Radu Lupu ei ehkä ole nuoruutensa sormivoimissaan, eikä hän aina ole ihan täsmällinen tai muista jokaista nuottia, mutta nuo asiat tuntuvat täysin sivuseikoilta tasan sillä hetkellä, kun hänen koskettimensa muuttuvat kimmeltäviksi kultahipuiksi. Vaikka Beethovenin konsertot olisivat kuinka tuttuja, tuskin yhtään Lupun kaltaista uudistusmielistä näkemystä oli kuultu ennen Suomalaisen kamariorkesterin lauantaista konserttia.
Lupu lähestyi Beethovenia suurella kunnioituksella, herkästi ja varovasti, mikä illan edetessä muuttui yhä enemmän tutkielmaksi pianissimosta, joka aina vain vaimeammin laulavana onnistui kuultamaan orkesterin läpi. Hän toi B-duuri konserton leikkimieliseen tanssahteluun säihkettä ja hetken mielijohdetta, joka etenkin hänen itse säveltämässään soolokadenssissaan sai improvisatorisia – jopa hairahtelevaisia – piirteitä. Finaalin klenkkaavat aksentit paukkuivat jäntevästi ja korostetun epätasaisesti, mutta hidas tempo, herkkä klangi ja yksityiskohtien ehtymätön nostelu eivät aivan täyttäneet yhtenäisen muodon tunnusmerkkejä ja huipennuksen reippautta.
Lupu on selvästi hetken taiteilija, mikä kiteytyi G-duuri konserton alkutahdeissa. Pehmeät soinnut olivat juuri lähteneet lausumaan, mutta vaimenivat kuin kesken jääneen pohdinnan tuloksena. Kiihko, vääjäämättömyys ja itsepäisyys väistyivät tutkimusmatkailija-Lupun vain hipaistessa pianosta äärimmäistä kirkkautta aivan hiljaa ja nostaessa arkeologin tavoin uusia havaintoja vanhasta maaperästä kaiken kansan ihailtavaksi. Silti kaiken kauniin keskellä olisi kaivannut muutamaa paksua fortissimoa, pohjaan asti vietyä kosketusta, uhoa ja sopimatonta käytöstä, joka ei katso vastaantulijan asemaa. Radu Lupu on toisaalta itse siinä asemassa, että hänen ei tarvitse piitata partituurista tehdäkseen teoksesta elävän ja ennen kaikkea oman näköisensä. Samalla hän pystyy luomaan tunteen alkuperäisen teoksen syvästä arvostuksesta.
Aivan kuin muistutuksena orkesterin potentiaalisesta voimasta kajahti Beethovenin valoisa kahdeksas sinfonia kuin painamalla mykistys-napista stereot takaisin täyteen äänen. Jukka-Pekka Sarasteen nopea tempo piti koko sinfonian jyskeestä toiseen komeasti kasassa unohtamatta ironisia tai maneerisia sointuhakkauksia, joissa räjähtävyys olisi kuvailuna vähättelevä. Jousien jakaminen vastakkain kapellimestarin kummankin puolen sai illan toistuvan elementin, kysymys ja vastaus -tekstuurin, hengittämään havainnollistavasti korvalta toiselle.
Lue arvio lokakuulta 2011, Lupu ja Beethovenin kolmas pianokonsertto