäjille kuten vaikkapa Brahms, Schumann tai Mahler. Säveltäjään jo toivonsa menettäneiden ystävienkin yllätykseksi mestarillisesti orkestroiduista Enigma-muunnelmista tuli hitti, ja teos sai kantaesityksensä jälkeen pian kansainvälisiä esityksiä niin Manner-Euroopassa, Venäjällä kuin aina Yhdysvalloissa asti (jossa ensiesityksen johti Mahler).
Teoksen johdannossa esitelty musiikki saa varioivan käsittelyn säveltäjän ystävien muotokuvina – sellaisena kuin Elgarin vaimo, amatöörisoittokaveri, kirjailijaystävä, alttoviuluoppilas, kustannustoimittaja, änkyttävä perhetuttu, salaperäinen rakastajatar menneisyydestä tai jopa tuttu bullgodi musiikin säveltäisi, jos vain osaisi. Todellinen arvoitus, enigma, teoksessa on kuitenkin Elgarin musiikin kontrapunktiksi sopiva ”erittäin tunnettu” teema, jota ei kuitenkaan teoksessa soiteta. ”Synkkyyttä puhuvan” arvoituksen säveltäjä vei mukanaan hautaansa, ja aikojen kulussa ratkaisuesityksinä on esitetty Rule, Britanniaa, vakuuttavammin virttä Jumala ompi linnamme (mollissa) ja abstraktimmin jopa matemaattista vakiota ? (pii). Itse huomasin konsertin jälkeen hyräileväni teoksen rakenteellisen sukulaisen, Brahmsin neljännen sinfonian finaali-passacaglian kuudetta muunnelmaa – mutta ei siitä ole ratkaisuksi.
Marrinerin ja HKO:n luoma tunnelma Enigma-muunnelmiin oli illan parasta antia, tarkkaa ja musikaalista työtä. Kolmannentoista muunnelman laivan moottoria imitoiva patarumputremolo – jonka säveltäjä ongelmallisesti neuvoo tekemään pikkurumpukapuloilla – oli toteutettu kekseliäästi toisen lyömäsoittajan vetäessä ohutta ketjua värisevän kalvon päällä. Finaalin voimakkaat urkupedaalit olivatkin sitten Musiikkitalon synteettisillä uruilla soinniltaan melkoista science fictionia; joku nykysäveltäjä vielä saanee modernimassa sävelkielessä toimivia orkesteritehoja tällä setupilla.
Toinen illan huipentaja oli konsertin tenorisolisti Andrew Kennedy, jonka brittiläisesti napsahtavat konsonantit viimeistelivät kantavan vokaali-ilmaisun Benjamin Brittenin (1913–1976) Serenadissa tenorille, käyrätorvelle ja jousiorkesterille op. 31 (1943). Teoksen ehkä vaikuttavin osa, Dirge (valituslaulu) vaatii esittäjältä itsepintaisesti toistuvan melodiansa värittämistä ihmisäänen eri nyansseilla, missä Kennedy onnistuikin varsin hyvin. Toinen solisti, käyrätorvensoittaja Mika Paajanen ei ollut Brittenin pelkistetyn, mutta armottoman käyrätorvistemman kanssa aivan yhtä kotonaan. Parhaimmillaan Paajanen oli saadessaan toimia taustalla: sekä valituslaulun hurjistuvissa juoksutuksissa että teoksen lopun aavemaisesti lavan takaa luonnonsävelillä soitetussa käyrätorviepilogissa.
Konsertin avausnumero, Michael Tippettin (1905–1988) Konsertto kahdelle jousiorkesterille (1939) kuuluu suurimpiin jousiorkesterisuosikkeihini. Niinkin erilaisista vaikutteista kuin renessanssimusiikista ja jazzista vaikutteita ottaneen myöhäissyntyisen säveltäjän persoonallisen teoksen oikukas rytminkäsittely luo sulavan kokonaisvaikutelman, sinänsä melko miedosti soivan tekstuurin suuremman tason rytmitys (hypermetri) on kompleksimpaa kuin monessa nykymusiikkiteoksessa ja taidokas kontrapunkti on imullaan mukaansatempaavaa. Tämän kappaleen elävänä kuullakseni otinkin nopealla varoituksella tämän paikkauskeikan mielelläni vastaan sairastuneelta amfionkollegaltani Ville Kompalta.
Harmi kyllä Marrinerin tulkinta erosi omista mieltymyksistäni, jotka olen kehittänyt säveltäjän itsensä johtaman levytyksen äärellä. Ensimmäisenä häiritsi nuhainen ja vähän epäyhtenäinen jousiklangi, sitten ensimmäisen osan muotoilu. Säveltäjän tulkinnassa osa ikään kuin tarkoituksella eksyy omaan kontrapunktis-hypermetriseen mahdottomuuteensa jatkuen voitokkaana hidasta keskiosaa seuraavassa päätösosassa. Marriner sen sijaan tasoitti eksymistä melko rohkeilla hidastuksilla ja taitteen tasolla kyllä sinänsä kivasti toimivilla crescendoilla. Näin tulkittuna osa kuitenkin vain yhtäkkiä loppui ja narraatio katosi. Hitaan osan viulu- ja sellosooloihin oli tupattu liikaa nopeanleveää vibraatoa – muistettakoon, että kuuluisan radiohaastattelun mukaan säveltäjä olisi autiosaarelle ottanut mukaansa Bessie Smithin levyn, ei vaikkapa Pavarottia. Vähempi vibraato olisi tuonut osan aavemaiseen peilikuvafugatoon tarvittavaa kylmyyttä, sillä nyt tämä lämpö tuntui aivan liian päälleliimatulta. Finaalin säkkipillimelodiasta puuttui skottilainen ”snap”, ponnekkuus. Musiikin heinäsirkkamaisesti valtaavaa, barokkimaista 8-osakuviointia korostettiin lähes naiivisti liikaa, muun kuvioinnin kustannuksella.
Sir Neville Marrinerin ja HKO:n hienosti koottu teemailta olikin Britten- ja Elgar-fanien voitto, mutta paljon pienempi ja kenties vaativampikin Tippett-kerho hieman pettyi – toivottavasti kuitenkin saaden joukkoonsa uusia jäseniä.