Vuosi sitten: elokuun 20. päivä 2011, lauantai.
Siivoan 3-tasoasuntoamme. Kipitän kerroksesta toiseen: vieraiden pitäisi tulla klo 14.
Kello on 12.20. Kuuluu tukeva tömähdys. Liukastun portailta ja makaan eteisemme lattialla. Muutaman päivän päästä nilkkani on operoitu Töölössä. Seuraa 7 viikkoa sairaslomaa, kyynärsauvat ja täydellinen pysähtyminen.
Elokuun lopussa 2011 makaan kotisohvallani, vasen kipsattu jalka sojottaa yläviistoon. TV:ssä näytetään Musiikkitalon avajaisia. ”Minusta sitten ei tullut orkesterimuusikkoa” naurahdan itsekseni. 17- vuotiaana lopetettu huilunsoitto ei johtanut mihinkään. ”Tuollapa istuisin, lavalla, soittaisin ja olisin osana mahtavaa musiikin virtaa.” ajattelen. ”Mutta minä valitsin toisin”.
Syyskuussa 2011 minulla on aikaa lukea Hesari kannesta kanteen.
”Helsingin Musiikkitaloon perustetaan uusi sinfoniakuoro”.
Tänään, 20.8.2012, maanantai.
Olen Musiikkitalon kuoron altto. Tuskinpa olisin huomannut koko kuoroa, ellen olisi maannut vuosi sitten raajarikkona sohvan pohjalla! Joulukuusta 2011 asti olen elänyt, lähes päivittäin, Johannes Brahmsin kanssa. Tarkemmin määritellen: Brahmsin Deutsches Requiemin kanssa. Riippuvuus on raju. Jollen kuuntele teosta, niin sitten laulan. Laulan tällä hetkellä itsekseni jo baritonisoolotkin. 7-osainen teos on ällistyttävä runsaudensarvi: siinä yhdistyy kehtolaulu ja ooppera-aaria, pimeys ja valo, leikki ja vakavuus. Teoksen ulkoa opettelu on haaste. Miksi en käyttäisi tähän aikaa? Tämähän on minun ristipistotyöni, ikioma taideteokseni jota kudon ja näprään valmiiksi. Joka kerta, kun luulen osaavani alttopätkäni ulkoa, teen jonkin typerän virheen. Aika-arvo jäi vajaaksi, sanat menivät väärin tai aloitin osuuteni liian aikaisin. Sitten nöyrryn ja aloitan jälleen alusta. Saatan herätä keskellä yötä vaikkapa osan 3 nopeaan juoksutukseen. Epäuskoisena kaivan nuotit esille: tarkistan mieltäni vaivaavat tahdit ja sitten taas nukahdan.
Nyt, kun esitykseen on kuukausi, tiedän, mikä on lempiosani. Luulin ensin että se olisi osa 3 tai 6. Mutta ei! Se on Deutsches Requiemin loppu, osa 7. ”Dass sie ruhen von ihrer Arbeit denn ihre Werke folgen ihnen nach.” Mahtavaa! Ihmisen kuolemattomuus perustuukin siihen, että hänen tekonsa jäävät elämään hänen kuolemansa jälkeen. Teot siis elävät, mutta tuonpuoleiseen siirtynyt lepäilee itse tyytyväisenä.
7. osa polveilee, kujeilee, vakuuttelee, tuudittelee – ja lopulta sulkeutuu 1.-osan lopun sointumaailmaan.
Tällä hetkellä, tänään, tuo kuukauden päässä siintävä päivämäärä 21.9. tuntuu vapauttavalta. Saan vihdoin päästää koko Brahms-kertymäni ilmoille! Kuoron turvalliset, kumeaääniset tenorit julistavat takanani tuota samaa ilosanomaa ja minä paasaan ja veisaan heidän edessään alttona, kuin viimeistä päivää ja varmana taivasosuudestani. Olen osa musiikin virtaa: sulaudun yhteen kuoron ja orkesterin kanssa. On vain Brahms.
Inkeri Penttinen