Joulukuu 2011
Mistä ihmeestä se harjoitussali löytyy?
Hikeä pukkaa ohimolle kun huohotan alas Musiikkitalon portaita, viimeinkin oikeaan suuntaan. Olo on innostuneen hämmentynyt ja hieman jännittääkin: täällä sitä nyt ollaan, menossa ihka uuden sinfoniakuoron ensimmäisiin harjoituksiin, yli kahdentoista kamarikuorovuoden jälkeen.
Näkyykö yhtään tuttua? Miten pärjään mataline ukkoalttoineni? Kinastellaankohan tässä kuorossa sukkahousujen väristä?
Hämmennystä lisää toinenkin seikka. Kotona raskaustesti on vastikään näyttänyt positiivista. Muutaman viikon jatkuneelle huonolle ololle oli vihdoin löytynyt selitys: uusperheeseemme oli tulossa viides lapsi. Työkiirettä ja perhelogistiikkaa riitti jo valmiiksi, joten olikohan tässä järjen hiventäkään sitoutua kuoroon?
Salissa väreilee tulevan odotus, tulevat kuorokaverukset pälyilevät toisiaan uteliaina. Työn alle tulee Brahmsin Ein Deutsches Requiem, ja ensikonsertin on määrä olla syyskuussa – noin yhdeksän kuukauden kuluttua.
Requiemin kanssa olin vanha tuttu. Muistan, miten inhosin teosta, kun tahkosimme sitä ensimmäistä kertaa tahti tahdilta Tampereen filharmonisen kuoron kanssa syksyllä 1996. Denn alles Fleisch es ist wie Gras…parikymppisen opiskelijan maailmassa se näyttäytyi synkkinä sävelkulkuina ja elämän katoavaisuuden alleviivaamisena. Miltä ”EdR” tuntuisi nyt, kuusitoista vuotta ja monta elämän käännettä myöhemmin?
Edessä olisi siis kaksi mielenkiintoista yhdeksän kuukauden projektia. Kaivan treenilaukun pohjalta suolakeksin pahoinvointia helpottamaan.
Toukokuu 2012
Huomaan odottavani sunnuntai-iltojen harjoituksia kärsimättömänä. Takana on melkein puoli vuotta Deutsches Requiemia: vieruskaverien kanssa tiedetään jo hankalat paikat, nuotin uskaltaa jo jättää avaamatta monessa osassa.
Opiskeluaikoihin verrattuna Brahmsin laulaminen tuntuu ihan erilaiselta. Alttostemmat kuoriutuvat yksi kerrallaan muistin kovalevyltä koskettaviksi, merkityksellisiksi säkeiksi. Elämän rajallisuudesta puhuminenkin tuntuu relevantilta: sen tajuaminen auttaa ymmärtämään, että kannattaa yrittää iloita jokaisesta hyvästä päivästä. Ja kukkua muutenkin sen synkkyyden kanssa: selig sind die da Leid tragen!
Takana on myös suurin osa odotusajasta. Vaikka alun rankka pahoinvointi on jo ohi, laulaminen – kuten koko raskauskin – tuntuu kropassa: happea ei tunnu saavan tarpeeksi, selkää kivistää, lantioon vihloo. Ison salin harjoituksissa on pakko välillä istahtaa alas korokkeelle huilaamaan.
Silti laulaminen on ainoita asioita, jonka aikana fyysiset – ja henkisetkin – kiristykset unohtuvat. Musiikki virtaa suoraan sydämestä ja tuntuu niin hyvältä, että sitä on vaikea selittää.
Kohdussa kasvava kuopus on saanut altistua Brahmsille pitkin kevättä. Aina kun harjoituksissa pauhaavan fortissimon jälkeen hiljenee, mahassa alkaa tarmokas potkunyrkkeily. ”Lisää tätä!” tulokas tuntuu viestittävän. Ja kun musiikki alkaa taas, vatsassa rauhoittuu.
Saan itseni kiinni hyräilemästä alttostemmoja suihkussa, työpaikan palavereissa ja aamuyöstä, kun vauvan liikkeet herättävät valvomaan.
Viimeisissä harjoituksissa ennen kesää kuorokaverit istuttavat minut salin eteen ja laulavat serenadin äidille ja vauvalle koko laulajiston voimin. Silmät kostuvat liikutuksesta: miten saatoin edes miettiä, onko mitään järkeä liittyä kuoroon juuri nyt?
Syyskuu 2012
Konserttiin on aikaa enää muutama viikko. Sylissä pötköttää runsaan kuukauden ikäinen poika.
Kun muu perhe aamulla hajaantuu töihin ja kouluihin, jäämme vauvan kanssa kahdestaan. Valvottujen imetysöiden jälkeen jaksamista auttaa iso kuppi maitokahvia – ja musiikki. Kun napsautan päälle harjoitus-cd:n ja Brahms täyttää huoneen, tapahtuu jo mahasta tuttu ilmiö: sylissä levottomana tempoileva vauva rentoutuu. Se avaa silmänsä ja tuijottaa minua suloisilla, syvänsinisillä silmillään. Se tunnistaa musiikin, se kuuntelee. Se nauttii.
Harjoituksiin lähtö tuntuu taas ristiriitaiselta: pieni vauva tarvitsee äitiään. Mutta on myös niin, että äiti tarvitsee kuoroaan. Onneksi isät ovat olemassa, ja onneksi Musiikkitalolta juoksee kotiin viidessä minuutissa.
Syyskuun ensimmäisissä harjoituksissa Musiikkitalon suuressa salissa kännykkä värähtää kutsua kotiin vauvaa syöttämään vasta kahden tunnin laulamisen jälkeen. Kerään kamppeeni ja juoksen, mutta jaksan yövalvomista taas piirun verran paremmin.
Ich will euch trösten, wie einen seine Mutter tröstet. Ich on minun musiikkini; niinkuin äiti lohduttaa lastaan, musiikki lohduttaa minua.
Ja yhdeksän kuukauden yhteiselon jälkeen minulla ja vauvallani on yhteinen lempiteos.
Riikka Venäläinen