Adventures with Alkan
Charles-Valentin Alkanin pianomusiikkia
mm. Fantasticheria ja Scherzo Focoso (ensilevytykset)
Amemptos
***
The Forgotten Romantic
Sergei Bortkiewiczin pianomusiikkia
Lamentations et Consolations op. 17 ja Lyrica Nova op. 59, toinen pianosonaatti op. 60, Kaksi preludia op. 66. Lloyd Buck soittaa Sergei Rahmaninovin konserttiflyygeliä.
Amemptos
Loyd Buck, piano
Pikkuriikkisen Amemptos-levy-yhtiön imago kaipaisi pikaista piristystä, sillä ainakin nämä kaksi tuotosta kirkuvat kotikutoista harrastustoimintaa metrien päähän levyhyllystä. Levyjen etukannessa komeilevat maisemamaalaukset, takakannessa on kesken harjoitusten napattu ylivalottunut artistipotretti ja sisälehdessä vedotaan tilanpuutteeseen, niin että internetistä löytyy teosten tarkemmat esittelyt, jos kuuntelijaa kiinnostaa. Bortkiewiczin toisen sonaatin opusnumerokin on lipsahtanut väärin.
Soiva vaikutelma on sentään parempi kuin mitä huolimaton ulkoasu antaa odottaa.
Lloyd Buck, hiljattain valmistunut brittipianisti on ihan kelpo soittaja, mutta ei mitenkään ihmeellinen taikasormi. Sellaista tosin vaadittaisiin, jos tavoitteena on vetäistä kunniakkaasti Charles-Valentin Alkanin (1813–1888) hirmuinen Schrezo Focoso purkkiin. Pienen lipsumisen ja editoimattoman MiniDisc-äänityksen antaa kuitenkin anteeksi, sillä hervoton hurjastelu piennarta pitkin ja heittäytyminen adrenaliinihurmokseessa pitää sykkeen korkealla ja mielenkiinnon kirkkaana. Salakuuntelijaksi tässä itsensä silti tuntee, sillä Buckin omatekoinen äänitys tuottaa kuulokuvan kuin suoraan harjoitusluokan oven takaa. Ilmeisesti levyn muut raidat ovat sitten vahvasti muokattuja, sen verran Scherzo Focoson kertaäänitys saa hehkutusta osakseen. Muut raidat on onneksi työstetty studiossa.
On kai niin, että alkanistit on hemmoteltu piloille Marc-Andre Hamelinin tulkinnoilla, jotka ovat kuin rasvattuja lasersäteitä. Buckin liruttelut eivät yllä samaan sujuvuuteen, mutta hän peittoaa Hamelinin joskus tiukkapipoisen suoritteisuuden mielijohteisuudellaan. Alkan-levyllä ei ole tunnetuimpia ja virtuoosisimpia numeroita, mutta Alkanin tuotemerkit ovat esillä; kromaattisesti vilisevää diskanttia ja massiivisia sointukimppuja piisaa. Quasi Cacciassa räyhähenki säntäilee salonkiparketilla, ja Buck samoilee sen läpi työvoiton tavoin. Kevyempi ohjelma on Buckilla selvästi helpommin käsissä, sillä leppoisat Fis-duuri impromptu ja Palpitamento sujuvat mallikkaasti, toisin kuin selvästi kimurantimmat Fantasticheria ja Bourree d’Avergne, joihin Buckin kunto ei aivan riitä. Alkan on silti vielä sen verran uusi löytö ja pianistihirmujen kummajainen, että hänen eksentrisyytensä viehättää, vaikka tulkinnat eivät aina ihan yltäisikään säveltäjän vaatimalle tasolle.
***
Sergei Bortkiewiczin (1877–1952) musiikki on hiljalleen löytänyt tiensä takaisin konsertteihin ja levylle etenkin Suomessa, kiitos Jouni Someron mainion kokonaislevytyssarjan. Bortkiewiczin musiikki on umpipianistista hyvässä ja huonossa; herkullisen kaunista sointia ja paatoksellista draamaa, mutta armotonta ja sisällyksetöntä mättöä pahimmillaan.
Levyn otsikko Forgotten Romantic on mielestäni tulkittavissa myös nurinkurisesti Romantiikkaan unohtuneeksi, vai miten on mahdollista vielä vuonna 1942 tehdä niin romanttista, massiivista, paatoksellista ja yksinkertaisen mahtailevaa kolmisointumusiikkia kuin Bortkiewiczin toinen sonaatti? Lloyd Buck repii kiitettävästi kaiken lihan höttöisestä materiaalista, mutta rautalangasta väännettyä jankkaamista sonaatissa on liiaksi. Helposti unohtuu muutamat komeat hetket, kuten kehittelyjakson salamyhkäisyys ja finaalin laskeva teema, joka tuo mieleen Skrjabinin kolmannen sonaatin päätösosan.
Lamentations et Consolations voisi hyvin olla myöhäistä Lisztiä, ja se on selvästi levyn onnistuneinta musiikkia, eikä vuonna 1914 valmistuneena ihan niin pahasti ajastaan jäljessä kuin toinen sonaatti. Sarjan miniatyyreissä yhdistyvät griegiläinen melankolia sibeliaaniseen vilppitömyyteen, ja Buckin soitosta huokuu aito kiinnostus värisävyjen etsimiseen. Lyrica Nova op. 59 jatkaa samaa etsiskelevästi etenevää tunnelmaa.
Toisin kuin Alkan-levyllä Buck ei joudu ongelmiin tekniikan kanssa ja hän voi ladata huomiota tulkinnan nyansseihin. Liveäänitys jättää hienoimmat elämykset jonnekin kaiun sekaan, mutta se ei jää häiritsemään alun totuttelun jälkeen. Ja onhan siinä jotain komeata kuunnella musiikkia itse Rahmaninovin omalla pianolla soitettuna. Kaikkiaan Bortkiewicz-levy on kaksikosta selvästi onnistuneempi.