Viime vuonna perustettu Ooppera Artico käynnisti toimintansa tulkinnoilla Gian Carlo Menottin Puhelimesta ja Francis Poulencin Ihmisäänestä. Vuosi tämän produktion jälkeen sopraano Laura Pyrrön, baritoni Jouni Kokoran ja ohjaaja Anselmi Hirvosen kolmikko jatkaa kiinnostavan kamarioopperan tiellä, tällä kertaa kaukana postmodernista kommunikaatioproblematiikasta. Nyt ensi-iltansa saanut Rimski-Korsakovin pienoisooppera Mozart ja Salieri oli kiehtova ja harvoin kuultu lenkki siinä ketjussa, jonka ensimmäisenä pisteenä on Pushkinin kertomus ja joka jatkuu Peter Shafferin näytelmään ja Milos Formanin Amadeus-elokuvaan. Näiden tarinoiden myötä Mozartin ja Antonio Salierin suhteesta on tullut yksi musiikin historian suosituimpia myyttejä.
Ooppera Artico ei kajonnut myyttisyyteen: näyttämöllepano oli korostuneen perinteinen epookkipukuineen, viinirypäleineen ja kristallikruunuineen, ja Anna Rouhun värikylläinen valaistus korosti Rimski-Korsakovin täyteläistä ja historiallisilla viittauksilla leikkivää musiikkia, jonka Tiina Korhonen sai hehkumaan pystypianollakin. Näin oikeastaan pienoisoopperan alkuperäinen intiimiys pääsi parhaiten esille. Koko tilanne oli kotoisa ja olohuonemainen – esityskieleksi ei olisikaan sopinut mikään muu kuin suomi (kuten oli myös edellisen produktion laita).
Lyhyeen teokseen oli saatu pituutta lisätyllä, näytellyltä osuudeltaan hieman töksähtelevällä prologilla, jossa Laura Pyrrö lauloi Mozartin nuorena säveltämän motetin Exultate, jubilate villavalla hempeydellä. Laulajatar madame Cavalierin keimaileva, laiska ylellisyys ruumiillisti Mozartin nerouden huoletonta helppoutta – Pyrrö oli jo Mozart, kuin Caterina olisi Mozartin kaksoisolento.
Viime aikoina sellaiset oopperaprojektit kuin Mikko Heiniön Eerik XIV tai Olli Kortekankaan Yhden yön juttu ovat osoittaneet, miten äänialoja ja sukupuolia voi käyttää kuin instrumentteja, joilla muokataan musiikin ja tarinan sointivärejä. Mozart ja Salierissa Mozartin tulkitseminen sopraanoroolina onnistui ihanteellisesti: voimakas ero äänimaterioissa korosti Mozartin poikamaista riippuvaisuutta, viattomuutta, toiseutta, miten hän oli ”taivaasta laskeutunut kerubi, joka täytyy palauttaa takaisin sinne mistä tuli.” Pyrrön voimakas mutta vaahtomainen ääni oli omiaan kamarioopperan edellyttämään selkeyteen, aitouteen ja sensitiivisyyteen.
Jouni Kokoran kumea ja kirkkaasti kipinöivä baritoni arkkitehtuurisine linjoineen ja jyhkeämpine äänenmuodostuksineen piirsi osuvan muotokuvan kylmässä, myrkkyä tihkuvassa kappelissaan kyhjöttävästä demonisesta Salierista, joka oli kotoisin täysin eri maailmasta kuin boheemin viaton, eteerinen Mozart.